Marraskuussa 2001 Bagbyjen puhelin soi. Soittaja on poliisi, joka kertoo heidän aikuisen poikansa, Andrew’n, menehtyneen epäselvissä olosuhteissa, joskin surmaajan henkilöllisyys on melko varmasti heidän tiedossaan. Bagbyt olivat varmoja, ettei mikään voisi tehdä kipeämpää, mutta todellisuudessa Andrew’n menettäminen oli vasta aivan käsittämättömän kamalan painajaisen alkua. Painajaisen, jonka kapellimestarina toimi nainen, joka Bagbyjen oli pidettävä tyytyväisenä, mikäli he halusivat elämällään vielä olevan merkitystä. Bagbyt, jos jotkut, tietävät vastauksen kysymykseen: onko mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen?