Lue podcastin taustalla oleva Sirke Piiraisen essee tästä.
Ranskalaiset kulinaristit
Se, miten päädyin katsomaan videota ranskalaisesta villapaitanaisesta hersyttelemässä uppopaistetulla peltosirkulla, on loogista. Olenhan biologi.
Niinpä katson, kun siniseen villaneuleeseen pukeutunut huoliteltu nainen istuu ruokapöydässä tunnelmallisen takkatulen äärellä ja nostaa huulilleen paistinrasvasta kiiltävän pienen vaaleanruskean lihakimpaleen. Aluksi nainen vain maiskuttelee lihan pintaa ja selostaa samalla intensiivisesti, miten taivaalliselta ruoka tuoksuu ja maistuu. Lopulta hän haukkaa koko kimpaleen, rouskuttelee kovaäänisesti jotain mikä ilmeisesti on lihan sisällä olevia pieniä luita ja ääntelehtii makunautintoaan intohimoisesti.
Samalla nainen tarttuu pöydällä olevaan vitivalkoiseen lautasliinaan ja kohottaa sen peitelläkseen kasvojaan. Lautasliinan takaa nainen jatkaa maiskutteluaan ja ranskankielistä ylistystä ruokalajin taivaallisuudesta. Hetken päästä nainen on saanut ateriansa päätökseen. Hän pyyhkii hartaasti suupielensä ja rasvaiset sormensa lautasliinaan, laskee sen hitaasti pöydälle ja lausuu vielä muutaman sanan kokemuksestaan, ilmeisen tyytyväisenä.
Video on pätkä ranskalaisten kulinaristien suosimasta gastronomisesta tv-ohjelmasta, joka löytyy internetistä, kun etsii tietoa peltosirkusta ruokalajina.
Ranskalaiset herkkusuut ruukasivat syödä viinaan hukutettua ja kahdeksan minuuttia kypsennettyä peltosirkkua erikoisherkkunaan, jota nautitaan pää valkoisen liinan alle peitettynä. Eräs tarina kertoo, että liinan alla aterian aromit eivät pääse karkuun ja nautinto on taivaallinen, kun taas toinen tarina väittää, että herkuttelijat haluavat piilottaa herkuttelusta juontuvan rappiollisen syntinsä liinan alle, Jumalan silmiltä piiloon. Muun muassa Ranskan ex-presidentti Francois Mitterrandin kerrotaan syöneen peltosirkkua viimeisellä ateriallaan. Tai ainakin toiseksi viimeisellä ateriallaan.
Aloittelen juuri väitöskirjatutkimustani peltosirkkujen ekologiasta, liittyen erityisesti niiden kannan koossa tapahtuneisiin muutoksiin. Työskentelen Helsingin yliopiston Luonnontieteellisellä keskusmuseolla, osana pientä mutta väsymätöntä kolmen hengen peltosirkkututkimusryhmää. Minua kiinnostaa, mihin Suomen peltosirkut ovat hävinneet. Ja tosiaan, osa niistä on päätynyt ranskalaisten lautasille.
Peltosirkut ahdingossa Suomessa
Vaikka peltosirkuilla ei Suomessa olekaan koskaan herkuteltu kuten Ranskassa, oli peltosirkku täälläkin maaseutumaiseman tyypillinen lintulaji, kunnes sen kanta romahti.
Peltosirkkujen alamäki alkoi jo 1980-luvun puolivälissä. Sitä ennen peltosirkkuja arvioidaan olleen Suomessa satoja tuhansia. Vuonna 1998 julkaistussa Muuttuva pesimälinnusto -nimisessä maamme lintukartoituksesta raportoivassa kirjassa peltosirkun kerrotaan olevan ”Suomen yleisimpiä peltolintuja etelästä napapiirille asti”.
Vuonna 2000 alkaneen tehostetun, vain peltosirkkuihin kohdennetun laskennan tuloksista selviää, että viimeisen parin ymmenen vuoden aikana Suomen peltosirkuista on kadonnut noin 90 prosenttia, ja viimeisimmän kannanarvion mukaan maassamme elelee enää vain noin 4300 peltosirkkuparia. Karkeasti arvioiden tämä edustaa enää vain noin yhtä prosenttia siitä miten paljon peltosirkkuja oli noin 30 vuotta sitten.
Peltosirkku kipusi tänä vuonna Suomen maakohtaisella punaisella listalla yhden pykälän ylöspäin kohti paikallista sukupuuttoa. Tai siis laski. Nyt peltosirkku luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi ja kannasta häviää noin 15 prosenttia joka vuosi.
Mutta mihin ihmeeseen näin suuri määrä lintuja on voinut hävitä? Näin lyhyessä ajassa? Mikä on muuttunut sitten 1990-luvun, jolloin peltosirkkujen alamäki alkoi?
Näihin kysymyksiin peltosirkkututkijat sekä Suomessa että muualla Euroopassa ovat etsineet vastauksia jo useamman tutkimuksen verran ja etsintä jatkuu.
Kulinaristit yksin eivät ole vastuussa peltosirkkujen ahdingosta
Ovatko ranskalaiset syyllisiä peltosirkun alamäkeen? Eurooppalaiset peltosirkut muuttavat talvehtimisalueilleen Afrikkaan osin Ranskankin kautta. Pitkä muuttomatka on aina riski lajille kuin lajille ja täynnä vaaroja. Muuttomatkan varrella peltosirkkujen henkeä uhkaa muun muassa metsästys. Tämän takia päädyinkin katselemaan ranskalaisen villapaitanaisen hersyttelyä videolta.
Ranskan maaseudulla perinteinen syyspyynti on verottanut peltosirkkuja tuhansissa määrin joka vuosi. Kun tutkijat huomasivat peltosirkkujen kannan taantuvan nopeasti, niiden pyynti kiellettiin EU:ssa vuonna 1979. Mutta Ranska ei tähän kieltoon taipunut kuin vasta 20 vuotta myöhemmin. Tämänkään jälkeen kieltoa ei kuitenkaan oikein valvottu.
Viime keväänä ranskalaisten peltosirkkuherkuttelu nousi Suomessakin jälleen otsikoihin, kun Ranska vihdoin lupasi alkaa valvoa peltosirkun metsästyskieltoa tosissaan.
Tuore tutkimus peltosirkkujen muuttokäyttäytymisestä ja muuttoreittien valinnasta auttoi osoittamaan, että Ranskassa harjoitettu pyynti asettaa vakavan rasitteen jo muutenkin vaarassa olevalle populaatiolle, ja ettei se ole hyväksyttävää.
Aiemmin metsästysjärjestöt ja muutamat huippukokit vähättelivät metsästyksen osuutta kannan heikentymisestä ja vaativat peltosirkun pyynnin sallimista Ranskassa vedoten peltosirkun maailmanlaajuisen kannan suuruuteen ja nautiskelun pitkiin perinteisiin. Tieteen avulla peltosirkkujen ahdingosta saatiin kuitenkin kylmää faktaa päättäjien pöydälle. Ranska tehosti metsästyskiellon valvontaa.
Vaikka Rooman ajoilta periytyvä herkuttelu peltosirkuilla onkin ollut viime aikoina usein esillä, ei se yksin riitä selittämään peltosirkkujen ahdinkoa. Lajin laaja levinneisyys ja kannan voimakas lasku kielivät siitä, ettei mikään yksittäinen tekijä voi olla syypää lintujen häviämiseen, vaan ikävä lopputulos on monen sattuman summa.
Lähdin siis etsimään syitä peltosirkkujen ahdinkoon omalta osaltani Suomesta.
Maatalouden muutokset vahvempi kandidaatti
Peltosirkku, latinankieliseltä nimeltään Emberiza hortulana eli puutarhurisirkku, on nimensä mukaisesti maatalousympäristöistä vahvasti riippuvainen laji. Peltosirkut saapuvat Suomeen keväisin jatkamaan sukuaan. Jotta tämä onnistuu, on peltosirkkukukon löydettävä itselleen naaras. Tätä varten koiras halajaa jonkin maastosta erottuvan laulupuun tai sähkötolpan nokkaan huutamaan reviiriään ja lemmenkaipuutaan.
Kun pari on löytynyt, linnut kyhäävät pesänsä mieluiten kasvillisuuden sekaan, useimmiten kesantopeltoon tai pientareelle.
Peltosirkut elävät löyhissä ryhmissä, joihin kuuluu viidestä viiteentoista peltosirkkukukkoa heiloineen. Useamman koiraan muodostama keväinen laulukuoro on tehokas huomionvangitsija, kun naaraat valitsevat puolisoita tai poikamiehet etsivät uutta elinvoimaista seuruetta. Näitä ryhmiä kutsutaankin lauluryhmiksi.
Peltosirkut ruokkivat itseään ja poikasiaan hyönteisillä, joita löytyy parhaiten kasvipeitteettömiltä mullospelloilta. Kun poikaset on saatu kasvatettua lentokykyisiksi ja linnut ovat saaneet itsensä lihotettua tulevaa talvehtimisreissua varten, peltosirkut starttaavat kohti Afrikkaa.
Näihin elämänkäänteisiin ja elinympäristökuvauksiin saattavat liittyä syyt, miksi laji on ahtaalla täällä pohjoisessa. Peltosirkuille tuiki tärkeät maatalousympäristöt ovat kokeneet suuria muutoksia eikä tehomaatalous ole hyödyttänyt peltosirkkuakaan.
Isoja muutoksia maataloudessa
Peltosirkkujen tutkiminen onkin itseasiassa maatalouden muutoksen tutkimusta. Ja muutokset ovatkin olleet moninaisia.
Itse olen vasta reilu kolmekymppinen ja varttunut kaupungissa, joten lapsuudenmuistoja runsaina livertävistä peltosirkuista minulla ei ole, mutta maatalouden muutoksen olen minäkin kokenut. Tätini piti miehensä kanssa pientä maatilaa lehmineen Keski-Suomessa 1990-luvulla mutta EU:n myötä kyydistä jäivät ensin lehmät ja lopulta koko tila. Pienen tilan navetta seisoi tyhjillään, ja pellot myytiin naapurille. Siellä, missä pienimuotoinen maatalous on kannattamattomana hiipumassa, isommat maatilat nielaisevat pienemmät ja maatalous yksipuolistuu.
Peltoympäristöjen monimuotoisuus on köyhtynyt merkittävästi, kun alati kasvavilla peltoyksiköillä viljellään yhä yksipuolisempaa kasvivalikoimaa, viljelyssä käytetään yhä enemmän rikkakasvi- ja hyönteismyrkkyjä ja maata muokataan voimakkaammin.
Suomessakin maatilat olivat vielä hetki sitten idyllisiä pieniä pihapiirejä. Oli muutamia peltoja ja lehmiä, pellon pientareet pusikolla ja yksittäisiä puusaarekkeita ja kiviröykkiöitä peltojen keskellä. Oli maisemaa, jossa peltosirkkukin oletettavasti viihtyi sekä runsastui ja levittäytyi Suomessa ainakin 1940-luvulta 1970-luvulle asti.
Toinen suuri muutos Suomen maataloudessa näyttäisi olevan kahtia jakautuminen: kasvinviljely- ja maitotiloihin. Eli joko viljellään kasveja tai sitten pidetään lehmiä. Erilaisista poliittisista ja taloudellisista syistä johtuen maatilojen kannattaa erikoistua johonkin yhteen tuotantomuotoon, jossa ovat hyviä ja kasvattaa tuotannon määrää.
Koska Suomessa maa on ravinteikkaampaa Etelä-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla, viljojen ja kasvisten viljely kannattaa keskittää sinne. Itä- ja Pohjois-Suomessa sen sijaan on karumpaa, joten siellä ei kannata kasvattaa kuin nurmirehua ja siis pitää lehmiä. Tiesitkö, että Suomen suurimmissa navetoissa majailee nykyään noin 600-päinen lehmälauma? Suomi on kuulemma maitomaa.
