Puhetta monimuotoisuudesta

”Jaahas, kuvauskeikalla?”

Mies pysäyttää polkupyörän laskemalla jalkansa maahan.

”Juuh.”

Hiljaisuus. Mies ei kehtaa kysyä, enkä minä kehtaa kysymättä kertoa. Että milläs asioilla sitä liikutaan. Että miksikäs valokuvaan ilta-auringon lämmittämää hakkuuaukkoa. Mies arvaa kyllä, että en minä perhealbumiin kuvia ota. Mutta kuvaanko siksi, että hakkuu on hyvä juttu, vai siksi, että se on paha juttu. Sitä mies ei osaa päätellä, kun jätin kiikaritkin autoon.

Minäkään en pysty päättelemään miehestä, että onko hakkuuaukko hänestä hyvä vai paha.

Juttelemme hetken polkupyöräilykelistä, mutta molempia jännittää. Kysymätön kysymys ja vastaamaton vastaus ovat jääneet leijumaan välillemme. Mies ponnistaa vauhtia ja jatkaa matkaansa. Minä astelen tieltä hakkuuaukkoon.

Olen tullut katsomaan puronvarsikorpea, joka oli ehdolla soidensuojelun täydennysohjelmaan. Tutkin, kuinka moni ohjelmaan ehdolla olleista suometsistä on hakattu. Haluan tietää, ovatko soiden maanomistajat tehneet niin sanottuja aavistushakkuita. Aavistushakkuusta puhutaan, kun maanomistaja hakkaa metsänsä hävittääkseen luontoarvot aivan tarkoituksella. Hän aavistaa, että hänen metsänsä saattaisi kelvata suojelualueeksi, mutta vastustaa suojelua. Aavistushakkuu on kätevä tapa tehdä suojeluaikeet tyhjiksi.

Tämä puronvarsikorpi ainakin on paitsi hakattu, myös ojitettu. Saapas uppoaa turpeeseen, jota on röykkiöittäin ojien varsilla. Veden hitaan virtauksen mukana näkyy kelluvan tunnistamattomaksi maatuneita kasvinosia. Siinä turve ja muu kiintoaines valuvat alajuoksulle. Kirkkaanvihreät leväkasvustot kielivät, että ojaveden mukana virtaavat myös humus ja ravinteet. Näin metsätalous omalta osaltaan rehevöittää, liettää ja sameuttaa jokia, järviä ja lopulta Itämerta.

Hakkuuaukko on iso. Tavallisesti näin suuria näkee vain Lapissa. Pikkuinen puronvarsikorpi kattaa vain murto-osan koko hakkuusta. Soidensuojeluohjelman maastokäynneistä tiedotettiin maanomistajille etukäteen, joten tämän metsän omistaja on netonnut sievoisen summan tietäen, että samalla kaatuu luonnon kannalta arvokas korpimetsä. Onko hänellä mahtanut olla akuutti rahantarve? Jospa auto hajosi? Tai lähiomainen tarvitsi rahaa? Tai saattaahan olla, että maanomistaja elää metsästä ja saa sieltä valtaosan tuloistaan. Siinä tapauksessa hänellä lienee tarkat hakkuusuunnitelmat metsilleen. Ehkä nyt vain sattui olemaan tämän palstan vuoro. Vai olisiko maanomistaja hakannut siksi, että korven suojelu varmasti estyisi? Eihän äskettäin aukoksi pantua metsää kannata suojella, kun ei siellä kuitenkaan mitään suojelun arvoista ole. Mikäli tämä on ollut maanomistajan motiivi, seison nyt aavistushakkuun ytimessä.

Aavistushakkuu on tuttu termi metsänomistajille ja luonnonsuojelijoille jo vuosikymmenten takaa. Termin juuret lienevät 1970-luvulla. Alun perin suojeluväki puhui aavistushakkuista, kun Metsähallitus hakkasi valtion maiden vanhoja metsiä. Sittemmin termi levisi laajempaan käyttöön. 1990-luvulla tehtiin useita suojeluohjelmia, kuten rantojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma ja Natura 2000. Ne kaikki ulottuivat yksityisten maanomistajien maille. Ohjelmat herättivät kovia kiistoja luonnonsuojelijoiden ja maanomistajien välillä. Molemmat myös saivat niistä osansa.

Satakunnassa Karvialla maanomistajat ryhtyivät nälkälakkoon, Keski-Suomen Luhangassa taisteltiin tielinjauksesta vuosien ajan. Luonnonsuojelijoita uhkailtiin ja heidän autonrenkaitaan puhkottiin. Maanomistajat olivat huolissaan toimeentulonsa menetyksestä. He kokivat ympäristöhallinnon toiminnan autoritäärisenä, epäreiluna ja salailevana. Luonnonsuojelijat taas murehtivat lajien häviämistä ja luonnon yksipuolistumista. He eivät halunneet, että loputkin koskemattoman luonnon rippeet muuttuisivat puupelloiksi, turvesoiksi ja mökkikyliksi.

Viimeistään tuolloin aavistushakkuista alettiin puhua myös yksityisillä mailla. Luonnonsuojelijoille tilanne oli vaikea. He halusivat pitää arvokkaat metsät maanomistajilta salassa, jotta niitä ei aavistushakattaisi. Samalla metsät haluttiin suojella. Mikä siis neuvoksi? Suojelijat hiippailivat metsissä etsimässä harvinaisia lajeja ja välttelivät maanomistajia. Maanomistajat taas panivat merkille teiden varsille pysäköidyt autot, jotka eivät kuuluneet oman kylän väelle. Taas ne perkeleen kiikariniilot täällä nuuskii!

Sillä tavalla niin suojelijat kuin maanomistajatkin kaivautuivat yhä syvemmälle omiin poteroihinsa.

Nykyisin aavistushakkuista puhutaan lähinnä somessa. Niitä kerrotaan tehdyn soidensuojeluohjelman takia. Jotkut metsänomistajat suunnittelevat aavistushakkuun tekemistä: yksi Antti Rinteen hallituksen pelossa, toinen muuttuvan metsäsertifioinnin takia. Ominaista aavistushakkuille on, että julkisesti juuri kukaan ei myönnä niitä tekevänsä. Siksi aiheen tutkiminen on hankalaa. Aavistushakkuista onkin vain vähän tieteellistä todistusaineistoa ja sekin keskittyy pääosin Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Suomessa jotkut maanomistajat ovat myöntäneet tehneensä aavistushakkuita liito-oravametsissä.

Muuten koko ilmiön olemassaolo perustuu pelkille väitteille, kuulopuheille ja yksittäisille some-kommenteille.

Havahdun metsäviklon varoitteluun. Se uhittelee västäräkille. Joko sillä on poikaset maastossa? Viklo on kelpuuttanut paikan hakkuusta huolimatta. Ilmeisesti läheinen suolampi ja sitä ympäröivä räme riittävät viklolle kodiksi. Olen tarttumassa auton oven kahvaan, kun aukon laidasta, suuren metsän reunasta kuuluu palokärjen huuto. Iso tikka lähtee lentoon kohti aukon vastakkaista laitaa. Syvään aaltoileva lento on hitaan ja kömpelön näköistä moisen aukean yllä. Jos tienoota hakataan paljon, täytyy palokärjen löytää uusi reviiri tai kuolla. Se ei löydä ravintoa eikä pesäpuita kovin nuoresta metsästä.

Myöhemmin istun viikkokausia tietokoneella. Kuten tuttu Lapin mies monesti virkkoo minut nähdessään:

”Perslihaksilla ne tutkimukset tehdään.”

Tänä iltapäivänä kaadan lasillisen olutta ajatustyötä vauhdittamaan. Monien työvaiheiden jälkeen olen vihdoin lähellä päämäärää.

Tulokset valmistuvat olutta hörppiessä.

Soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleita suometsiä on hakattu paljon vähemmän kuin muita suometsiä. Hakkuiden aalto ei ole pyyhkinyt luonnon kirjoltaan rikkaita suometsiä pois – ainakaan vielä. Toisaalta niitä hakataan jatkuvasti, olkoonkin että tahti on verrattain hidas. Loputtomiin soidensuojelu ohjelman toteutus ei siis saisi viipyä. Muuten arvokkaat suometsät katoavat, ja suoluonnon kirjo niiden mukana.

Mutta viitteitä aavistushakkuista ei näy. Kuten sanottua, soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleiden suometsien omistajat ovat enimmäkseen pidättäytyneet hakkuista. Ja jos he ovatkin hakanneet, ei se näytä liittyneen ohjelmaan. Hakkuiden tahti on ollut tasainen. Niiden määrä ei ole kasvanut esimerkiksi silloin, kun maanomistajat saivat tietää, että heidän suonsa on valittu ehdokkaaksi soidensuojeluohjelmaan.

Näyttää siltä, että useimmat ehdokasmetsistä on hakattu jostain muusta syystä kuin tarpeesta estää suojelu. Ehkä akuutissa rahapulassa. Tai sitten jo olemassa olevan hakkuu suunnitelman mukaisesti, joka on saatettu tehdä yhdessä tutun ja luotetun metsäammattilaisen kanssa jo vuosia sitten.

Suoraan sanoen en odottanut tällaista tulosta.

Kaikki maalaiset tuntevat jonkun, joka on aavistushakannut. Tai vähintään jonkun, joka on kironnut suojeluohjelmat alimpaan helvettiin ja antanut täyden tukensa heille, joiden maita on suojeltu. Minulle, paljasjalkaiselle maalaiselle, tulos on siis odottamaton.

Ovatko soidensuojeluohjelman ehdokasmetsät niin heikkotuottoisia, että se

Ehkä ehdokasmetsät ovat alaltaan pieniä? Tai sijaitsevat niin syrjässä, että metsäkoneiden paikalle tuominen ja puiden kuljettaminen tehtaalle olisi kannattamatonta? Ehkä niin. Mutta jo Suomen karttaa katsomalla voi nähdä hyvin tiheän, lähes kaikkialle ulottuvan metsäautotieverkoston. Lisäksi vuodesta 2013 lähtien hakkuiden määrä on kasvanut jokaisena vuonna. On vaikea uskoa, että pienuus tai syrjäisyys olisivat ainakaan kovin suuri syy sille, että suojeluun ehdolla olleet metsät ovat säilyneet joukoittain.

Jospa soidensuojeluohjelmaan ehdotettujen metsien omistajat halusivat alun perinkin suojella? Olivathan nämä suometsät säästyneet aiemminkin. Muutenhan ne eivät olisi edes päätyneet ehdokkaiksi soidensuojeluohjelmaan. Ympäristöministeriö kysyi vuonna 2015 joiltain ehdokassoiden omistajilta, haluaisivatko nämä suojella suonsa. Lähes puolet halusi. Toisaalta lähes yhtä moni ei halunnut. Silti vain harva ehdokasmetsistä on hakattu.

Niin tutkittu tieto kuin arkijärkikin osoittavat, että maanomistajat näkevät metsässään paljon muutakin kuin tukun seteleitä. Suometsissä kasvavat mustikat, puolukat ja juolukat, rouskut ja suppilovahverot. Riistalinnut päristävät niistä lentoon. Suo on tuttu, koska siellä marjastettiin, sienestettiin ja metsästettiin jo lapsena.

Ja ovathan korvaukset suojelusta aivan kohtuulliset. Markkinahinta niin maapohjasta kuin puustostakin.

Oli miten oli. Joka tapauksessa tutkimukseni puhuu sen puolesta, että jos aavistushakkuita koskaan on tapahtunut laajassa mittakaavassa Suomessa, nuo ajat ovat takanapäin. Rikkaita luontoarvoja ei ole tarpeen salata maanomistajilta. Päinvastoin. Niistä kannattaa kertoa.

Jospa jonakin päivänä kiikariniilo ja maanomistaja kohtaavat maastossa ja juttelevat kuten ihmiset ainakin. Ilman epäilyksiä, kiukkua ja vaivautunutta hiljaisuutta.

Tämä on tutkijalle juhlapäivä. Kaadan lasiin toisenkin oluen.

Olin suunnitellut kirjoittavani kauniin tarinan luonnon toiminnallisesta monimuotoisuudesta. Se on käsitehirviö, josta olen työkseni kiinnostunut. Mielessäni se näyttää pilvien ryppäältä. Jokaisen pilven keskellä lilluu ötö, jota ympäröi sen osaaminen. Mitä paremmin ötö osaa jotain, sitä paksumpi pilvi on kyseisen osaamisen suunnassa. Jos esimerkiksi minä olisin se ötö, pilvi minun ympärillä neulomisen suunnassa olisi paksu, kun taas piirtämisen suunnassa se olisi aivan ohut hiutula vain. Suunnittelin kirjoittavani ötöpilvien ryppäistä ja siitä, miten ne muotoutuvat ilmojen ja keskinäisten vetovoimien ja kahnausten tuloksena. Ja siitä, miten merkityksellisiä ne ovat.

Tarinasta tuli kuitenkin raskasta ja kankeaa työtekstiä. Se kuulosti tältä: ”Ekologian tutkijoiden keskuudessa ötöpilvien ryppäästä puhutaan eliöyhteisön toiminnallisten ominaisuuksien monimuotoisuutena. Pilven ryppäälle voidaan mitata keskiarvo (community-weighed mean trait) tai sen laajuutta voidaan mitata useilla mittareilla (multi-trait functional diversity).”

Tämä on kaukana kauneudesta, ajattelin. Täytyy olla jokin parempi tapa selittää mitä on toiminnallinen monimuotoisuus. Miksi siitä ollaan niin innoissaan ekologien keskuudessa? Kenellä olisi kokemusta ja näkemystä?

Otin yhteyttä ranskalaiseen tutkjaan, Cyrille Violleen, joka on tutkinut toiminnallista monimuotoisuutta jo parikymmentä vuotta. Uransa alussa hän kirjoitti tieteellisen artikkelin, joka vaati toiminnallisen monimuotoisuuden selkeää määrittelyä. Viime vuosina hän on ollut yksi toiminnallisen ekologian aktiivisimmista eteenpäin viejistä. Violle varmasti tietäisi miten kuvata toiminnallinen monimuotoisuus ja sen merkityksellisyys ymmärrettävästi, tuumin.

”Vastaan sinulle huomenna junassa matkalla kotiin”, Violle kirjoitti minulle Brysselistä, missä hän oli ollut Euroopan tutkimusneuvoston haastattelussa. Tiesin, että Brysselistä hänen kotiinsa Montpellieriin on noin kuuden tunnin junamatka. Junassa saa lämmintä ruokaa ja kahvia tarjoiltuna omalle paikalle. Ruuan jälkeen voi kääriytyä huopaan, katsella kumpuilevia peltoja. Ne ovat erivärisiä tähän aikaan vuodesta. Maissi on korjattu kellastuneilta pelloilta. Nurmi on vihreää, aina. Mustavalkoisia lehmiä. Kivisiä kaupunkeja. Siellä täällä oransseja puita. Taisi uni voittaa junassa, kun vastausta ei kuulunut. En ihmettele, sillä haastattelun jälkeen oli varmasti kaikkensa antanut olo.

Violle oli ollut haastattelussa, koska hän oli anonut tutkimusneuvostolta kovin kilpailtua apurahaa. Minun mielestäni hän kuuluu niihin, jotka rahoituksen ansaitsisivat. Vuonna 2014 hän sai tutkimusneuvostolta lupaavalle nuorelle tutkijalle myönnetyn Starting Grant -rahoituksen. Hän haluaa ymmärtää, miten monimuotoisuuden muutokset vaikuttavat ekosysteemien toimintaan. Vastausta tähän kysymykseen odottavat niin poliitikot, maankäytön suunnittelijat kuin luonnonsuojelijatkin.

Monimuotoisuuden häviämisestä ollaan huolissaan monella taholla. Halutaan tietää mitä siitä seuraa. Tai tietää, mikä määrä monimuotoisuutta on riittävästi, jotta homma toimii. Kysymys on jo vanha, mutta erityisesti riittävän monimuotoisuuden ennustaminen ekosysteemien toiminnan turvaamiseksi on vielä lapsenkengissä. Violle saattaa kuitenkin olla pidemmällä vastauksen löytämisessä kuin moni muu, koska hän katsoo asioita toisin.

Useimmille meille monimuotoisuus tuo mieleen erilaisia lajeja mikrobeista valaisiin, tropiikista navoille. Sitähän se on, elonkirjoa, miljoonia kummallisia lajeja. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös lajien sisällä. Esimerkiksi kirsikkatomaatit, luumutomaatit, pihvitomaatit ja siperiantomaatit. Ne ovat kaikki samaa tomaattilajia, mutta perimältään erilaiset lajikkeet suosivat erilaisia kasvuolosuhteita ja tuottavat erinäköisiä hedelmiä. Tämä on perinnöllistä monimuotoisuutta, yhden lajin sisäistä vaihtelua.

Laaja perinnöllinen vaihtelu mahdollistaa yhden lajin menestymisen hyvin erilaisissa ympäristöissä. Samaa koiralajia on vetokoirina Alaskassa, tryffelikoirina Italiassa ja taskukokoisina seurakoirina syleissä.

Tomaattilajikkeet ja koirarodut ovat ihmisen jalostamia. Luonnossa näin suurta lajin sisäistä vaihtelua esiintyy harvoin, koska luonnossa erilaisissa ympäristöissä menestyvät saman lajin populaatiot eriytyvät usein omiksi lajeikseen. Lähisukuiset luonnonvaraiset lajit voivat muistuttaa toisiaan, mutta poikkeavat toisistaan jonkin toimintonsa osalta. Esimerkiksi puolukka, mustikka, juolukka ja karpalo ovat kaikki puuvartisia sukulaislajeja, jotka ovat sopeutuneet erilaisiin ympäristöolosuhteisiin. Karpalo on soiden matala ikivihreä varpu, mustikka puolestaan vaatii ravinteisemman maaperän, jotta voi kasvaa yli polvenkorkuiseksi ja luoda joka kesä uudet lehdet. Tällaisista eroista lajien ominaisuuksissa Violle on kiinnostunut.

“En ole kumisaapasekologi”, hän kirjoitti muutamaan päivää myöhemmin ja tarkoittaa sitä, ettei hän ole kiinnostunut mistään lajiryhmästä tai ekosysteemistä sinänsä. ”Minua motivoivat selitykset ja mekanismit. Etsin lähestymistapaa, joka auttaa selittämään muotojen ja toimintojen ihmeellisen moninaisuuden. Toiminnalliset ominaisuudet ovat oivallinen työkalu siihen.”

Häntä eivät kiinnosta lajien nimet vaan se, millainen rooli kullakin lajilla on ekosysteemin toiminnassa.

”Ensimmäinen tutkimusharjoitteluni professori Eric Garnierin laboratoriossa oli minulle henkilökohtaisesti merkityksellinen läpimurto. Oivalsin, että jos emme huomioi lajien välisiä eroja, vaan pidämme kaikkia lajeja yhtä tärkeinä luonnonjärjestelmien toiminnan kannalta, emme voi saada selville ekologisia mekanismeja, joista ekosysteemien toiminta rakentuu”, hän kertoo.

Violle viittaa mekanismeilla koneistoon, joka pyörittää luontoa. Siihen, miten lajit ovat sopeutuneet omiin toiminnallisiin lokeroihinsa ympäristön ja muiden lajien keskellä. Siihen, miten lajit elävät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja ovat riippuvaisia toisistaan. Siihen, miten tämän verkoston ansiosta me toisenvaraisetkin voimme elää tällä planeetalla. Se on se juttu, minkä takia minäkin ajattelen niitä ötö-pilvien ryppäitä töissä.

”Lajeihin perustuva monimuotoisuuden mittaaminen johtaa umpikujaan monissa ekologisissa kysymyksissä”, Violle väittää. ”Käytän tästä usein tehdasvertausta: Jos vertaamme kahden tehtaan toimintaa työntekijöiden nimilistojen perusteella, emme tiedä juuri mitään tehtaiden toiminnasta. Tämä on kuitenkin ekologian alalla ollut yleisin tapa kuvata ekosysteemejä.”

Todellakin, noin neljänkymmenen vuoden ajan (1970–2010) monimuotoisuudesta kiinnostuneet ekologit keskittyivät tutkimaan, miten lajiston monimuotoisuus riippuu esimerkiksi elinympäristön pinta-alasta, korkeusvyöhykkeestä tai lämpötilasta. Listattiin lajeja ja vertailtiin lajilistoja. Tulokseksi saatiin esimerkiksi, että lajilistat ovat alemmilla korkeusvyöhykkeillä pidempiä ja koostuivat eri nimistä kuin ylemmillä vyöhykkeillä.

”Toiminnallinen ekologia pyrkii kartoittamaan työntekijöiden eli luonnon eliöiden roolin tehtaissa eli luonnon ekosysteemeissä. Tämä on paljon nimilistoja tehokkaampi tapa ymmärtää ja ennustaa ekosysteemien toimintaa”, Violle kertoo.

Vaikka luonnon ekosysteemit eivät tavoitteellisia tehtaita olekaan, minusta Viollen tehdasvertaus toimii niin hyvin, että jatkan asian kuvittelua hetkisen. Kukin työntekijä on siis eräänlainen osaamiskimppu, jonka erilaiset taidot parhaimmillaan täydentävät muiden työntekijöiden osaamista. Jokaisella työntekijällä on myös hieman toisistaan poikkeavat tarpeet ja toiveet siitä, mitä he vaativat pysyäkseen työpaikalla ja toimiakseen parhaimmillaan. Tehdas voi toimia loistavasti vähälläkin työntekijämäärällä, jos kukin työntekijä on oman työnsä tehokas erityisosaaja, ja jokaisen perustarpeet ja erityistoiveet on täytetty. Tällaisen vähäväkisen ja osaamisensa optimoineen tehtaan tuotos voi olla suurempi kuin tehtaan, jossa on moninkertainen määrä työntekijöitä, joiden osaaminen on päällekkäistä tai jotka toimivat aliteholla esimerkiksi surkean lounaan tai kovan kilpailun vuoksi. Työntekijöiden nimilistat eivät siis kerro mitään tuotannosta – osaamislistat olisivat parempi mittari.

Mitä näille tehtaille tapahtuu, jos tuotanto-olosuhteet muuttuvat rajusti? Jos vaikkapa ylikansallinen suuryhtiö ostaa molemmat tehtaat, niin kuin käy päivittäin siellä täällä. Uusi toimitusjohtaja päättää, että molemmista tehtaista irrotetaan katot, jotta uudet ideat pääsevät tuulemalla sisään. Kylmänarkoja työntekijöitä irtisanoutuu molemmista tehtaista. Erityisen moni vähempiväkisen tehtaan erityisosaaja on herkkä vedolle ja lähtee etsimään suojaisampaa työpaikkaa. Kun toimitusjohtaja muutaman myrskyn jälkeen vertaa tehtaidensa tuotosta, vähäväkinen tehdas on joutunut vähentämään tuotevalikoimaansa eksperttien lähdettyä. Siellä myös yleisimpien tuotteiden tuotanto on kärsinyt huomattavasti, koska jäljelle jääneet ekspertit eivät ole tehokkaita yleistuotannossa. Toinen tehdas sen sijaan tuottaa nyt paremmin. Jotkut sen työntekijöistä viihtyvät tuulessa ja ovat innostuneet uusista ideoista, mikä on lisännyt heidän työpanostaan. Eikä muutamien työntekijöiden lähtö ole vähentänyt tuotantoa, koska jäljelle jääneiden joukosta löytyi edelleen saman tehtävän osaajia.

Violle ja me muut toiminnalliset ekologit kuvaamme lajeja nimien sijaan niiden osaamisen ja vaatimusten kirjolla. Puhumme lajien toiminnallisista ominaisuuksista (engl. functional traits). Esimerkiksi voikukka on toki voikukka, mutta toiminnallinen ekologi näkee sen yksikkönä, joka on hyönteispölytteinen, tuulilevitteinen, pienisiemeninen, keräsienijuuren vaativa, lehtiruusukkeellinen, valoa vaativa, hyvin nopeakasvuinen ja monivuotinen. Näiden ominaisuuksien perusteella pystymme ennustamaan, että voikukka viihtyisi valoisissa ”luonnon tehtaissa” ja pystyisi hankkimaan riittävästi vettä ja ravinteita, vaikka syvältä asfaltin alta. Varjoisassa tehtaassa se ei selviytyisi. Voikukka osallistuisi luonnon tehtaan eli ekosysteemin perustuotantoon huomattavalla panoksella nopean kasvukykynsä ansiosta ja tuottaisi hajottajille helposti hajoavaa kariketta sekä ohikäveleville ihmisille silmäniloa keltaisilla kukillaan.

Toiminnalliset ominaisuudet siis vaikuttavat lajin menestymiseen erilaisissa ympäristöissä ja ennakoivat lajin toimintaa ja osallistumista erilaisiin ekosysteemin toimintoihin. Yksi laji osallistuu usean ekosysteemitoiminnan tuotantoon yhtäaikaisesti. Lajien ominaisuudet määrittelevät millaisissa olosuhteissa laji menestyy, millaisia resursseja se vaatii, miten se niitä hankkii, millaisin asein se niistä kilpailee, miten se levittäytyy ja miten puolustautuu.

Se, millaisia tuotteita mikin luonnon ”tehdas” eli ekosysteemi tai paikallinen eliöyhteisö tuottaa, riippuu sen työntekijöiden osaamisen kirjosta. Joihinkin haasteellisiin olosuhteisiin tarvitaan erikoisominaisuuksia.

Joskus uuden erikoisosaajan saapuminen tehtaaseen voi lisätä tehtaan tuotantoa, vaikka sen luultiin jo olevan maksimissa. Esimerkiksi typpibakteerien kanssa liittoutuneet hernekasvit voivat tehtaaseen tullessaan lisätä vanhojen työntekijöiden tuotantotehokkuutta jakamalla heille suhteilla hankkimiaan resursseja. Hernekasvit ovat hankintaeksperttejä, jotka ylläpitävät hyödyllisiä suhteita typpibakteereihin, jotka toimittavat elintärkeää typpeä kasveille. Jos tällaiset hankintaekspertit häviävät tehtaasta, tehdas menettää tietysti heidän osuutensa perustuotannosta, mutta myös jäljelle jääneiden tehokkuus vähenee, koska typpeä ei enää saadakaan ilmaiseksi, vaan sitä pitää etsiä maasta kalliimmilla menetelmillä. Kaikilla lajeilla on itseisarvonsa, mutta ekosysteemin toiminnan kannalta jotkut lajit voivat olla tärkeämpiä kuin toiset.

Viollen mielestä on lähes filosofista kysyä, mitä meidän pitäisi suojella luonnossa.

”Ehkä evoluutiopotentiaalia? Ehkä lajeja niiden itseisarvon vuoksi? Ehkä toiminnallista potentiaalia? Tunnen monia ihmisiä, jotka paheksuvat käytännöllistä ja taloudellista lähestymistapaa luontoa kohtaan. Ymmärrän tämän. Kuitenkin käytännöllinen ja taloudellinenkin lähestymistapa on mielestäni mielenkiintoinen lisäkriteeri, joka voidaan ottaa huomioon, jos halutaan ymmärtää esimerkiksi ravinnekiertoja ja muita biokemiallisia kiertoja maailmanlaajuisesti. Niiden ymmärtämiseksi meidän täytyy pystyä mallintamaan ja ennustamaan toiminnallisten ominaisuuksien lokerot. Myös toiminnallinen harvinaisuus voi olla yksi suojelukriteeri.”

Toiminnallinen monimuotoisuus on tae siitä, että luonnon koneisto pysyy toimintakunnossa myös olosuhteiden muuttuessa, esimerkiksi ilmaston lämmetessä. Ekosysteemin toiminnot voivat jatkua niin kauan, kun kutakin toimintoa hoitamassa on siihen sopiva laji. Pahan päivän varalta olisi hyvä, että jokaisen tehtävän suorittajia löytyisi useita, sillä jos joku esimerkiksi ilmaston lämmetessä häviäisi, joku toinen voisi jatkaa tehtävää. Ehkä lajien nimiä tärkeämpää olisikin siis tuntea kunkin lajin tapa toimia, jotta voisimme varmistaa ekosysteemien toiminnan muuttuvissa olosuhteissa.

Lajeja on miljoonia, mutta niiden ominaisuuksia on rajallinen määrä. Viollen mielestä monimuotoisuuden mittaaminen toiminnallisten ominaisuuksien eroina voi auttaa paljastamaan mekanismeja, jotka pyörittävät luonnon koneistoa. Näitä ovat esimerkiksi lajien sopeutuminen ympäristöolosuhteisiin ja vuorovaikutukset, jotka säätelevät sitä, mitkä lajit esiintyvät yhdessä.

