”Pulinat pois, kansa on puhunut.”

Näinhän sitä pruukataan sanoa, kun tulokset ovat vihdoin taululla.

Vaan ei aina meillä musiikkielämässä. Ei, koska meillä kun on sellainen kuvitelma, että kansa ei ymmärrä omaa parastaan. Kansa haluaa kuulla aina vain Vivaldia, Beethovenia, Sibeliusta ja muita sellaisia säveltäjiä, joiden musiikki on taatusti tuttua eikä koskaan yllättävää. Kansa on puhunut, mutta vain niillä sanoilla, jotka se jo osaa. Kansa ei puhuisi näin, jos sille opettaisi parempia, uudempia ja suoraan sanottuna oikeampia sanoja.

Siksi musiikkielämä kokee velvollisuudekseen takoa kuulijan kalloon esimerkiksi:

1960-luvun saksalaista pistesarjallisuutta

”Täysin ilman syytä” unohdettuja marginaalisäveltäjiä

Musiikkia, jossa on totuus [lisää tähän poliittinen agenda]:sta.

Pitääkö konserttiyleisön makua ja älyä siis jalostaa? Vai onko ”taiteen tehtävä” vain viihdyttää ja tuottaa kuulijalle kivaa fiilistä työpäivän päätteeksi? Eikö yleisö ymmärrä parastaan ilman, että se sille kerrotaan?

Nyt jos luulit, että tähän löytyy mustavalkoinen vastaus, olet väärässä. Me täällä Säveltaidetoimikunnassa ollaan mieltä puolin ja toisin, kuten oikein on.