Näistä lähtökohdista lähden selvittämään peltosirkun vähenemisen mysteeriä Suomessa.
Tutkimus alkaa kartoituksella
Ennen kuin päästään niin pitkälle, että tiedettäisiin taantumisen syistä jotain, on hyvä kuitenkin ihmetellä yhtä asiaa: mistä ylipäätään tiedetään, että peltosirkku on vähentynyt näinkin dramaattisesti?
Tällaisen tutkimuksen peruspilarihan on se, että joku lähtee maastoon ja ihan oikeasti kartoittaa tilanteen, eli laskee linnut. Ja mitä harvalukuisemmasta tai piilottelevammasta lajista on kyse, sitä tarkempaa aineiston on oltava.
Peltosirkkuja on laskettu Suomessa suht systemaattisesti jo yli 30 vuotta. Tässä työssä ovat olleet mukana mm. ohjaajani Markus Piha Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta ja Luonnonvarakeskuksen tutkimusavustaja Tuomas Seimola sekä joukko muita tutkijoita. Vuodesta 2013 lähtien, eli viimeisen seitsemän vuoden ajan peltosirkkuja on laskettu intensiivisemmin, kun on pyritty selvittämään tarkalleen, missä kaikkialla niitä Suomessa enää on.
Joka vuosi, alkukesästä Markus ja Tuomas ovat kiertäneet suuren määrän Suomen peltosirkkupaikkoja muutaman viikon aikana. Suurin osa kilometreistä kertyy Pohjanmaalta ja Suomen länsirannikolta, jokunen paikka käydään tsekkaamassa myös Jyväskylän ja Joensuunkin tienovilta. Työ on valitettavasti vaatinut vuosi vuodelta enemmän sirkuttomia kilometrejä, kun linnut ovat huvenneet.
Täytyy muuten mainita, että tällaiset laskentaprojektit vaativat rahaa, että joku voi töikseen tehdä pitkää päivää lyhyen kesän ajan, kun peltosirkut Suomessa pesivät. Olen nähnyt ohjaajani Markuksen työauton, ja siitä päätellen tutkimusbudjetti ei ole ainakaan liian suuri. Toistaiseksi rahat on kuitenkin jostain aina löytynyt ja tutkimus on saanut jatkoa.
Karttasulkeiset
Lukemattomien maastossa vietettyjen tuntien ja tarvottujen taipaleiden aikana tutkijalle muodostuu mielikuva peltosirkun elinpiiristä ja mahdollisesti ajatuksia siitä, mikä tätä lintua tai ympäristöä uhkaa.
Nämä ajatukset ja tuntumat on kuitenkin laitettava testiin.
Tässä kohtaa alkaa minun osuuteni peltosirkkujen ahdingosta kertovassa tarinassa. Kun aloitin väitöskirjatutkimukseni peltosirkkujen kanssa, sainkin asettua jo valmiiksi katettuun pöytään.
Kunnioitettavan laajan kartoitustyön ansiosta tiedän kutakuinkin koko Suomen alueelta suuren määrän koealoja, joista tiedetään tarkalleen missä ja kuinka monta peltosirkkua alueella on pesinyt vuodesta 2000 lähtien.
Suomi on datan luvattu maa. Erilaisista maastokartoista ja viljelytiedoista olen nyt työni alkajaisiksi lähtenyt selvittämään, millaisessa elinympäristössä peltosirkut pesivät ja ennen kaikkea, mitkä asiat elinympäristössä ovat muuttuneet vuosien varrella.
Olen laskenut peltopinta-aloja, viljelykasviosuuksia, purojen ja teiden pientareiden pituuksia ja rakennusten määriä.
Seuraava vaihe tutkimustyössäni on yhdistää nämä tiedot keskenään. Eli peltosirkkujen lukumäärä ja elinympäristö. Jos jokin muutos elinympäristössä näyttää olevan yhteydessä peltosirkkujen vauhdikkaampaan vähenemiseen, voidaan epäillä, että kyseessä on syy-seuraussuhde.