“Maailmanlaajuisesti toiminnallisten ominaisuuksien tutkimuksen toivotaan yksinkertaistavan monimuotoisuutta”, hän kertoo. ”Erityisenä toiveena on, että lajien väliset vuorovaikutukset voitaisiin paremmin huomioida globaaleissa ekosysteemien toimintaa kuvaavissa malleissa.”

Toiveet ovat suuret, ja toiminnallisten ominaisuuksien mittaamisesta onkin tullut eräänlainen muotisuuntaus ekologian sisällä. Useisiin tutkimuksiin on lisätty mittauksia muutamasta toiminnallisesta ominaisuudesta sen kummemmin miettimättä mihin ne voisivat liittyä.

”Käynnissä oleva toiminnallisten ominaisuuksien muotivirtaus ei tule säästymään pettymyksiltä”, Violle ennustaa.

Viollen on aika jatkaa töitä Montpellierissä. Rahoituspäätökset Brysselistä tulevat joulukuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin hänen työpäiviinsä kuuluu muun muassa kasvihuonekokeita, opiskelijoiden ohjausta, käsikirjoitusten kommentointia ja kirjoittamista sekä laboratoriokokeita bakteeriyhteisöillä.

”Olen sitä mieltä, että meidän on kiireesti palattava mekanismien äärelle”, hän toteaa.

Tehtaassa se tarkoittaisi esimerkiksi työntekijöiden välisiä suhteita, hankinnan sujuvuutta ja tiedonkulkua. Vasta silloin tehtaan salaisuudet paljastuvat meille ja pystymme ennustamaan mikä määrä ja millaisia työntekijöitä tarvitaan toiminnan takaamiseksi muuttuvissakin olosuhteissa. Sitä kohti Violle aikoo mennä.

Kuulin oikein. Kiurun laulu soi kirkkaana tutkimuspeltojen yllä Mikkelissä. Olen tekemässä ensimmäistä satokasvien kasvuvaiheseurantaa kylvämisen jälkeen. Taimet ovat vielä sirkkalehtivaiheessa, joten etenen nopeasti lohkolta toiselle.

Pelloilla kasvaa neljää eri viljelykasvia; härkäpapua, rypsiä, rapsia ja tattaria, sekä niiden lisäksi kuutta muuta kasvia, joita käytetään rehuna tai viherlannoitteena. Tarkoituksenani on selvittää, millaiset viljelykasvit tukisivat parhaiten maatalousympäristön hyönteisten monimuotoisuutta ja sen säilymistä.

Oma tutkimuspeltoni on jaettu kaistoihin, joilla kasvaa kahdenlaisia kasveja: typensitojia, jotka lisäävät typen määrää maaperässä, sekä pitkäjuurisia kasveja, jotka parantavat maan rakennetta. Tällaista viljelyä kutsutaan kaistasekaviljelyksi.

Kaistasekaviljely on yksi keino lisätä maanviljelyn monimuotoisuutta. Kaistasekaviljelyssä yleensä käytetään monivuotisia pensaita ja hedelmäpuita, joiden väleissä kasvatetaan jotakin yksivuotista viljelykasvia. Hedelmäpuut hyötyvät esimerkiksi pölyttäjähyönteisiä houkuttelevien kukkakaistojen läheisyydestä. Typpeä sitovia hernekasveja käytetään nykyisessä kaistasekaviljelyssä paljon. Juuriston typensidonnalla saadaan maahan sidottua typpeä luontaisesti ilman keinotekoisia lannoitteita. Jotkut typensitojat, kuten apilat, houkuttelevat myös paljon pölyttäjiä.

Tutkimuspelloillani kasvoi kahtena viime kesänä typpeä sitovia lajeja, kuten virnoja, apiloita ja härkäpapua. Erityisesti härkäpavun erittämä sokeripitoinen kukkien ulkopuolinen mesi on tärkeä ravinnonlähde hyönteisille. Useat lajiryhmät, kuten muurahaiset, leppäkertut ja loispistiäiset käyttävät sitä ravintonaan. Mesi alkaa erittyä jo paljon ennen kukkanuppujen aukeamista ja jatkuu myös kukinnan jälkeen.

Selvitän peltokokeiden avulla esimerkiksi sitä, mitkä viljelykasviyhdistelmät olisivat monimuotoisuuden kannalta hyviä, sekä sitä, voiko viljelijä vaikuttaa viljeltävillä kasvilajeilla siihen, mitä eliöitä pelloille tulee. Tutkin myös hyönteispölytyksen ja muiden hyönteisvierailujen vaikutusta satomäärään huputtamalla osan kasveista. Kasvien kasvuvaiheseurantaa ja erilaisten ötököiden ilmestymistä pellolle voidaan verrata sitten, kun saan hyönteismääritykset valmiiksi. Kasvuvaiheseurannassa tutkitaan esimerkiksi sitä, kuinka suuri osuus viljelykasvin kukista on auennut. Samaan aikaan kasveilta kerätään hyönteisiä. Näin voidaan tutkia, houkuttelevatko esimerkiksi rypsin kukat erilaista pölyttäjälajistoa kuin härkäpavun kukat.

Maatalousympäristöjen monimuotoisuuden elvytys onkin tarpeen, sillä tuoreessa saksalaistutkimuksessa havaittiin jopa 75 prosentin hyönteisbiomassakato viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Syinä pidettiin maatalouden tehostumista, sekä hyönteismyrkkyjen ja lannoitteiden käyttöä.

Hyönteisten biomassan väheneminen on todennäköisesti vaikuttanut myös monien tavallisten lintulajien taantumiseen. Tuoreimman arvion mukaan kiuru, peltosirkku, varpunen sekä haara- ja räystäspääsky ovat pudonneet uhanalaisten listalle.

Omien havaintojeni mukaan öljykasveilla on hyviä ominaisuuksia monimuotoisuuden kannalta. Sekä monet hyönteiset että linnut käyttävät esimerkiksi niiden mettä tai siemeniä ravintonaan. Ne houkuttelevat myös melkoisen paljon kasvinsyöjähyönteisiä, kuten kirppoja, kuoriaisia ja kaalikoita. Samalla ne houkuttelevat myös näiden lajien luontaisia vihollisia, esimerkiksi loispistiäisiä. Kollegani Luonnonvarakeskuksesta ja Itä-Suomen yliopistosta havaitsivat, että öljykasvit pystyvät tuoksullaan houkuttelemaan kasvinsyöjien luontaisia vihollisia, kuten leppäkerttuja ja loispistiäisiä, vähentämään kasvituholaisten määrää.

Kun rypsi on selvinnyt taimivaiheen tuholaisista ja kasvanut isoksi, se alkaa kukkia. Kukat houkuttelevat paikalla monipuolisen pölyttäjälajiston. Rypsin ja rapsin kukan mesi on helposti saatavilla kaikenlaisille pölyttäjille kukan avoimesta rakenteesta johtuen.

Syksyn tullessa pörinä hiipuu, mutta isompien siipien suhina alkaa, ja varpuslintujen sekaparvet lehahtavat paikalle syömään siemeniä. Syksyn myötä alkavat myös syystyöt, eli sadonkorjuu ja sadon käsittely.

Toivon, että tutkimuspeltoni jätetään puimisen jälkeen sängelle, eli kyntämättä. Kyntäminen on peltojen perinteinen maanmuokkausmenetelmä. Sen tarkoitus on torjua rikkakasveja, mullata kasvijätteet sekä kuohkeuttaa maata.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että peltojen talviaikainen kasvipeite, eli alus- ja kerääjäkasvit, sitovat hiiltä maaperään ja siten auttavat ilmastonmuutoksen hillinnässä. Alus- ja kerääjäkasveja käytetään myös sitomaan viljelykasveilta käyttämättä jääneet ravinteet. Syväjuuriset kasvit, kuten rypsi ja rapsi, sekä parantavat maan rakennetta että siirtävät hiiltä juuriensa avulla syvemmälle peltoon varastoon. Tutkimuspellon öljykasvit ovat siis monella tavalla hyödyllisiä.

Mitä pidempään kasvit yhteyttävät, sitä enemmän ne voivat kerryttää peltoon hiiltä. Varsinkin eteläisessä Suomessa kasvipeitteinen aika voi olla yllättävän pitkä, jos lunta ei sada. Kuitenkin vuonna 2018 vain alle viisi prosenttia Suomen maatalousmaasta oli talven ajan kerääjä- tai aluskasvien peitossa.

Miten kyntämättä jättäminen auttaa monimuotoisuutta ja mitä hyötyä siitä on omalle tutkimuspellolleni?

Monet loispistiäiset, maakiitäjäiset ja muut kasvinsyöjien luontaiset viholliset talvehtivat kasvipeitteisillä pelloilla ja ovat siten valmiina paikalla keväällä, kun niiden apua tarvitaan kasvinsyöjähyönteisten torjunnassa. Syyskynnön jättäminen väliin auttaa myös keväisiä muuttolintuja löytämään ravintoa. Töyhtöhyypät, hanhet ja kiurut ovat ensimmäisiä lajeja, jotka ilmestyvät lumesta paljastuneille pälville.

Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan suorakylvö, eli kylvö, joka tapahtuu sänkipeltoon ilman että peltoa kynnetään, lisää myös lintujen määrää. Erityisesti niittykirvinen, taivaanvuohi, pajusirkku, ruisrääkkä ja ruokokerttunen viihtyivät suorakylvetyillä pelloilla. Tällainen sänkipelto tarjoaa esimerkiksi kiurulle pesimäsuojaa ennen kuin uusi kasvukausi pääsee käyntiin.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta talven ajan kasvipeitteisyys vaikuttaa kolmeen seikkaan. Ensiksikin kyntämättä jättäminen jättää maaperän syvemmät kerrokset koskemattomiksi, jolloin pellon maanalainen ekosysteemi pääsee kehittymään häiriintymättömästi.

Toiseksi maaperäeliöstön määrä lisääntyy, muun muassa lierot runsastuvat kyntämättömillä pelloilla moninkertaisesti. Paitsi että lierot hoitavat maaperää, ne ovat monien lintujen, etenkin isokuovin, lokkien ja rastaiden ravintoa.

Kolmanneksi kyntämättömyys johtaa myös rikkakasvien runsastumiseen. Runsaslajinen pelto lisää ötökkälajeja. Pölyttäjät pystyvät hyödyntämään monia kukkivia rikkakasveja, vaikka toisaalta niitä pidetään viljelykasvien kilpailijoina. Nykyään osa maanviljelijöistä puhuu rikkakasvien sijaan oheiskasveista, jotka kuuluvat olennaisena osana peltoon, eikä niistä yritetä päästä eroon keinolla millä hyvänsä.

Niittypellot, pellonreunojen monimuotoisuuskaistat, leveät pientareet ja perinnebiotooppien hoito edesauttavat monien hyönteislajien elämää ja niiden kantojen vahvistumista. Nämä monimuotoisuutta lisäävät elinympäristöt pitäisi saada vakiintuneeksi käytännöksi, jotta hyönteislajien kannat voidaan elvyttää ja turvata myös tulevaisuudessa. Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen selvityksen mukaan suotuisissa oloissa kimalaiset voivat lisääntyä nopeastikin, mutta perhoskantojen paikallinen runsastuminen voi viedä viisikin vuotta.

Monet viljely-ympäristön piirteet ovat hyväksi sekä lintu- että hyönteislajeille. Suomalaistutkimuksen mukaan näitä ovat muun muassa kesannot, joita nykyään kutsutaan luonnonhoitopelloiksi. Niillä kasvaa paljon kukkivia kasveja, joka auttavat monia pölyttäjähyönteisiä ja lintulajeja. Tehomaatalous ja peltojen salaojitus ovat vähentäneet suojaisia ojanpenkkoja, joille kiurut mieluusti pesivät. Myös peltojen ympäröimät pienet metsäiset saarekkeet, joissa kasvaa runsas pensaskerros, luovat hyviä elinympäristöjä monille eliöille.

Joillakin lajeilla on kyky sopeutua, kun taas toiset niistä ovat vaateliaampia elinympäristönsä suhteen, mutta viljelijät voivat tehdä paljon auttaakseen maatalousmaiden taantuneita eliöpopulaatioita. Kestävän ja monipuolisen maataloustuotannon jatkuminen on luonnon monimuotoisuudelle elinehto.

Ilmasto muuttuu Arktiksella nopeasti. Se on saanut puuvartisen kasvillisuuden runsastumaan. Ilmiötä kutsutaan pensastumiseksi. Pensastuminen muokkaa maaperää, se uhkaa luonnon monimuotoisuutta ja voi jopa voimistaa ilmastonmuutosta. Siksi kaikkien olisi syytä ymmärtää, mitä oikein Arktisella tapahtuu.

Tulin töitä pakoon tunturiin. Paksu kerros variksenmarjaa on tunturissa liikkujalle kuin peti. Työt, kiireet ja meilit jäivät alas tutkimusasemalle, enkä varvikossa loikoillessani harmittele tekemättömiä asioita – kuten lähes valmista tutkimustani pensastuvasta Arktiksesta. Oloni on täysin rento, mieli myös. Pidän lomapäivää ja juuri tällaisina hetkinä annan ajatusteni vain virrata.

Tutkailen piskuista variksenmarjaa ja sen smaragdinvihreitä, neulasmaisia lehtiä. Tämä puuvartinen varpu on Lapin tuntureiden avainlajeja. Satelliittikuvat paljastavat kuinka Arktis on vihertynyt viimeisten 40 vuoden aikana. Maastotutkimukset vahvistavat tämän havainnon: eri puolilla pohjoisia ekosysteemejä etenkin puuvartinen kasvillisuus on lisääntynyt. Aiheuttaja on tuttu – ilmastonmuutos.

Pensastuminen on puuvartisen kasvillisuuden runsastumista. Tällä tarkoitetaan pensaiden korkeuden ja peittävyyden kasvua sekä niiden levittäytymistä yhä pohjoisemmaksi ja yhä korkeammalle vuoristoissa. Suomen tuntureilla puuvartinen kasvillisuus on pääsiassa alle puolen metrin korkuiseksi jäävää varpua. Pensaiksi lasketaan vain yli puolimetriset puuvartiset. Suomen tuntureiden osalta voisikin puhua varvuistumisesta, mutta samasta ilmiöstä on toki kyse.

