Jos maailmanlaajuinen pandemia ei olisi sotkenut kaikkien suunnitelmia, en todellakaan olisi käyttänyt tätä kesää kirjallisuuden ja siitä puhumisen parissa, vaan istunut nenä televisiossa ja netin jalkapalloforumeissa seuraamassa Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen historiallista ensimmäistä arvokisalopputurnausta. Koska EM-kisat ja kiihkeä spekulaatio jouduttiin siirtämään ensi vuoteen, hain lohdutusta arvokisatyhjiöön lukemalla Hesarin jalkapallotoimittaja Ari Virtasen historiikin Huuhkajien matkasta "vaikeuksista voittoon", rähmälläänolon pitkästä ajasta uuden ja oudon Nation Cup -systeemin kautta EM-karsintalohkosta sensaatiomaisesti jatkoon (Oi Suomi on!, HS Kirjat).

Kirjallisuuspodcastissa kun ollaan, keskustelemme Arin kanssa erityisesti erilaisista narratiiveista jalkapallon ja suomalaisen maajoukkuejalkapallon ympärillä erityisesti. Suomalaiset futiskannattajat on opetettu kertomukseen, jossa hävitään niille joille pitikin ja jossa hyvän ottelun tunnusmerkki on lopussa saatu pilkku ja kunniakas taistelu itseä parempia vastaan. Pitääkö nyt löytää uusia kertomuksia? Miksi meillä on tarve nähdä kollektiivin keskellä, kentällä ja kentän laidalla sankareita ja kavaltajia? Miten jalkapalloa työkseen seuraava pysyy itsekriittisenä tarinoidensa kanssa, ja miten hän ottaa huomioon jalkapalloa ympäröivän yhteiskunnan ja poliittisen todellisuuden?