Kolmenkympin kriisi, neljänkympin kriisi, ja lopulta – KÄÄKS! – 65-vuotiaana vanhuus! Siihen loppui aktiivinen, tuottoisa kansalaisuus, kun elellään jo ”toinen jalka haudassa”. Enää ei vanha koira opi uusia temppuja, mutta ilmeisesti ainakin viisaus pääsee vanhalla iällä tiivistymään, eikö vain? Nyt vain kirja ja viltti kiikkustuoliin ja odottelemaan terveyden, hyvinvoinnin ja toimintakyvyn heikkenemistä.

Tosiasiassa vanhuus ei enää ole entisensä. Aiemminkaan 65-vuotias ei maagisesti muuttunut “vanhukseksi”, mutta erityisen totta tämä on nyt, kun kasvava pitkäikäisyys ja vanhempien ihmisten selvästi kohonnut hyvinvointi haastavat käsityksiä keski-ikää seuraavasta ajanjaksosta. Nykypäivän “vanhus” on keskimäärin noin 10 vuotta nuorempi sekä fyysisesti, emotionaalisesti ja psyykkisesti merkittävästi paremmassa kunnossa kuin 1990-luvulla. Väestönmuutoksessa on käsillä vähintään ilmastonmuutokseen vertautuvia, lopullisesti elämää mullistavia kehityskulkuja, jotka samalla haastavat vallitsevia käsityksiä ja ennakkoluuloja vanhasta iästä. Mutta laahaako yhteiskunnallinen keskustelu kehityksen perässä?

Vieraina ovat gerontologian ja kansanterveyden professori Taina Rantanen Jyväskylän yliopistosta ja globaalin ikääntymisen kysymyksiin erikoistunut kehityspolitiikan asiantuntija Eppu Mikkonen Fingosta. Ohjelman toimittavat Mikko Kurenlahti ja Hilkka Nevala.