* * *

Fennoskandian paljakalla erityisesti variksenmarja ja muut varvut ovat runsastuneet. Kun taas Pohjois-Amerikan tundralla suuret kesävihannat pensaat kuten pajut lisääntyvät ja kasvavat kokoa. Kyseessä on kuitenkin sama ilmiö. Olen viime kuukaudet puurtanut aiheen parissa, ja nyt lepopäivä tuntuu hyvin ansaitulta. Poksautan Tupla-patukan kahtia ja parvi kiirunoita säpsähtää lentoon.

Tutkimus alkoi jo loppukesästä 2016. Pohjoisessa kun olimme, päätimme työparini kanssa kerätä onnistuneen kenttätyön päätteeksi ylimääräistä aineistoa. Keräsimme havaintoja yli tuhannesta tutkimuspisteestä. Tarkastelimme puuvartisten kasvilajien peittävyyttä ja korkeutta. Lajituntemuksemme lisäksi meillä oli pari puista taittomittaa, kirjoitusalusta ja lyijykynä.

Tutkimusaineiston kerääminen oli verrattain helppoa ja nopeaa toteuttaa, mutta etelään palatessa tutkijanarki ja muut projektit ajoivat ohi aineiston. Vasta syksyllä 2018 otin puuvartiset lähempään tarkasteluun, ja tutkimusideani alkoi vihdoin hahmottua. Huomasin, että kasvillisuuden, maaperän ja ilmaston kytkökset ovat monimutkaisia. Minkä suuntaisia kytkökset ovat? Mitä ne ihan oikeasti tarkoittavat, ja mitä seurauksia niillä voi olla? Tarvitsin lisää asiantuntemusta näiden kysymysten vastaamiseen.

Pyysin avukseni koko ryhmämme, ja lopulta meitä oli seitsemän tutkijaa etsimässä vastauksia. Tunnen suunnatonta kiitollisuutta kollegoistani, sillä jokainen heistä on antanut panoksensa tutkimukseen, mutta ennen kaikkea he ovat antaneet aikaansa. Sen ansiosta tutkimuksemme on saanut kypsyä ajan kanssa. Nyt tunturissa oleillessa tutkimuksen tie tuntuu suoraviivaiselta, lähes vaivattomalta. Täällä vain ihailen piekanan nousua kohoavassa ilmavirrassa.

* * *

Tutkimus käy kuumana etenkin pensaiden ja maaperän kytkösten välillä. Arktiksen turpeinen ja ikiroutainen maaperä pitää sisällään noin puolet koko planeettamme maaperän hiilivarastosta. Pensaat lisäävät maanpäällistä hiilivarastoa kasvullaan, mutta maanalaisen hiilivaraston kohdalla, tilanne saattaa olla päinvastainen. Hiilenkierto kytkee Arktiksen pensastumisen globaaliin ilmastonmuutokseen.

Nousen istumaan ja tiirailen maisemaa. Viimeisimmässä tutkimuksessani tarkastelemme tämän hetkistä tilannetta täällä Kilpisjärven tuntureilla, Käsivarren luoteisimmassa osassa. Halusin selvittää, mitä varvut tekevät maaperälle, jotta ymmärtäisin paremmin mitä tulevaisuudessa voi tapahtua näille maisemille. Meille selvisi, että varpujen läsnäolo todella muokkaa maaperää.

Tutkimusalueellamme maata peittää pääasiassa variksenmarja. Talvivihannan varvun varisuttelema karike on hapanta. Katseeni kiinnittyy puroon ja sen kirkkaanvihreänä hehkuvaan kasvillisuuteen. Tunturipurojen ja niittyjen kasvit ovat pääasiassa ruohovartisia, niitä näyttävimpiä kukkijoita. Kun ruohot maatuvat, maaperän eliöt hajottavat ne verrattain nopeasti, tunturin viileydessäkin. Hapan variksenmarjakarike taas maatuu ruohoihin nähden hitaasti.

Tuloksemme osoittavat, että varvut ovat kytköksissä vähäisempään maaperän kosteuteen ja matalampaan lämpötilaan sekä pienempiin hiilivarastoihin. Kääntelen kämmenelläni ruskeaksi kuivahtaneita variksenmarjan lehtiä. Tuloksemme käyvät järkeen, sillä muuta kasvillisuutta kookkaampina varvut käyttävät enemmän vettä ja varjostavat enemmän maanpintaa. Kaiken kukkuraksi ne tuottavat heikosti maatuvaa kariketta, mikä muokkaa maaperän hiilen kiertoa. Karistan koppuraiset lehdet käsistäni.

 * * *

Nyt tiedän mitä varvut tekevät elottomalle luonnolle ympärillään, mutta entä elolliselle? Alan toden teolla pohtimaan variksenmarjaa ja tuntureidemme tulevaisuutta. Variksenmarja tuo minulle aina mieleen Heidin, yhden esikuvistani. Yliopistonlehtori Heidi Mod tarkasteli väitöskirjassaan bioottisia interaktioita. Bioottisilla interaktioilla tarkoitetaan eliöiden välisiä vuorovaikutuksia, ja niitä ajatellen variksenmarja on oiva tutkimuskohde. Vasta nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, kuinka merkittävää tutkimusta Heidi teki jo uransa alkutaipaleella.

Minun pitää soittaa Heidille. Tunturikimalaiset huristelevat ympäriinsä siitepölystä valkeina, kun odotan vastausta puheluuni. Sveitsiin on vain tunnin aikaero ja Heidi vastaa nopeasti. Kaadan termospullosta höyryävää teetä mukiini. Minulla on niin paljon kysyttävää, haluan tietää kaiken pensastumisesta ja bioottisista interaktioista.

”Aihe on ajankohtainen, sillä ilmastonmuutos ja pensastuminen uhkaavat Artiksen luontoa. Arktis on erityisen herkkä ympäristö jo itsessään, mutta sen lisäksi muutosten odotetaan olevan siellä voimakkaimmat. Meidän tutkimuksemme osoitti, että ilmastonmuutoksen ja pensastumisen seuraukset monimuotoisuudelle, eivät ilmene kaikkialla samanlaisina. Esimerkiksi tunturin laella varvikoiden lisääntyminen kiihdyttää lajimäärän kasvua lämpenemisen myötä, kun taas laaksoissa vaikutus on aivan päinvastainen.”

Heidin tutkimus osoitti, että ilmastonmuutos ja pensastuminen uhkaavat arktisen luonnon monimuotoisuutta sekä erikseen että joskus jopa käsi kädessä.

”Se oli meidän tutkimuksemme tärkein tulos, ilmastonmuutos vaikuttaa sekä pensastumiseen että monimuotoisuuteen. Mutta pensastuminen vaikuttaa sekin monimuotoisuuteen, sekä suoraan että myös välillisesti. Olosuhteista riippuen pensastuminen voi joko voimistaa tai heikentää ilmastonmuutoksen vaikutusta monimuotoisuuteen.”

Tuijotan tyhjin silmin maisemaa. Luonnon monimuotoisuuden väheneminen on ollut tänä vuonna paljon otsikoissa. Tuntuu oudolta puhua puhelimessa näin isoista asioista.

”Kiinnostuin bioottisista interaktiosta väitöskirjassani, koska ne voivat olla sekä positiivisia että negatiivisia. Aivan kuten kilpailussa, joskus myös bioottisissa interaktioissa lajeista on hyötyä toisilleen. Esimerkiksi pensastuminen vaikuttaa niin monella tapaa muihin kasveihin. Riippuu kasvilajista, ovatko pensaat sille hyöty vai haitta. Pensaiden varjostus voi ajaa pienikokoiset lajit valokilpailuun, jossa ne eivät pärjää. Kun taas kylmyydelle herkät lajit saattavat hyötyä pensaan tuomasta suojasta, etenkin äärioloissa, kuten tuulenpieksemillä harjanteilla. Riippuu ihan siitä, mitä kasvi tarvitsee.”

* * *

Irrotan kengännauhaani takertuneen varvun. Pehmenneitä, edellisvuoden marjoja on vielä siellä täällä varvikossa. Käteni värjäytyvät sinipunaisiksi. Variksenmarjaa on nyt ihan kaikkialla!

”Empetrum eli variksenmarja todella dominoi joillakin tuntureilla. Meillä ei kuitenkaan ollut tutkimuksessa mukana vain Empetrumia, vaan me tarkasteltiin suurta joukkoa varpuja ja pensaita, sekä niiden vaikutusta muiden kasvien lajirunsauteen. Rakensimme korrelatiivisia malleja. Ja niissä huomioimme, miten ympäristöolot, kuten lämpötila, kosteus ja ravinteet, ja pensaiden määrä, vaikuttavat kasvilajeihin. Näiden mallien pohjalta sitten tehtiin ennusteet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Ja ennusteiden perusteella vertailtiin ilmastonmuutoksen ja pensastumisen vaikutusta paljakan kasvillisuuteen.”

Harmittaa etten soittele useammin, en malttaisi millään lopettaa puhelua. Kysyn vielä viimeisen kysymyksen pensastumisesta. Haluan tietää, mitä ennusteet povaavat tuntureiden tulevaisuudelle.

”Jos meno jatkuu samanlaisena, niin ennusteiden mukaan vuonna 2070 puuvartista kasvillisuutta on enemmän, ja se on kookkaampaa, tuuheampaa ja korkeammalla kasvavaa. Silloin vielä on paljakkaa jäljellä, mutta pitää vaan kiivetä korkeammalle! Joissakin paikoissa lajirunsaus voi kasvaa, sillä boreaaliset, eli metsälajit lisääntyvät tunturilajien kustannuksella. Mutta paljon on vielä tutkittavaa ennen kuin tiedämme aivan varmasti.”

Heidiä ei haittaisi puhua pidempääkin. Hän ja yhteinen kollegamme viestittelevät vapaa-ajallaan tuon tuostakin variksenmarjasta.

”Viime aikoina on tullut viestiteltyä jostain kakkureseptistä, johon tuli niitä marjoja. Ja oli se uutisjuttukin, kuinka variksenmarjasta löytyi mikrobi, joka tuhoaa superbakteereita. Ei se varpu ihan paha ole!”

Laitan puhelimen pois. Pörröinen kimalainen laskeutuu viereeni varvikkoon, heiluttelemaan tuntosarviaan. Kuten Heidi totesi puhelimessa, kaikkea ei vielä tiedetä. On kuitenkin selvää, että pensastuminen liittyy olennaisesti ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Pala kerrallaan tutkijat eri puolilla maailmaa koostavat suurta palapeliä nimeltä Arktiksen pensastuminen. Variksenmarja on kuitenkin tuulipölytteinen eikä kimalaista kiinnosta sellainen kasvi ja se pöristelee pois. Jossain päin kapustarinta piippaa vaimeasti.

Essee on kirjoitettu seuraavien tutkimusten pohjalta:

Lue podcastin taustalla oleva Aleksi Husson essee tästä.

Vaikka niin kovasti toivoisinkin, kaikille meille ei luonnolla ja sen monimuotoisuudella ole mitään itseisarvoa. Ihminen on itsekäs eläin ja vasta kun oma terveytemme ja hyvinvointimme on kyseessä, alkaa myös ympäristön tila nopeasti kiinnostaa.

Lääketieteen isänä tunnettu kreikkalainen Hippokrates kirjoitti jo 400 vuotta eaa. teoksen ”Ympäristötekijöistä eli ilmoista, vesistä ja paikoista”, jossa hän esitti ajatuksen siitä, että kansanterveys on riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista.

Tähän ajatukseen pohjautuen perustettiin 2000-luvulla tieteidenväliset puitteet toimia yhdessä maapallon yhteisen terveyden hyväksi. Yhdessä saatiin myös aikaan suositus ”perustaa kokonaisvaltainen lähestymistapa estämään ihmis- ja eläintautien leviäminen, sekä ylläpitämään ekosysteemiä ihmisten, hyötyeläinten, sekä perustuksellisen monimuotoisuuden hyväksi”.

Lähestymistavan nimeksi tuli One Health, vähemmillä anglismeilla yhteinen terveys.

Huomattava ja unohdettu puoli One Health -ajattelussa on, että sen periaatteiden mukaan kaikki hyvinvointi rakentuu nimenomaan elämän monimuotoisuuden päälle. Ymmärrys biodiversiteetin, terveyden ja sairauksien välisestä ketjusta tunnetaan kuitenkin vielä harmittavan huonosti, muuten kuin pääpirteiltään. Aiheen tutkimus antaa kuitenkin uusia työkaluja päättäjille ja lisää tietoamme siitä, miten terveyslähtöiset toimet vaikuttavat monimuotoisuuteen ja miten luonnonsuojelutoimet vaikuttavat puolestaan ihmisten ja eläinten terveyteen.

Kun ekosysteemit voivat huonosti, myös ihmiset voivat huonosti. Vaikutukset voivat kuitenkin syntyä vasta useamman mutkan kautta ja niitä on vaikea nähdä ilman laaja-alaista tutkimusta, joka sisältää muutakin kuin lääketiedettä.

Monimuotoisuutta voidaan myös tarkastella monella eri tasolla, aina geneettisestä perimästä ekosysteemien monimuotoisuuteen asti, mikä vielä edelleen monimutkaistaa asioita.

* * *

Ruokaviljamme ja suuri osa lääkkeistä löytyvistä molekyyleistä on löydetty suoraan maapallomme monimuotoisuutta kampaamalla. Terveellinen ja monipuolinen ruokavalio on mahdoton saavuttaa ilman useampia lajeja sekä pelloilla että ruokalautasilla. Yhteen geneettisesti hyvin samanlaiseen lajiin perustuva maanviljely eli monokulttuuri on myös aina uhka sopivien tuholaisten ilmaantuessa, kuten banaanien kanssa parhaillaan opimme. Banaaneita on nimittäin tähän asti kasvatettu pääasiassa vain yhden lajikkeen viljelmissä ja nyt tähän lajiin erikoistunut sieni on tuhoamassa koko maailman sadot.

Juomakelpoista vettä tuottavat ja ilmastoa, tulvia ja tauteja säätelevät ekosysteemit eivät myöskään toimi ilman diversiteettiä ja kun tietyt rajat ylitetään, ei myöskään maapallo pysty tukemaan elämää sellaisena minä sen nyt tunnemme. Surullisinta on myös se, että muutokset osuvat ensiksi alkuperäiskansoihin ja köyhiin maihin. Länsimaissa voimme rahalla häivyttää muutokset pois silmistä ja mielestä – joksikin aikaa.