Tutkimukseni on vasta alkutekijöissään, joten mitään varmaa en voi vielä syistä ja seurauksista sanoa mutta hypoteeseja olemme toki jo yhdessä ohjaajani Markuksen kanssa miettineet.
Peltosirkulla pitää olla ruokapöytä ja laulupuu Suomessa
Yksittäiset viljelyskasvit vaikuttavat luonnollisesti siihen, mitä muuta elämää pellosta löytyy ja voidaan olettaa, että maatilalta, jossa viljellään useita erilaisia kasveja, kuten viljoja tai kasviksia, löytyy myös rakenteeltaan montaa erilaista peltoa ja kasvustoa.
Lajirikkailta pelloilta löytyy siis pitkää ja lyhyttä kortta, naattia ja rönsyä, harvaa ja tiheätä riviä. Ja tätähän peltosirkku juuri vaatiikin: monimuotoisuutta, kasvipeitteistä kesantopeltoa pesimäpaikaksi ja avointa, mulloksella olevaa peltoa hyönteisiä kuhisevaksi ruokailupöydäksi.
Pelkästään syysviljojen kasvattamiseen erikoistuneet tilat eivät välttämättä houkuttele peltosirkkuja, sillä syksyllä kylvetyt viljat ovat keväällä jo pitkällä oraalla. Siis juuri silloin kun peltosirkut tarvitsivat myös kasvipeitteettömiä peltoja ruokailuun.
Lisäksi peltosirkku tarvitsee kosiomenoihinsa soveltuvia laulupaikkoja, kuten pieniä metsäsaarekkeita, puukujanteita, yksittäisiä puita valtaojien varsilla, puustoisia jokivarsia tai pellon ympäröimiä asuinsaarekkeita. Monimuotoinen ympäristö piiloutumispaikkoineen suojaa peltosirkkuja myös pedoilta. Valitettavasti nämä pienimuotoiset rakenteet yleensä kuitenkin vain vähenevät maatilojen tehostaessa toimintaansa .
Maisematasolla peltosirkulle sopivat alueet sijaitsevat nykyään mahdollisesti kauempana toisistaan, jolloin löyhissä ryhmissä elävät peltosirkut eivät enää pysty olemaan yhteydessä toisiinsa. Vuorovaikutuksesta olisi kuitenkin hyötyä, kun ryhmä kaipaa täydennystä riveihinsä. Tietyn yksilömäärän alittuessa koko paikallinen peltosirkkuryhmä yleensä häviää kertarysäyksellä. Suuremmat lauluryhmät ovat ilmeisesti yksittäisparien reviirejä pysyvämpiä, koska iso poikakuoro luultavasti houkuttelee paremmin naaraita ja rekryyttikoiraita jäämään paikalle.
Maitomaan kirous
Entäpä se juttu siitä, että Suomi on maitomaa? Miten maidontuotanto liittyy peltosirkkuihin?
Epäilemme, että peltosirkut ovat vähentyneet nopeimmin niillä alueilla, missä maatilat ovat erikoistuneet vain maidontuotantoon. No, miksi peltosirkut ja lehmät eivät mahtuisi samaan maisemaan?
Taustalla saattaa olla lehmien ravinto, nurmi, ja sen intensiivinen viljely.
Peltosirkkujen kannalta nurmen kasvatukseen käytetyt pellot ovat syysviljan tapaan pesintäaikaan liian kasvipeitteisiä. Ötököitä on vaikeampi saalistaa pitkän ruohon seasta. Tältä kantilta katsottuna viljojen ja kasvisten viljelyyn erikoistuminen on peltosirkun kannalta parempi vaihtoehto. Tai oikeastaan kahdesta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi.
Peltosirkun unelma luultavasti olisi se vanhan ajan pienimuotoinen idylli, josta löytyisi monenmoista viljaa, kasvista, nurmea, elikkoa ja torppaa.
