Tässä jaksossa puhutaan yhdestä asiasta, jota Suomessa ei oikeastaan koskaan nimetä, nähdyksi tulemisen pelosta.
Se ei näytä traumalta. Se näyttää normaalilta. Se näyttää siltä, että et tee itsestäsi numeroa, et puhu liikaa, et vie liikaa tilaa. Ja sinua on siitä kiitetty. Sinulle on sanottu, että olet helppo, rauhallinen, miellyttävä. Ja jossain vaiheessa sinä aloit uskoa, että tämä on vain sinun luonteesi.
Mutta mitä jos sama asia, joka on tehnyt sinusta “helpon”… on myös se, mikä pitää sinut näkymättömänä?
Mitä jos tämä ei ole edes oikeasti sinä? Mitä jos sinä oletkin oikeasti hauska, eloisa, lämmin, säteilevä – mutta et ole koskaan uskaltanut näyttää sitä? Mitä jos sinä et ole hiljainen, vaan sinut on opetettu olemaan?
Puhutaan siitä, miten tämä alkaa huomaamatta jo varhain. Pienistä hetkistä, joissa opit, että näkyminen tuntuu oudolta, ehkä jopa vähän väärältä. Ja miten tämä seuraa sinua aikuisuuteen – tilanteisiin, joissa tiedät mitä haluaisit sanoa, mutta et sano. Hetkiin, joissa voisit ottaa tilaa, mutta vetäydyt. Ja yhtäkkiä huomaat, että sinua ei nähdä täysin.
Tämä ei ole vain ajatus. Tämä on kehossa. Hermostossa. Tavassa, jolla reagoit ennen kuin ehdit edes miettiä.
Tämä jakso ei anna sinulle valmiita vastauksia. Se tekee jotain tärkeämpää – se saa sinut näkemään. Koska mitä jos sinussa ei ole mitään vikaa… vaan sinä olet vain oppinut olemaan hieman vähemmän kuin olet?
Ja mitä jos juuri nyt on ensimmäinen kerta, kun alat tulla näkyväksi?