Mikrobimaailman pienimmät eliöt ovat suurilta osin päävastuussa näistä maapallon isoimmista ilmiöistä. Ruokasysteemillemme välttämätöntä yhteyttämistä tai typen kiertoa ei ilman niitä tapahtuisi. Toki mukana on myös melkoinen lajitelma muita eliöitä: tuottajia, pölyttäjiä, kasvinsyöjiä, lihansyöjiä, hajottajia sekä tuholaisia rajoittavia patogeenejä.

Mikroskooppiset bakteerit, virukset, arkeonit, sienet ja alkueläimet ovat myös tärkein linkki ihmisterveyden ja monimuotoisuuden välillä.

Nykytiedon valossa monet tarttumattomat sairaudet kuten astma ja diabetes saattavat johtua nimenomaan mikrobien monimuotoisuudesta tai tarkemmin sen puutteesta. Mitä urbaanimmassa ympäristössä elämme, ja mitä prosessoidumpaa ruokaa syömme, sitä vähemmän mikrobeja saamme meitä ympäröivästä luonnosta. Kehon puolustusjärjestelmä tarvitsee oikein toimiakseen jatkuvaa erilaista ärsykettä, ja jos elämme puhtaassa kuplassa, se tylsyyttään käy meidän itsemme kimppuun ja aiheuttaa monenlaista ongelmaa.

Meille intiimein monimuotoisuuden muoto onkin suolistossamme kuhisevat kaksi kilogrammaa bakteereja, lisänä vielä ihoa ja limakalvojamme varjelevat ystävämme. Olemme kehittyneet tiettyjen bakteerilajien kanssa ja ilman näitä vanhoja ystäviä ei elimistömme osaa enää toimia normaalisti. Kirjava mikrobiomimme suojaa meitä taudeilta, ravitsee meitä ja estää infektioita.

Toisaalta on myös reilua todeta, että mikrobien monimuotoisuuteen kuuluvat myös infektiotaudit, valloittavat vieraslajit, maatalouden tuholaiset ja antibiooteille resistentit bakteerit. Tärkeintä on kuitenkin se, että hyödyllinen ja haitallinen monimuotoisuus pysyisi tasapainossa.

* * *

Luonnolliset kohtaamiset monimuotoisuuden kanssa ovat lähes aina ihmisen terveydelle hyödyllisiä. Tutkimuksissa on huomattu, miten lajirikkaassa ympäristössä maaseudulla asuvat lapset sairastuvat huomattavasti vähemmän astmaan kuin lajiköyhässä betonikaupungissa asuvat verrokit. Samankaltainen ilmiö on havaittu lemmikkikoirista, joilla maaseudulla on havaittu vähemmän allergioita. Ulkoilutettava lemmikki on itsessään jo parempi probiootti kuin apteekista ostettavat. Kotieläimen sisään tuomat mikrobilajit ovat tutkimuksen valossa jo tarpeeksi tuomaan biodiversiteetin hyödyt suoraan sisään kotiimme.

Vaikka rikkaammassa ekosysteemissä syntyy myös enemmän tauteja, on myös vahvaa näyttöä siitä, että monimuotoinen lajisto vähentää infektioriskiä laimentamalla mahdollisuutta siihen, että oikea patogeeni ja isäntäeliö kohtaavat. Maankäytön muutokset, kuten metsien hakkaaminen lisäävät kuitenkin ihmisten, hyötyeläinten ja villieläinten kohtaamisia ja näin lisäävät tautien leviämistä. Voi myös sanoa, että ihmisen ajamat muutokset stressaavat luontoa niin, että patogeenit pääsevät helpommin käsiksi jo rikki olevaan systeemiin.

Kun eläinten taudit päätyvät ihmisten riesaksi, puhumme zoonooseista. Useimmiten eläintaudit siirtyvät ihmisiin, kun emme anna luonnonvaraisten eläinten olla rauhassa ja ajamme ne asumaan lähellä itseämme, tuhoamalla niiden perinteisen elinympäristön. Lepakot ovat olleet tähän mennessä erittäin hyviä zoonoosien levittäjiä juuri siksi, että ne sopeutuvat helposti myös elämään ihmisten asutusten liepeillä. Valitettavaa on myös että köyhyys on suurin riski eläintautiin sairastumiselle.

Yhteydet ihmis- ja eläintautien välillä tajuttiin oikeastaan ensimmäisen kerran vasta 1800-luvulla, ihmiskunnan ja Hippokrateen harmiksi. Epidemiologi Calvin Schwabe sai ensimmäisenä eläin- ja ihmislääketieteen puhaltamaan yhteen hiileen, ainakin hetken aikaa. Tämän hetken suurimpia huolia länsimaalaisesta näkökulmasta on erityisesti mikrobien kasvava antibioottiresistenssi, jonka rajoittamiseksi yhteisen terveyden näkökulma eläimet huomioon ottaen on elintärkeä.

Bakteerien nopean kehityksen ja monimuotoisuuden haittapuolena on se, että antibioottien yli- ja väärinkäyttö johtaa nopeasti myös niille vastustuskykyisiin bakteerikantoihin. Mikrobit vaihtelevat resistenssigeenejä sujuvasti keskenään, erityisesti kun niistä on kilpailuetua. Tästä seurauksena on se, että tavallinenkin bakteeritulehdus voi olla lopulta vaarallinen, sillä tehokkaita hoitokeinoja ei enää yksinkertaisesti ole jäljellä. Turhat antibiootit myös köyhdyttävät elimistömme omia hyödyllisiä bakteeriyhteisöjä, jotka suojaavat kehoamme infektioilta.

Erityisen huolestuttavia ovat ihmisten ja tuotantoeläinten läpi vesistöihin valuvat antibiootit, jotka saavat saman ongelman aikaan myös luonnossa, mutta huomattavasti suuremmassa mittakaavassa. Naudanlihan tuotantoa tehostavassa kolmivaihekasvatuksessa vasikat saavat jopa kolmetoistakertaisen määrän antimikrobiaalisia lääkkeitä verrattuna perinteiseen kasvattamoon.

Lisäksi usein samat vasikat saavat useamman lääkekuurin välikasvattamossa ollessaan. Kun mikrobilääkkeillä ja desinfiointiaineilla kyllästetty lanta käytetään maanviljelyyn, siirtyvät mikrobit ja vaikutukset suoraan myös meidän ruokaamme.

Antibioottien suhteellisen vapaa käyttö eläinlääkinnässä on myös Suomea isompi ongelma. Joissain Euroopan maissa antibiootteja käytetään monikymmenkertaisesti Pohjoismaihin verrattuna. Eläinlajikohtaista antibioottien kulutustietoa ei ole vielä edes saatavilla, mutta EU valmistelee parhaillaan päätöstä, jolla tilastointi paranee huomattavasti. Yhdysvalloissa arvioidaan, että jopa 80 prosenttia maan kaikista antibiooteista käytetään eläintalouteen.

Maailman suurissa vesistöissä ja joissa muhivat antibioottijäämät riittävätkin jo tutkimusten mukaan ajamaan ympäristöbakteerien evoluutiota kohti vastustuskykyä. Lisäksi ne köyhentävät luonnollista lajikirjoa ja täten ihmisasutuksia lähinnä olevat ympäristöt myös sisältävät huomattavan määrän tavallisesti vain ihmisessä esiintyviä lajeja.

Ympäristöstä löytyvät antibiooteille resistentit bakteerit puolestaan lisäävät mahdollisuutta siihen, että antibioottiresistenssi siirtyy myös ihmisille vaarallisiin bakteerilajeihin. Huolestuttavinta on, jos sama bakteeri saa resistenssigeenin useampaa eri antibioottia vastaan, esimerkiksi jätevedenpuhdistamossa hautuessaan. Tästä näkökulmasta yhteys eläinten, luonnon ja ihmisten välillä on erittäin selvä.

* * *

Vaikka sitä ei juuri ajatellakaan, mikrobien monimuotoisuus on myös välttämätön edellytys ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi. Koska mikrobeja on ollut niiden loputtoman diversiteetin vuoksi vaikea tutkia, on ne pitkälti päätetty jättää pois erilaisista ilmastonmuutokseen ja maapallon terveyteen liittyvistä malleista.

Amazonille on perinteisesti annettu maailman keuhkot- titteli, mutta todelliset maapallon keuhkot löytyvät 70 prosenttia maapallon pinta-alasta peittävistä meristä. Mikroskooppinen kasviplanktonlajien kirjo tuottaa puolet maapallon hapesta, samalla sitoen hiilidioksidia, joka lopulta painuu ilmakehältä piiloon sedimenttien alle.

Jo pieni muutos lämpötilassa tai vesistön kemikaalikuormituksessa horjuttaa tätä pääosin eri mikrobilajien muodostamaa herkkää tasapainoa. Lajien kadotessa vallan tasapaino saattaa mikrobiyhteisössä siirtyä niin, ettei hiilen sitominen enää toimi ja ravinteiden kierrätys rikkoontuu. Meille yhä tutumpi ilmiö on yhä lämpenevien kesien ja Itämereen valuvien ravinteiden tuomat eräiden sinilevälajien yksipuoliset kasvupurkaukset. Sinilevien tuottamat myrkyt puolestaan haittaavat vesien virkistyskäyttöä ja ovat myrkyllisiä niin villi-, tuotanto- kuin kotieläimille.

Luonnossa kaikki on yhteydessä kaikkeen monimutkaisten verkostojen ja vuorovaikutusten kautta. Monimuotoisuuden rapistuessa verkot purkautuvat ja vuorovaikutukset saavat uusia arvaamattomia käänteitä. Valitettavasti suurin tekijä biodiversiteetin murenemisessa tällä hetkellä on ihmislajin toiminta. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että oma terveytemme ja hyvinvointimme on suoraan riippuvainen monimuotoisuudesta. Ihminen on osa luontoa ja meidän terveytemme on yhteistä.

Lue podcastin taustalla oleva Annina Launiksen essee tästä.

On 11. kesäkuuta 2015, ilma on lämmin ja auringonvalo siivilöityy vanhojen puiden lomitse mustikan ja sammalten peittämään metsänpohjaan. Kesä on parhaimmillaan.

Olemme saapuneet mikrosieniä tutkivan kollegani kanssa Kalajanvuorelle Etelä-Konneveden kansallispuistoon. Kiusanamme on muutamia hyttysiä, mutta onneksi maastotyöläisen keljuimmasta seuralaisesta hirvikärpäsestä ei ole vielä tietoakaan.

Tehtävämme on selvittää lahopuilla elävää huonosti tunnettua jäkälä- ja mikrosienilajistoa. Kalajanvuoren vanha metsä soveltuu tarkoitukseen erinomaisesti, koska alueella on tunnetusti runsaasti kuollutta puuta. Tiedämme, että lajisto on monimuotoista: Suomesta, Skandinaviasta ja Pohjois-Amerikasta tunnetaan lähes 400 lahopuulla elävää jäkälälajia ja niistä noin 100 ei tulisi toimeen lainkaan ilman sitä.

Lahopuun jäkälälajistossa on kuitenkin yhä paljon tutkittavaa. Osa lajeista on puutteellisesti tunnettuja tai, kuten arvelemme, jopa täysin tuntemattomia. Suurin osa niistä on tiiviisti kasvualustassaan eläviä pieniä rupijäkäliä, joihin olin keruuretken aikoihin perehtynyt suurella innolla jo useita vuosia.

Kuljemme laholta rungolta toiselle ja tutkimme niitä tarkasti lupin avulla löytääksemme puun pinnalla piilottelevat pienimmätkin lajit. Luppini läpi avautuu pienoismaailma, jota asuttavat kaihojäkälät (Absconditella), jauhejäkälät (Lepraria), tyynyjäkälät (Micarea), viirujäkälät (Xylographa) ja monet muut. Vanha metsä ympärillämme kohoaa suurena ja hiljaisena.

Tällaisessa rauhallisessa vanhassa metsässä liikkuessa ei välttämättä tule ajateltua, että lahopuulla elävillä lajeilla on alati kiire. Kuivuneita keloja lukuun ottamatta lahopuu on varsin lyhytikäinen kasvualusta – ennemmin tai myöhemmin se hajoaa ja katoaa. Viimeistään silloin lajien on löydettävä uusi kasvualusta.

Lahopuu on myös lahoamisprosessin myötä alati muuttuva kasvualusta. Ehkä siitä johtuen monet lahopuun jäkälälajit ovatkin niin pieniä ja rakenteeltaan melko yksinkertaisia. Ne kehittyvät nopeasti ja monien on arveltu käyttävän leviämisessä apunaan hyönteisiä. Ja toden totta, lupilla tarkasteltaessa jäkälien seassa vipeltää monenlaisia siivekkäitä! On helppo uskoa, että ainakin osa niistä olisi oivia itiöiden ja muiden lisääntymisrakenteiden kuljettajia. Etenkin, koska aivan kuten jäkälät, myös monet hyönteiset suosivat tietynlaista lahopuuta – esimerkiksi tiettyjä puulajeja ja lahoasteita.

Lahopuun lajit ovat myös riippuvaisia niille sopivan kasvualustan jatkuvasta tarjonnasta. Mikäli lahopuuta on alueella vain vähän, voi sille erikoistuneiden lajien elämä muuttua tukalaksi ja leviäminen jopa mahdottomaksi. Aivan kuin ne olisivat jääneet eristyksiin pienelle tulvivalle saarelle keskellä valtamerta. Luonnontilaisissa metsissä myrskyt, hyönteistuhot, metsäpalot ja ylipäätään iäkkäiden puuyksilöiden kuolemat varmistavat, että eri-ikäistä lahopuuta on käytännössä aina tarjolla.

Talousmetsissä lahopuun määrä on sen sijaan minimissään. Tutkimukset ovat osoittaneet, että Fennoskandiassa jopa 98 % lahopuusta poistetaan talousmetsistä, ja biotalouden tarpeisiin puuta korjataan entistäkin tehokkaammin.

Pohjoismaissa jopa 7000 lajia ovat riippuvaisia lahopuusta.

Ihmisen toiminta vaikuttaakin lahopuulla eläviin lajeihin vääjäämättömästi. Jäkälät eivät pysty liikkumaan alueelta toiselle kuten eläimet — voikin ajatella, että ne ovat ennemmin ajan kuin tilan hallitsijoita. Lahopuun kaltaisella kasvualustalla niiden elämänkierto on säätynyt lahoamisprosessin raamittamaan rytmiin, johon metsien laajamittaisella talouskäytöllä on huolestuttavia seurauksia. Suomen 2003 jäkälälajista uhanalaisia on 477 (24 %) ja silmälläpidettäviä 265 (14 %). Lisäksi 399 (20 %) on yhä puutteellisesti tunnettuja. Metsätalous on tärkein ja edelleen voimistunut jäkälien uhanalaistumisen syy.