Näihin kumpaankin suomalaisen maatalouden suureen trendiin liittyy myös tutkimukseni perushypoteesi: peltosirkun poikastuotto on heikkoa sellaisilla alueilla, jotka ovat yksipuolisia sekä kasviston että maiseman suhteen: sapuskaa on liian vähän ja pesätuhoja on kenties enemmän. Esimerkiksi yksittäisen ojan varresta maapedot löytävät pesän helpommin kuin tiheästä ojaverkostosta.
Tässä onkin jo yhdelle tutkimukselle paljon selvitettävää, mutta peltosirkun taantumisen mysteeri sen tuloksista tuskin vielä kokonaan selviää.
Peltosirkku muuttomatkalla
Peltosirkun mysteerin yksi, ehkä jopa tärkein mutta myös tuntemattomin, juonne on sen pitkä muuttomatka talvehtimisalueille Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Vasta hiljattain on saatu selville, että Suomen sekä Pohjois- ja Länsi-Euroopan peltosirkut muuttavat Länsi-Afrikkaan Guinean seudulle. Itäisen Euroopan populaatiot, eli noin 90 prosenttia koko peltosirkkukannasta, suuntaavat sen sijaan Itä-Afrikkaan Etiopian-Eritrean ylängöille.
Moni käänne peltosirkun talvilomasta Afrikassa on vielä täysin selvittämättä, joten elinympäristömuutokset talvehtimisalueilla voivat myös olla osaltaan syypäitä peltosirkkujen taantumiseen. Tämän mahdollisuuden puolesta puhuvat ensinnäkin se, että Suomessakin peltosirkut ovat vähentyneet valtavasti myös alueilla, joilla ei ole ainakaan silmämääräisesti tapahtunut mitään muutoksia 30 vuoteen.
Lisäksi maatalous ei ole viimeisen 20 vuoden aikana juuri muuttunut yhtään Suomessa, ja silti alamäki jatkuu jyrkkänä, jopa entistä jyrkempänä. Myös itäisen Euroopan populaatiot vähenevät, vaikka maaseudun muutokset siellä eivät välttämättä olekaan olleet niin suuria kuin lännessä. Tosin myös idässä peltosirkkujen metsästys saattaa verottaa kantoja mutta ilmiön mittaluokkaa ei tunneta vielä laisinkaan.
Afrikassa maankäytön muutokset ovat tunnetusti olleet valtavia. Esimerkiksi kuivuus on jatkunut Guinean vuoristoseuduilla kymmeniä vuosia, mikä on oletettavasti johtanut väestönkasvun kanssa melko tehokkaaseen maankäyttöön. Lisäksi läntinen talvehtimisalue Guineassa on pesimisalueisiin verrattuna pieni ja tiivis alue. Oikeastaan kaikki siellä talvehtivat linnut ovat ahdingossa, vaikka lajien yksilöt pesivätkin maissa, jotka edustavat varsin erilaisia maatalouspolitiikkoja ja todella laajaa aluetta.
Se, että peltosirkun talvehtimisesta Afrikassa ei tiedetä juuri mitään, ei edes elinympäristövalikoimaa eikä ravintokasveja, kuvaa mielestäni hyvin tilannetta. Vähenemisen syitä etsittäessä puhe kääntyy ennen pitkää Afrikkaan. Tutkimusmatkalle tai sikäläisen lintututkimuksen kehittämiselle olisi siis tarvetta.
Summa summarum, peltosirkun nopea kannan väheneminen on varsin todennäköisesti usean osatekijän summa: talvehtimisalueet heikkenevät, muuttomatkalla on ollut metsästystä, ja pesimistulos on heikentynyt. Kokonaisuutena tällainen kombo johtaa vääjäämättä kannan vähenemiseen.
Peltosirkut maailmalla
Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna peltosirkku ei vielä osoita yhtä hälyttäviä merkkejä kuin Suomessa. Peltosirkku on runsas ja laajalle levinnyt laji, jonka kannasta 80 prosenttia elää Euroopan alueella, painottuen itäiseen Eurooppaan, ja loput Aasiaan levittäytyneenä.
