Sieluruokaa

Sattumia, kohtaamisia ja toistuvia merkkejä. Joskus jokin tapahtuma jää mieleen ja tuntuu merkitsevän enemmän kuin miltä ensin näyttää. Mutta miten erottaa merkityksellinen havainto omista toiveista ja peloista? Entä voisiko merkkien lukeminen olla ennen kaikkea taitoa pysähtyä ja huomata, mitä elämässä tapahtuu?

Joskus käytämme valtavasti energiaa yrittäessämme päästä sisään paikkaan, jossa meidän ei tarvitsekaan olla. Entä jos suljettu ovi ei olekaan torjunta vaan kutsu jatkaa matkaa?

Me katsomme ihmisiä jatkuvasti, mutta näemmekö heitä oikeasti? Joskus suurin lahja, jonka toiselle voi antaa, on hetki, jossa hän saa huomata tulleensa nähdyksi.

Me osaamme olla armollisia muille, mutta itsellemme usein paljon ankarampia. Mitä jos lähimmäisenrakkaus alkaisi siitä, miten puhumme itsellemme?

Haluammeko oikeasti uudenlaisen elämän – vai yritämmekö vain tehdä vanhasta elämästä hieman paremman? Uusi viini ei sovi vanhoihin leileihin. Sama voi tapahtua meille: uusi ajatus, uusi elämäntilanne tai uusi suunta ei aina mahdu vanhoihin tapoihin, aikatauluihin ja käsityksiin itsestämme. Joskus muutos ei vaadi lisää tekemistä vaan tilan tekemistä – jonkin vanhan tavan, roolin tai odotuksen jättämistä syrjään, jotta uudelle voisi todella tulla tilaa.

Entä jos jokin, jonka olet jo ajatellut kuolleeksi, voisikin vielä herätä eloon? Elämässä on asioita, joihin emme usko enää palaavamme: unelmia, kiinnostuksen kohteita, ihmissuhteita tai puolia itsestämme, jotka ovat jääneet kiireen, pettymysten ja vuosien alle. Lasaruksen kertomus antaa yhden kiinnostavan näkökulman siihen, ettei kaikkea menetettyä tarvitse ajatella lopullisesti menetettynä. Joskus elämä alkaa uudelleen hyvin pienestä – uteliaisuudesta, ilosta tai tunteesta, että tässä voisi vielä olla jotakin minulle.

Meille on helppoa ajatella, että elämässä pitäisi jatkuvasti päästä eteenpäin. Tehdä, kehittää, ratkaista ja tulla paremmaksi. Mutta entä jos kaikkea ei tarvitsekaan muuttaa tehtäväksi? Joskus pysähtyminen ei tarkoita sitä, että jäämme elämästä jälkeen, vaan että alamme viimein olla siinä, missä jo olemme.

Mitä Jeesus oikeastaan tarkoittaa kysyessään: “Tahdotko tulla terveeksi?” Ehkä kysymys ei koske vain sairautta, vaan paljon syvempää muutosta – suhdettamme itseemme, kehoomme ja elämään. Tässä jaksossa pysähdyn hiljaisuuden, kehollisuuden ja parantumisen äärelle ja kysyn, voisiko terveeksi tuleminen tarkoittaa ennen kaikkea paluuta yhteyteen sen kanssa, missä jo olemme.

Meissä on vahva oikeudentaju. Haluamme, että väärintekijä ymmärtää tehneensä väärin ja että asiat pannaan järjestykseen. Mutta mitä tapahtuu, kun oikeudentaju muuttuu kostoksi, tuomitsemiseksi tai loputtomaksi taisteluksi siitä, kuka on oikeassa? Tässä Sieluruokaa-jaksossa pysähdytään radikaalin rakkauden äärelle: miten pitää kiinni omista rajoista ja oikeudentajusta ilman, että siirrämme saamaamme pahaa eteenpäin.

Meissä kasvaa koko ajan jotakin: ajatuksia, tunteita, asenteita ja tapoja katsoa elämää. Se, mille annamme aikamme ja huomiomme, alkaa vähitellen vahvistua meissä. Entä jos emme kysyisikään ensimmäisenä, olemmeko tarpeeksi hyviä – vaan mitä meissä juuri nyt kasvaa? Tässä Sieluruoan jaksossa pysähdymme sen äärelle, mitä elämässämme ruokimme ja millaista kasvua oikeastaan haluamme itsessämme nähdä.