Mutta siirrytään vielä hetkeksi takaisin Kalajanvuoren vanhaan metsään.

Siellä edessäni nousee vanha pystyyn kuollut mänty. Sitä tarkemmin tutkiessani luppini alle osuu jotakin erittäin mielenkiintoista. Se on pieni haalean vihreä ja jauhemainen jäkälä, josta nousee noin puolen millimetrin korkuisia tummia rakenteita. Totta puhuakseni se ei ole millään tapaa näyttävä saati värikäs, mutta pulssini kohoaa oitis ja huudahdan innosta. Olen nimittäin nähnyt vastaavan vain kerran aikaisemmin monia vuosia sitten Evolla, ja etsinyt sen jälkeen uusia näytteitä kuumeisesti. Irrotan jäkälän huolellisesti kannosta puukon avulla ja tarkastelen sitä kädessäni. Ei epäilystäkään. Pitelen kädessäni tieteelle uutta jäkälälajia.

Myöhemmin tuon näytteen Helsingin kasvimuseolle, jossa tutkin sitä tarkemmin mikroskoopilla ja eristän näytteestä DNA:ta sukutason tutkimuksia varten. Herbaariokokoelmissa pääsen myös vertaamaan uutta lajia sen jo tunnettuihin lähisukulaisiin. Totean, että se kuuluu epäilyksettä tyynyjäkälien (Micarea) sukuun.

Mietin miksei kukaan muu tutkija ole vielä löytänyt sitä?

Ehkä siksi, että jäkälätutkijoita on maailmassa niin vähän, vain joitain satoja. Suomessa meitä on muutama, joista jokainen on erikoistunut hieman eri aiheisiin. Käytännössä tutkijalta voi viedä vuosikausia kehittyä lajiryhmän asiantuntijaksi, ja valitettavasti joskus tiedonvälityksen ketju katkeaa. Esimerkiksi Suomessa ennen 2000-lukua tyynyjäkäliä ja monia muita pieniä rupijäkäläsukuja tutkittiin aktiivisesti ennen toista maailmansotaa. Ja mitä haastavampi eliöryhmä, sitä enemmän aikaa uuden oppiminen tietysti vie.

Herbaariokokoelmia tutkimalla avautuu myös mielenkiintoinen aikaikkuna kauan sitten vaikuttaneisiin tutkijoihin ja heidän käsityksiinsä luonnosta ja lajeista. Ei ole nimittäin lainkaan itsestään selvää, että lajeja luokitellaan nykyään niillä perustein kuin me niitä luokittelemme. Ulkoiset tuntomerkit voivat johtaa kokeneenkin tutkijan harhaan, koska evoluution aikana saattaa erillisille kehityslinjoille syntyä hyvinkin samankaltaisia rakenteita.

Etenkin 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa jäkäliin perehtyneen tiedeyhteisön sisällä käytiin kiivasta keskustelua lajien luokitteluun sopivista tuntomerkeistä. Osa johtavista tutkijoista ajatteli, että itiöiden väliseinien määrä ja sekovarren samankaltaiset värireaktiot ovat luokittelun kannalta tärkeimpiä tuntomerkkejä. Toiset tutkijoista olivat kuitenkin eri mieltä. Lopulta tilanne ratkesi vaikutusvaltaisimpien tutkijoiden eduksi, ja vasta paljon myöhemmin hyväksyttiin, ettei heidän näkemyksensä ollutkaan oikea.

Jos joku, niin J. T. Hedlund olisi voinut löytää saman uuden tyynyjäkälälajin kuin minä. Hän oli lupaava nuori tutkija Upsalan yliopistossa Ruotsissa, ja käsitteli vuonna 1892 valmistuneessa väitöskirjassaan pienikokoisia rupijäkäliä suvuissa Lecanora, Lecidea ja Micarea.

Nykypäivänä on helppo nähdä, että hän oli aikaansa edellä. Hänen näkemyksensä lajien luokittelusta ja luokittelun kannalta keskeisistä tuntomerkeistä vastaa hämmästyttävän paljon nykyistä molekyylituntomerkein vahvistettua käsitystämme asiasta. Hänen työstään tekee erityisen myös se, etteivät hänen käyttämänsä mikroskoopit ja muut analyysimenetelmät olleet lähellekään yhtä tarkkoja kuin nykyään.

Valitettavasti hänen näkemyksensä kuitenkin poikkesi johtavien tutkijoiden käsityksistä. Todennäköisesti siitä syystä hänen työnsä ei saanut positiivista huomiota, ja lahjakkuudestaan huolimatta hän joutui lopulta jättämään jäkälätieteen ja siirtymään putkilokasvien pariin. Seuraavat vuosikymmenet hän keskittyi esimerkiksi pihlajien (Sorbus) luokitteluun. Hänen jäkälätyönsä todellinen arvo ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, 1970- ja 1980-luvuilla.

Nykyisin hyvien mikroskooppien lisäksi lajitutkijoiden lyömättömänä apuna ovat molekyylituntomerkit, eli DNA-sekvenssit, ja niiden pohjalta rakennettavat sukupuut. Pienestäkin jäkälämurusesta tai vaikkapa hyönteisen jalasta voi eristää DNA:ta, jonka avulla laji on tunnistettavissa. Ainakin siinä tapauksessa, että joku asiantuntija on jo yhdistänyt DNA-alueen luotettavasti määritettyyn näytteeseen ja lajinimeen. Kuten itsekin olen usein joutunut huomaamaan, näin ei kuitenkaan aina ole. Silloin tutkijan on selvitettävä onko kyseessä tieteelle kuvaamaton laji vai kenties joku jo tunnettu laji, jonka DNA:ta ei vain aikaisemmin ole tutkittu.

Kesällä 2019 julkaisemme lajikuvauksen kansainvälisessä tiedejulkaisussa, jossa annamme uudelle tyynyjäkälälle nimen Micarea fennica. Lajinimi ”fennica” viittaa Suomeen, ja se on oiva nimi, koska tähän mennessä se tunnetaan ainoastaan meiltä Suomesta. Vuosien varrella ilmeni, ettei kukaan kollega ole nähnyt sitä, enkä ole itsekään löytänyt lajista näytteitä edes laajoista eri maiden herbaariokokoelmista.

Kaikki Micarea fennicasta keräämäni tieto viittaa siihen, että laji on hyvin harvinainen ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Se kasvaa todennäköisesti vain pitkälle lahonneilla männyillä, joita on yleensä vain vanhoissa metsissä. Tyypillisesti tällaiset uljaat pystyyn kuolleet hongat lahoavat hitaammin kuin monet muut puut ja ehtivät siten vielä kuolemansakin jälkeen tarjota elämänlähteen sadoille lajeille, kuten jäkälille, sienille ja hyönteisille.

Maailmanlaajuisesti Micarea fennica on yksi lukuisista tieteelle vastikään kuvatuista lajeista ̶ niitä nimittäin löydetään joka päivä. Pelkästään 2000-luvulla maailmasta on kuvattu uusia lajeja jopa 18 000 lajin vuosivauhdilla, siis yhteensä yli 300 000! Suuri osa tieteelle uusista lajeista on pieniä ja huomaamattomia, tai ne elävät ihmisiltä piilossa vaikeapääsyisissä ekosysteemeissä.

Onkin helppo uskoa, että tieteelle uusia lajeja löytyy huonosti tutkituista sademetsistä, joissa lajimäärät ovat muutenkin päätähuimaavia. Mutta aivan kuten Micarea fennican löytö osoitti, Suomenkin metsissä ja kallioilla lymyää yhä tuntematonta monimuotoisuutta.

Pelkästään viimeisen vuosikymmenen aikana Suomesta on kuvattu yli 20 tieteelle uutta jäkälälajia ja ainakin 200 muuta eliötä, kuten hyönteisiä ja sieniä. Tämä on yllättävää, koska pohjoismaat ovat eliölajistoltaan maailman parhaiten tunnettuja alueita. Ja jäkälätutkimuksellakin on täällä pitkät perinteet. Ruotsissa lajeja on tutkittu ja luokiteltu jo 1700 -luvulta saakka Linnén ja hänen oppilaiden toimesta.

Yllättävää on myös se, että maailmalla löydetään yhä suuria ja näyttäviä lajeja. Kaiken lisäksi joskus aivan nenämme edestä.

Esimerkiksi lähes 40 metriset Wollemia nobilis -puut huojuvat vain 150 kilometrin päässä Australian Sydneystä ja metrin kokoinen Rungwecebus kipunji -apinalaji kiipeilee metsissä kylien läheisyydessä lounaisessa Tansaniassa. Turkulainen väitöskirjaopiskelija Valter Weijola löysi sen sijaan Uuden-Guinean eristyneeltä Mussaun saarelta tieteelle uutena yhden alueen huippupedoista, jopa metrin mittaiseksi kasvavan varaanin (Varanus semotus).

Tieteelle uusia lajeja löydetään jatkuvasti myös luonnontieteellisten museoiden kokoelmista. Olemme esimerkiksi kuvanneet monia Micarea fennican lähilajeja museoiden jäkäläkokoelmia apuna käyttäen. Ja aivan vastikään kansainvälinen tutkimusryhmä löysi uuden dinosauruslajin (Ngwevu intloko), jonka hyvin säilynyt kallo oli ollut Johannesburgissa Etelä-Afrikassa osana museon fossiilikokoelmia jo 30 vuoden ajan.

On arvioitu, että valtaosa maapallon lajistosta on yhä tuntematonta. Kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä kuinka monta eliölajia maailmassa on, mutta arviot vaihtelevat 10 miljoonasta jopa 100 miljoonaan. Tunnettuja, eli tieteelle kuvattuja lajeja on tällä hetkellä vasta alle 2 miljoonaa. Jäkälienkin arvioitu lajimäärä on puolet suurempi kuin tällä hetkellä tunnettujen lajien määrä. Työsarkaa siis riittää!

Mutta mikä ajaa tutkijoita maailman ääriin uusien lajien perässä?

Vastaus on yksinkertainen, ainakin minulle: työ on palkitsevaa ja uuden lajin löytämisen riemu on aivan erityislaatuinen kokemus. Toisaalta meitä tutkijoita painaa myös suuri huoli ympäristöstä ja kova kiire. Elinympäristöt pirstoutuvat ja tuhoutuvat vauhdilla ympäri maailmaa, ja ilmastonmuutos tekee tilanteesta entistäkin vakavamman. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että monimuotoisuus on elinehto, ja sen suojeleminen yksi ihmiskunnan suurimmista haasteista.

Monimuotoisuuden säilyttäminen ei kuitenkaan onnistu sokkona. Meidän on selvitettävä mitä lajeja elää esimerkiksi Suomen metsissä, Amazonin viidakkojoissa ja Australian suurella valliriutalla, jotta suojelua ja politiikkaa valmistelevilla ihmisillä olisi käytettävissä parasta mahdollista tietoa.

Lue podcastin taustalla oleva Mari Tolkkisen essee tästä.

Kävelen kohti puroa, jonka pitäisi olla lähes luonnontilainen. Louhikkoisessa rantametsässä on välillä vaikea kulkea. Pitää keskittyä tasapainoilemaan liukkaiden kivien päällä. Kivien välissä saapas uppoaa vartta myöten märkään turvekunttaan. Täytyy hyppiä puron sivuhaarojen yli, jotta pääsee pääuoman luo.

Olen Taivalkoskella tutkimassa purojen suojavyöhykkeitä Maria Rajakallion kanssa. Maria tekee väitöskirjaa Oulun yliopistossa. Päätimme tehdä yhteistyötä, koska tutkimme molemmat suojavyöhykkeitä hieman eri näkökulmasta.

Tämä puro on säästynyt perkaamiselta, suoristamiselta ja toistaiseksi myös sitä ympäröivän metsän hakkuilta. Uoma mutkittelee, vesi virtaa kivien väleissä ja välillä jopa painuu näkyvistä maan alle. Se on haarainen ja muodostaa sivulenkkejä, minkä vuoksi puron leveyttä on vaikea määritellä. Virtaus on vaihtelevaa: suvantokohdissa se on rauhallista, kun taas koskipaikoissa vesi ryöppyilee iloisesti.

Se ei ole itsestään selvää, sillä suurin osa puroistamme on suoristettu ja ruopattu ojamaisiksi ränneiksi metsien kuivatusta varten. Uomia on myös aikaisemmin perattu, eli kiviä ja lahopuita poistettu tukinuittoa varten. Vuosikymmeniä jatkuneiden perkausten takia vain muutama prosentti puroistamme on enää luonnontilaisia. Purot ovat uhanalaisia.

Tämä taivalkoskelainen puro on matala, keskimäärin kymmenisen senttiä syvä. Silti vesi on kylmää, mikä on tärkeää viileään, hapekkaaseen veteen sopeutuneille puroeliöille. Varjostavat puut ja pohjavesi pitävät veden kylmänä keskikesälläkin. Varjostuksen vuoksi kasvillisuutta on vähemmän kuin isossa joessa. Siellä levät ja kasvit sitovat auringon valoenergiaa kasvimassaksi, jota ravintoketjussa seuraavat eliöt käyttävät ruoakseen. Sen sijaan varjoisten pienten purojen eliöt ovat riippuvaisia rantametsästä varisevasta ruoasta, kuolleista lehdistä. Tässä purossa isoja kasveja ei ole, mutta siinä näkyy äkkiseltään ainakin kymmenkunta erilaista sammalta. Tämä on tyypillistä metsäpuroille: sammalet ja piilevät vallitsevat. Uomassa makaa monen kokoisia kiviä ja kuolleita puita. Lahopuilla kasvaa sekalainen joukko sieniä, joita en tunne.

Purosta kuuluu nakuttava ääni. Maria takoo lekalla metallikeppiä kiinni pohjaan ja asettaa sitten keppiin metallilevyn pohjaa vasten. Levyyn on kiinnitetty kylpyhuonekaakeleita, joihin kasvaa kesän aikana piileviä. Kaakelilta limamainen levä on helppo harjata talteen hammasharjalla. Levän ja lehtivihreän määrä mitataan myöhemmin laboratoriossa. Mittausten avulla saamme selville kuinka paljon puro tuottaa biomassaa ja energiaa. Jos puita kaadetaan, puroon pääsee enemmän valoa. Valon määrän kasvu lisää levien kasvua, mikä lisää levää syövien pohjaeläinten määrää. Tällöin lehtikarikkeen syöjät vähenevät. Liiallinen valon määrän kasvu saattaa siis muuttaa puron eliöyhteisön aivan toisenlaiseksi kuin se luonnostaan olisi. Vesiemme monimuotoisuus vähenee. Siksi on tärkeää tutkia, kuinka läheltä puroa metsää voidaan hakata ilman, että se merkittävästi vaikuttaa puroeliöihin.