Hyvin karkeasti arvioituna peltosirkkuja uumoillaan olevan yhteensä noin 4–8 miljoonaa paria. Vaikka monissa Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa onkin havaittu peltosirkkujen jyrkkä alamäki, peltosirkku jatkaa edelleen porskuttamista maailman uhanalaisten lajien punaisen listan ulkopuolella. Globaalisti laji on luokiteltu elinvoimaiseksi. Myös itäisemmillä pesimisalueilla peltosirkkujen on kuitenkin raportoitu harvinaistuvan.
Joku voisi ihmetellä, mitä väliä suomalaisella äärimmäisen uhanalaisella peltosirkkupopulaatiolla on, jos lajilla kuitenkin maailmanlaajuisesti näyttäisi menevän ihan hyvin. Tuoreen tutkimuksen mukaan nopeimmin taantuva pohjoinen peltosirkkupopulaatiomme on geneettisestikin ainutlaatuinen, se ei sekoitu muiden, läntisten tai itäisten peltosirkkujen kanssa.
Tämä ainutlaatuisuus merkitsee uniikkeja sopeutumia juuri pohjoisiin elinympäristöihin ja -oloihin. Jos pohjoisen peltosirkut häviävät, katoavat niiden mukana myös sopeutumat, joita ilman muiden alueiden peltosirkut eivät ehkä koskaan pysty esimerkiksi levittäytymään takaisin pohjoiseen, vaikka lajilla menisikin tulevaisuudessa paremmin. Suomen luonto, köyhtyessään laji lajilta, ei ehkä pysty enää tulevaisuudessa vastaamaan siihen kohdistuviin paineisiin niin hyvin kuin lajirikas luonto. Hyvinvoivasta ja vastustuskykyisestä elinympäristöstä löytyy esimerkiksi useita lintulajeja pitämään tuhohyönteiset kurissa tai useita puulajeja, jolloin tietyt puutaudit eivät kehity epidemioiksi asti. Peltosirkun katoaminen olisi paitsi itseisarvonsa takia suuri menetys, myös riski luonnon ja sitä kautta ihmisten terveydelle.
Kohti sukupuuttoa?
Vaikka peltosirkku onkin globaalisti vielä elinvoimainen, sen ahdinkoon on kiinnitettävä huomiota vielä hyvän sään aikana. Suomen peltosirkut edustavat lajin esiintymisalueen reunimmaisia populaatioita, jotka yleensä elävät ikään kuin lajin sopeutumiskyvyn äärirajoilla. Se, että peltosirkut ovat täällä pohjoisessa uhanalaistuneet saattaa olla alkusoittoa koko lajin alamäelle.
Historia tietää surullisen monta esimerkkiä eläinlajeista, jotka olivat ennen hyvinkin runsaita ja yleisiä, kunnes ihminen toiminnallaan aiheutti niiden sukupuuton yllättävänkin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi pohjoisamerikkalainen muuttokyyhky päätyi aikoinaan ehkä maailman runsaslukuisimmasta lajista sukupuuttoon hävinneeksi lajiksi, vain noin 50 vuodessa. Peltosirkun sukulainen, pääasiassa Aasiassa elävä kultasirkku, on parhaillaan kokemassa samankaltaista kohtaloa kuin muuttokyyhkyt. Kultasirkkujenkin määrä on vähentynyt huomattavasti lyhyessä ajassa ja Suomessa lajin katsottiin viimeisessä arviossa hävinneen tyystin. Kultasirkkujen kohtaloksi ovat koitua puolestaan aasialaiset herkuttelijat. Varoittavia esimerkkejä siis löytyy.
Iloisia uutisia, kielto alkaa purra
Parina viime vuotena Ranskasta on kuulunut hyviä uutisia. Salametsästäjien pyydyksiä ei ole enää näkynyt. Tämä antaa pohjoisenkin peltosirkuille hieman enemmän toivoa tulevaisuudesta. Herkutelkoot villapaitanainen jatkossa mieluummin vaikka kesäkurpitsoilla. Ovat kuulemma taivaallisen maukkaita.
