Oman elämänsä kaikessa epäonnistujan tarina jatkuu.

"Pöydän pintaan on raaputettu vuosia sitten sanat ”oli täällä”. Fraasin yläpuolella on jonkun nimi, joka on sutattu peittoon. Mutta kun katsoo suttua tietystä kulmasta auringon paistaessa juuri sen verran, kuin se tällä hetkellä paistaa, näen, että nimi on minun nimeni. Hinkkaan sormellani paksua lasikantta nimeni yllä. Olen istunut tällä huoltoasemalla useita kertoja. Yksinäisinä, toimettomina päivinä se on ollut parasta tekemistä, mitä olen saattanut keksiä. Aika on pirullinen vihollinen.

Edessäni on iso kermanvalkoinen kahvikuppi, jonka ympäri sormeni eivät ylety, ja tämä on paikan ”pieni kuppi”. ”Iso kuppi” on ainakin kaksi kertaa suurempi. En ostanut pullaa tai munkkia, mikä ei sinänsä ole yllätys, sillä minua hävettää syödä herkkuja muiden nähden. Vilkaisen nopeasti ympärilleni, parin pöydän päässä istuu minua pari-kolme kertaa lihavampi lippalakkipäinen mies, hän tunkee tuoretta berliininmunkkia vakavasti rehottamaan päässeiden kalapuikkoviiksiensä alle."