Luonnontilaisten purojen pohjaeläinlajisto on hyvin monipuolista, sillä purot ovat vaihtelevia elinympäristöjä. Niissä on nopeasti virtaavia koskia, joissa viihtyvät hapekasta vettä vaativat ja kovaan virtaukseen sopeutuneet lajit, kuten koskikorentojen toukat. Toisaalta puroissa on rauhallisesti virtaavia suvantoja, joissa elää lähes seisovaan veteen sopeutuneita lajeja, esimerkiksi putkisirvikäs-vesiperhosten toukkia. Pohjalla voi olla monen kokoista kiveä, puuta ja erilaisten puiden lehtiä, joilla ryömii juuri siihen pohjamateriaaliin sopeutuneita otuksia. Monien lentävien hyönteisten toukat elävät puroissa. Päivänkorentojen, vesiperhosten ja koskikorentojen toukkien lajisto kertoo, kuinka luonnontilainen puro on.

Nostan kiven purosta ja löydän pullean pitkulaisen vesiperhosen. Toukka on helposti tunnistettavissa joksikin kolmesta koskisirvikäslajeistamme, luultavasti kyseessä on virtalouhekas. Otuksesta tulee mieleen Liisa Ihmemaassa -sadun sienen päällä vesipiippua poltteleva toukka.

Huomaan myös toisen otuksen. Hämärästi avaruusoliota muistuttava litteäruumiinen laakasurviainen painautuu turvaan kiveä vasten. Litteydestä on se hyöty, että mahtuu ryömimään kivien väleihin. Suuret mustat silmät ja suhteettoman suuri pää tekevät ufomaisen vaikutelman.

Puron reuna on niin loiva, että ei ole vaikea kuvitella kuinka se keväällä tulvii rantametsään lumien sulaessa. Saniaiset ja muut ruohovartiset kasvit hallitsevat puronvartta. Sen reunalla kasvaa isoja kuusia, haapoja ja koivuja. Joukossa seisoo myös pystyyn kuolleita puita. Tällainen kostea lehtipuumetsä on tyypillistä purojen rannoilla. Lehtipuut tarjoilevat puroon helpommin pilkottavaa ja ravinteikkaampaa kariketta kuin havupuut.

Seuraavalle purokohteellemme pitää kävellä avohakkuuaukion läpi. Kompastelen risuihin ja ohut kanto raapaisee ikävästi sääreen. Hakkuun ja puron väliin on jätetty kahdeksan metrin levyinen puustoinen kaistale, suojavyöhyke. Sen tarkoitus on estää ravinteita, humusta ja hiekkaa valumasta hakkuulta puroon. Näin kapea suojavyöhyke ei silti ole välttämättä riittävä säilyttämään monimuotoista puroeliöstöä, saatikka pitämään rantametsä kosteana ja varjoisena. Kahdeksan metriä tarkoittaa käytännössä muutaman puun rivistöä puron ja hakkuun välissä, eikä se riitä suojaamaan puroa auringolta.

Tämä puro on erityyppinen kuin edellinen. Se on luonnostaan kapeampi ja syvempi, minkä vuoksi se ei juurikaan tulvi ja rantametsä on sen vuoksi kuivempi kuin tulvivassa purossa. Kymmenisen senttiä syvä vesi virtailee hiljakseen, mutta ei ryöppyile. Puro on silmiinpistävän tyhjän oloinen, kaikki vihreä loistaa poissaolollaan.

Kävelen puronvartta ylävirtaan. Yhtäkkiä suojavyöhyke loppuu ja aurinko porottaa suoraan puroon. Avohakattua rantaa jatkuu sata metriä. Täältä hiekka siis on peräisin. Kaiken kukkuraksi hakkuulle on kaivettu kaksi puolentoista metrin syvyistä ojaa, jotka yhdistyvät suoraan purouomaan kuljettaen hiekkaa mukanaan. Tällainen kaivanne on laiton, ojia ei koskaan saisi kaivaa puroon asti. Ojista valuu puroon valtavat määrät hiekkaa ja sen vuoksi puro on käytännössä pilalla, sillä hiekka on yksi puroeliöstön pahimmista vihollisista. Sammalet eivät pysty kiinnittymään hiekkaan. Kun vielä kivet ja lahopuutkin ovat jääneet hiekan alle, pohja on niin yksipuolinen, että pohjaeläinlajisto koostuu todennäköisesti lähinnä matomaisista otuksista, kuten harvasukasmadoista, jotka viihtyvät hiekan seassa, ja muutamasta sinnikkäästä hyönteislajista.

Maria tietää, että kesäisin puro usein kuivuu. Tämän kokoinen puro ei ole mikään kausinoro, tässä kuuluisi olla vettä ympäri vuoden. Mitä suojavyöhykekaista alavirrassa auttaa, jos ylävirrasta on kaikki elämä ja vesikin hävitetty?

Rantametsä näyttää kohtalaisen kivalta, siltä osin kuin sitä on jäljellä. Puron toisella puolella on 15 metrin suojavyöhyke, joka sekin tosin on suurimmaksi osaksi nuorta metsikköä. Kiinnitämme puihin nippusiteillä pieniä tulitikkuaskin kokoisia mittareita, jotka tallentavat automaattisesti tietoa valon määrästä kesän ajan. Maria asentaa yhden valologgerin myös purouomaan. Vertailemalla eri levyisten suojavyöhykkeiden valaistustietoja toisiinsa selvitämme, kuinka leveä suojavyöhyke tarvitaan, jotta rantametsä ja puro säilyvät tarpeeksi varjoisina.

Valon määrä vaikuttaa suoraan siihen, mitä kasveja metsässä kasvaa. Jos rantametsistä tulee kovin valoisia ja samalla maaperä kuivuu, varpukasvit valtaavat paikan ja rantametsä muuttuu tavalliseksi kangasmetsäksi. Kasvien monimuotoisuus vähenee ja rantametsän erityispiirteet katoavat. Ja koska kasvillisuus määrittää mitä muita eliöitä alueella elää, on kasvillisuuden muutoksilla kauaskantoiset vaikutukset monimuotoisuuteen.

Toinen puroille erityisen tärkeä eliöryhmä ovat mikrobit, eli mikroskooppiset sienet ja bakteerit. On paradoksaalista, että maaperän mikrobit pyörittävät ekosysteemin toimintaa, mutta niiden toiminnasta ja lajistosta tiedetään varsin vähän.

Niinpä kaivan repusta Liptonin teepusseja, rooibosta ja vihreää. Hautaan pyramidin muotoiset teepussit tutkimusruutuihin yhden, viiden ja 15 metrin etäisyyksille purosta. Narun päässä oleva pieni lappu, johon olen kirjoittanut vedenpitävällä tussilla numeron, jää näkyviin maan pinnalle.

Teepussien avulla tutkin maaperän hajotustoiminnan nopeutta. Teepussimenetelmä on kansainvälisen maaperätutkijaryhmän keksimä uusi keino hajotuksen mittaamiseen. Teepussit ovat helppokäyttöisiä, sillä tee on valmiiksi kuivatettu ja annosteltu. Pyramiditeepussit on tehty muovista, joten ne eivät maadu. On todennäköistä, että hakkuut vaikuttavat rantametsän hajotustoimintaan, mutta asiaa ei ole tätä ennen selvitetty. Mikrobien hajotustoiminta on tärkeää, sillä ilman sitä ravinteet eivät kierrä, eikä uutta kasvualustaa synny.

Olen aiemmin laboratoriossa punninnut jokaisen 432 teepussista neljän desimaalin tarkkuudella. Kolmen kuukauden ”haudutusajan” jälkeen haen pussit maastosta ja vien ne takaisin laboratorioon, kuivaan ne uunissa ja punnitsen jäljellä olevan teen. Hävinneen teen määrän ja kahden eri teelaadun hajoamisnopeuden perusteella pystyn laskemaan ”teepussi-indeksin”, joka kertoo hajotusnopeuden. Vertailemalla suojavyöhykkeiden ja hakkaamattoman rantametsän hajotusnopeuksia pystyn päättelemään miten hakkuut vaikuttavat mikrobien hajotukseen. Tutkimme myös mikrobiyhteisöjä, sieniä ja bakteereja. Tunnistamme eri lajit niiden DNA:n avulla. Näin voimme selvittää elääkö luonnontilaisissa rantametsissä ja hakkaamatta jätetyillä suojavyöhykkeillä samoja lajeja.

Myös kolmannelle purokohteellemme täytyy kulkea avohakkuuaukean läpi. Aukio kasvaa kainaloon asti heinää. Vain möykkyinen metsäkoneella käännetty maa, kannot ja risut muistuttavat siitä, että tässä todellakin on joskus kasvanut metsä. Mietin kävellessä, että vaatii työtä saada tämä aukko metsittymään uudelleen.

Puro virtaa keskellä aukiota paljaan taivaan alla. Tähän puroon ei ole jätetty suojavyöhykettä lainkaan. Se johtuu luultavasti siitä, että uoma on katsottu ojaksi, eikä puroksi. Kovin ojamainen se onkin, suora ja tasalevyinen. Uomassa kuitenkin virtaa vettä, kun ojissa vesi on yleensä seisovaa. Ojan ja puron määritelmän raja on häilyvä. Periaatteessa kaivettu uoma on oja ja luonnon muovaama taas puro. Mutta onko suoristettu ja ruopattu puro edelleen puro vai muuttuko se ojaksi? Entä onko kaivettu oja vieläkin oja, vaikka siinä alkaa olla puromaisia piirteitä?

Lain mukaan tarpeeksi luonnonmukaisen näköinen puro on suojelukohde. Kuitenkaan sen ekologinen tila ei ohjaa suojelutarvetta, eli se, elääkö siellä luonnontilaisen kaltainen eliöstö vai ei. Mielikuvaamme puroista voi vaikuttaa myös se, miten ne on nimetty. Ainakin Pohjois-Suomessa purojen nimistössä vilahtelee sana ”oja”: Kylmäoja, Hanhioja, Susioja. Susioja ei herätä suojeluhaluja samalla lailla kuin Susipuro.

Oli tämä sitten puro tai oja, niin rantametsää tässä ei enää ole. Siinä missä normaalisti puroissa on maan korkeuseroja ja maaperän kosteusolosuhteita myötäilevä vyöhykkeellinen kasvillisuus, tämän uoman ranta on yhtä heinäinen kuin muukin aukio.

Mittaamme rantavyöhykkeen maaperän kosteuden kosteusmittarilla, kuten olemme tehneet kaikissa muissakin tutkimuskohteissamme. Mittarin anturat uppoavat yleensä maahan helposti, mutta hakkuuaukealla joutuu hakemaan tuntumaa humusmaahan kivien välistä, sillä maa on myllätty niin, että jäljellä on vain kivenmuhkuroita ja hiekkaa. Luettelen kosteusprosenttilukuja Marialle, joka kirjaa ne maastolomakkeeseen. Neljän päivän ja 23 puron jälkeen kirjauksia on tullut yhteensä 3888 kappaletta. Tutkimuksessa pitää olla toistoja.

Suojavyöhyketutkimukselle on tarvetta, sillä kiitettävistä ohjeistuksista ja kohtalaisen hyvästä lainsäädännöstä huolimatta purojen suojelu käytännössä ei aina toteudu hyvin. Siis siten, että suojelutoimet kohdistuisivat siihen millä on väliä: luonnon monimuotoisuuteen ja ekosysteemitoimintoihin. Ekosysteemitoimintoja ovat esimerkiksi luonnon kyky puhdistaa vettä, hajottaa kuolleita eliöitä ja mahdollistaa kasvien ja eläinten lisääntyminen. Silti suojelutoimia pidetään onnistuneena, jos veden laatu pysyy hyvänä, eli että veteen ei liukene liikaa metalleja, ravinteita tai humusta.

Luonnon kannalta hyvän veden laadun ylläpitäminen ei kuitenkaan riitä, sillä puroeliöt ovat riippuvaisia metsästä tulevasta ravinnosta ja varjostuksesta, ja monipuolisesta puron pohjasta. Lisäksi rantametsiä säilyttämällä saataisiin aika helposti ja halvalla säilytettyä myös metsäluonnon monimuotoisuutta.

Suojavyöhykkeen leveyden täytyisi aikaisempien tutkimusten mukaan olla jopa 100 metriä, jos sillä halutaan suojella myös rantametsän eliöstöä. Leveydelle ei ole kuitenkaan määritelty laissa metrimäärää, vaan se määräytyy kohteen luonteen ja metsän omistajan halun mukaan. Nykyinen käytäntö jättää tasalevyinen suojavyöhyke ei silti välttämättä ole paras ratkaisu monimuotoisuuden, eikä metsänomistajan kukkaron kannalta. Jos suojelutoimet kohdennettaisiin niihin rantametsän osiin, joilla on eniten suojelullista arvoa, saataisiin suurin hyöty.

Mitä ne osat sitten ovat? Ruotsalaisten tutkimusten mukaan kosteimmat rantametsän alueet ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaimpia. Omat tutkimukseni viittaavat siihen, että niin on myös Suomessa. Kosteat alueet ovat myös vähiten tuottavia metsänomistajille, koska niissä puuston kasvu on heikkoa. Suojavyöhykkeet kannattaisikin rajata niin, että ne ovat leveimmillään rantametsien kosteimmissa osissa. Siitä hyötyisivät sekä monimuotoisuus että metsänomistaja.

Tällaisen ratkaisun toteuttaminen vaatii kuitenkin uusia työkaluja. Miltä kuulostaisi sovellus, jolla voisi suunnitella purolle suojavyöhykkeen, joka säilyttää puron ja rantametsän yhteyden ja edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä? Luonnonvarakeskus (Luke) laskee laserkeilausaineistoon perustuvaa kosteusindeksiä, jota hyödyntämällä aiomme Suomen Ympäristökeskuksessa kehittää sovelluksen, mikäli rahoitus järjestyy. Tällaisiin käytännön sovelluksiin tutkimus voi parhaimmillaan johtaa.

Lue podcastin taustalla oleva Sirke Piiraisen essee tästä.

Se, miten päädyin katsomaan videota ranskalaisesta villapaitanaisesta hersyttelemässä uppopaistetulla peltosirkulla, on loogista. Olenhan biologi.

Niinpä katson, kun siniseen villaneuleeseen pukeutunut huoliteltu nainen istuu ruokapöydässä tunnelmallisen takkatulen äärellä ja nostaa huulilleen paistinrasvasta kiiltävän pienen vaaleanruskean lihakimpaleen. Aluksi nainen vain maiskuttelee lihan pintaa ja selostaa samalla intensiivisesti, miten taivaalliselta ruoka tuoksuu ja maistuu. Lopulta hän haukkaa koko kimpaleen, rouskuttelee kovaäänisesti jotain mikä ilmeisesti on lihan sisällä olevia pieniä luita ja ääntelehtii makunautintoaan intohimoisesti.

Samalla nainen tarttuu pöydällä olevaan vitivalkoiseen lautasliinaan ja kohottaa sen peitelläkseen kasvojaan. Lautasliinan takaa nainen jatkaa maiskutteluaan ja ranskankielistä ylistystä ruokalajin taivaallisuudesta. Hetken päästä nainen on saanut ateriansa päätökseen. Hän pyyhkii hartaasti suupielensä ja rasvaiset sormensa lautasliinaan, laskee sen hitaasti pöydälle ja lausuu vielä muutaman sanan kokemuksestaan, ilmeisen tyytyväisenä.

Video on pätkä ranskalaisten kulinaristien suosimasta gastronomisesta tv-ohjelmasta, joka löytyy internetistä, kun etsii tietoa peltosirkusta ruokalajina.

Ranskalaiset herkkusuut ruukasivat syödä viinaan hukutettua ja kahdeksan minuuttia kypsennettyä peltosirkkua erikoisherkkunaan, jota nautitaan pää valkoisen liinan alle peitettynä. Eräs tarina kertoo, että liinan alla aterian aromit eivät pääse karkuun ja nautinto on taivaallinen, kun taas toinen tarina väittää, että herkuttelijat haluavat piilottaa herkuttelusta juontuvan rappiollisen syntinsä liinan alle, Jumalan silmiltä piiloon. Muun muassa Ranskan ex-presidentti Francois Mitterrandin kerrotaan syöneen peltosirkkua viimeisellä ateriallaan. Tai ainakin toiseksi viimeisellä ateriallaan.

Aloittelen juuri väitöskirjatutkimustani peltosirkkujen ekologiasta, liittyen erityisesti niiden kannan koossa tapahtuneisiin muutoksiin. Työskentelen Helsingin yliopiston Luonnontieteellisellä keskusmuseolla, osana pientä mutta väsymätöntä kolmen hengen peltosirkkututkimusryhmää. Minua kiinnostaa, mihin Suomen peltosirkut ovat hävinneet. Ja tosiaan, osa niistä on päätynyt ranskalaisten lautasille.

Vaikka peltosirkuilla ei Suomessa olekaan koskaan herkuteltu kuten Ranskassa, oli peltosirkku täälläkin maaseutumaiseman tyypillinen lintulaji, kunnes sen kanta romahti.

Peltosirkkujen alamäki alkoi jo 1980-luvun puolivälissä. Sitä ennen peltosirkkuja arvioidaan olleen Suomessa satoja tuhansia. Vuonna 1998 julkaistussa Muuttuva pesimälinnusto -nimisessä maamme lintukartoituksesta raportoivassa kirjassa peltosirkun kerrotaan olevan ”Suomen yleisimpiä peltolintuja etelästä napapiirille asti”.

Vuonna 2000 alkaneen tehostetun, vain peltosirkkuihin kohdennetun laskennan tuloksista selviää, että viimeisen parin ymmenen vuoden aikana Suomen peltosirkuista on kadonnut noin 90 prosenttia, ja viimeisimmän kannanarvion mukaan maassamme elelee enää vain noin 4300 peltosirkkuparia. Karkeasti arvioiden tämä edustaa enää vain noin yhtä prosenttia siitä miten paljon peltosirkkuja oli noin 30 vuotta sitten.

Peltosirkku kipusi tänä vuonna Suomen maakohtaisella punaisella listalla yhden pykälän ylöspäin kohti paikallista sukupuuttoa. Tai siis laski. Nyt peltosirkku luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi ja kannasta häviää noin 15 prosenttia joka vuosi.

Mutta mihin ihmeeseen näin suuri määrä lintuja on voinut hävitä? Näin lyhyessä ajassa? Mikä on muuttunut sitten 1990-luvun, jolloin peltosirkkujen alamäki alkoi?

Näihin kysymyksiin peltosirkkututkijat sekä Suomessa että muualla Euroopassa ovat etsineet vastauksia jo useamman tutkimuksen verran ja etsintä jatkuu.

Ovatko ranskalaiset syyllisiä peltosirkun alamäkeen? Eurooppalaiset peltosirkut muuttavat talvehtimisalueilleen Afrikkaan osin Ranskankin kautta. Pitkä muuttomatka on aina riski lajille kuin lajille ja täynnä vaaroja. Muuttomatkan varrella peltosirkkujen henkeä uhkaa muun muassa metsästys. Tämän takia päädyinkin katselemaan ranskalaisen villapaitanaisen hersyttelyä videolta.

Ranskan maaseudulla perinteinen syyspyynti on verottanut peltosirkkuja tuhansissa määrin joka vuosi. Kun tutkijat huomasivat peltosirkkujen kannan taantuvan nopeasti, niiden pyynti kiellettiin EU:ssa vuonna 1979. Mutta Ranska ei tähän kieltoon taipunut kuin vasta 20 vuotta myöhemmin. Tämänkään jälkeen kieltoa ei kuitenkaan oikein valvottu.

Viime keväänä ranskalaisten peltosirkkuherkuttelu nousi Suomessakin jälleen otsikoihin, kun Ranska vihdoin lupasi alkaa valvoa peltosirkun metsästyskieltoa tosissaan.

Tuore tutkimus peltosirkkujen muuttokäyttäytymisestä ja muuttoreittien valinnasta auttoi osoittamaan, että Ranskassa harjoitettu pyynti asettaa vakavan rasitteen jo muutenkin vaarassa olevalle populaatiolle, ja ettei se ole hyväksyttävää.

Aiemmin metsästysjärjestöt ja muutamat huippukokit vähättelivät metsästyksen osuutta kannan heikentymisestä ja vaativat peltosirkun pyynnin sallimista Ranskassa vedoten peltosirkun maailmanlaajuisen kannan suuruuteen ja nautiskelun pitkiin perinteisiin. Tieteen avulla peltosirkkujen ahdingosta saatiin kuitenkin kylmää faktaa päättäjien pöydälle. Ranska tehosti metsästyskiellon valvontaa.

Vaikka Rooman ajoilta periytyvä herkuttelu peltosirkuilla onkin ollut viime aikoina usein esillä, ei se yksin riitä selittämään peltosirkkujen ahdinkoa. Lajin laaja levinneisyys ja kannan voimakas lasku kielivät siitä, ettei mikään yksittäinen tekijä voi olla syypää lintujen häviämiseen, vaan ikävä lopputulos on monen sattuman summa.

Lähdin siis etsimään syitä peltosirkkujen ahdinkoon omalta osaltani Suomesta.

Peltosirkku, latinankieliseltä nimeltään Emberiza hortulana eli puutarhurisirkku, on nimensä mukaisesti maatalousympäristöistä vahvasti riippuvainen laji. Peltosirkut saapuvat Suomeen keväisin jatkamaan sukuaan. Jotta tämä onnistuu, on peltosirkkukukon löydettävä itselleen naaras. Tätä varten koiras halajaa jonkin maastosta erottuvan laulupuun tai sähkötolpan nokkaan huutamaan reviiriään ja lemmenkaipuutaan.

Kun pari on löytynyt, linnut kyhäävät pesänsä mieluiten kasvillisuuden sekaan, useimmiten kesantopeltoon tai pientareelle.

Peltosirkut elävät löyhissä ryhmissä, joihin kuuluu viidestä viiteentoista peltosirkkukukkoa heiloineen. Useamman koiraan muodostama keväinen laulukuoro on tehokas huomionvangitsija, kun naaraat valitsevat puolisoita tai poikamiehet etsivät uutta elinvoimaista seuruetta. Näitä ryhmiä kutsutaankin lauluryhmiksi.

Peltosirkut ruokkivat itseään ja poikasiaan hyönteisillä, joita löytyy parhaiten kasvipeitteettömiltä mullospelloilta. Kun poikaset on saatu kasvatettua lentokykyisiksi ja linnut ovat saaneet itsensä lihotettua tulevaa talvehtimisreissua varten, peltosirkut starttaavat kohti Afrikkaa.

Näihin elämänkäänteisiin ja elinympäristökuvauksiin saattavat liittyä syyt, miksi laji on ahtaalla täällä pohjoisessa. Peltosirkuille tuiki tärkeät maatalousympäristöt ovat kokeneet suuria muutoksia eikä tehomaatalous ole hyödyttänyt peltosirkkuakaan.

Peltosirkkujen tutkiminen onkin itseasiassa maatalouden muutoksen tutkimusta. Ja muutokset ovatkin olleet moninaisia.

Itse olen vasta reilu kolmekymppinen ja varttunut kaupungissa, joten lapsuudenmuistoja runsaina livertävistä peltosirkuista minulla ei ole, mutta maatalouden muutoksen olen minäkin kokenut. Tätini piti miehensä kanssa pientä maatilaa lehmineen Keski-Suomessa 1990-luvulla mutta EU:n myötä kyydistä jäivät ensin lehmät ja lopulta koko tila. Pienen tilan navetta seisoi tyhjillään, ja pellot myytiin naapurille. Siellä, missä pienimuotoinen maatalous on kannattamattomana hiipumassa, isommat maatilat nielaisevat pienemmät ja maatalous yksipuolistuu.

Peltoympäristöjen monimuotoisuus on köyhtynyt merkittävästi, kun alati kasvavilla peltoyksiköillä viljellään yhä yksipuolisempaa kasvivalikoimaa, viljelyssä käytetään yhä enemmän rikkakasvi- ja hyönteismyrkkyjä ja maata muokataan voimakkaammin.

Suomessakin maatilat olivat vielä hetki sitten idyllisiä pieniä pihapiirejä. Oli muutamia peltoja ja lehmiä, pellon pientareet pusikolla ja yksittäisiä puusaarekkeita ja kiviröykkiöitä peltojen keskellä. Oli maisemaa, jossa peltosirkkukin oletettavasti viihtyi sekä runsastui ja levittäytyi Suomessa ainakin 1940-luvulta 1970-luvulle asti.

Toinen suuri muutos Suomen maataloudessa näyttäisi olevan kahtia jakautuminen: kasvinviljely- ja maitotiloihin. Eli joko viljellään kasveja tai sitten pidetään lehmiä. Erilaisista poliittisista ja taloudellisista syistä johtuen maatilojen kannattaa erikoistua johonkin yhteen tuotantomuotoon, jossa ovat hyviä ja kasvattaa tuotannon määrää.

Koska Suomessa maa on ravinteikkaampaa Etelä-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla, viljojen ja kasvisten viljely kannattaa keskittää sinne. Itä- ja Pohjois-Suomessa sen sijaan on karumpaa, joten siellä ei kannata kasvattaa kuin nurmirehua ja siis pitää lehmiä. Tiesitkö, että Suomen suurimmissa navetoissa majailee nykyään noin 600-päinen lehmälauma? Suomi on kuulemma maitomaa.

Näistä lähtökohdista lähden selvittämään peltosirkun vähenemisen mysteeriä Suomessa.

Ennen kuin päästään niin pitkälle, että tiedettäisiin taantumisen syistä jotain, on hyvä kuitenkin ihmetellä yhtä asiaa: mistä ylipäätään tiedetään, että peltosirkku on vähentynyt näinkin dramaattisesti?

Tällaisen tutkimuksen peruspilarihan on se, että joku lähtee maastoon ja ihan oikeasti kartoittaa tilanteen, eli laskee linnut. Ja mitä harvalukuisemmasta tai piilottelevammasta lajista on kyse, sitä tarkempaa aineiston on oltava.

Peltosirkkuja on laskettu Suomessa suht systemaattisesti jo yli 30 vuotta. Tässä työssä ovat olleet mukana mm. ohjaajani Markus Piha Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta ja Luonnonvarakeskuksen tutkimusavustaja Tuomas Seimola sekä joukko muita tutkijoita. Vuodesta 2013 lähtien, eli viimeisen seitsemän vuoden ajan peltosirkkuja on laskettu intensiivisemmin, kun on pyritty selvittämään tarkalleen, missä kaikkialla niitä Suomessa enää on.

Joka vuosi, alkukesästä Markus ja Tuomas ovat kiertäneet suuren määrän Suomen peltosirkkupaikkoja muutaman viikon aikana. Suurin osa kilometreistä kertyy Pohjanmaalta ja Suomen länsirannikolta, jokunen paikka käydään tsekkaamassa myös Jyväskylän ja Joensuunkin tienovilta. Työ on valitettavasti vaatinut vuosi vuodelta enemmän sirkuttomia kilometrejä, kun linnut ovat huvenneet.

Täytyy muuten mainita, että tällaiset laskentaprojektit vaativat rahaa, että joku voi töikseen tehdä pitkää päivää lyhyen kesän ajan, kun peltosirkut Suomessa pesivät. Olen nähnyt ohjaajani Markuksen työauton, ja siitä päätellen tutkimusbudjetti ei ole ainakaan liian suuri. Toistaiseksi rahat on kuitenkin jostain aina löytynyt ja tutkimus on saanut jatkoa.

Lukemattomien maastossa vietettyjen tuntien ja tarvottujen taipaleiden aikana tutkijalle muodostuu mielikuva peltosirkun elinpiiristä ja mahdollisesti ajatuksia siitä, mikä tätä lintua tai ympäristöä uhkaa.

Tässä kohtaa alkaa minun osuuteni peltosirkkujen ahdingosta kertovassa tarinassa. Kun aloitin väitöskirjatutkimukseni peltosirkkujen kanssa, sainkin asettua jo valmiiksi katettuun pöytään.

Kunnioitettavan laajan kartoitustyön ansiosta tiedän kutakuinkin koko Suomen alueelta suuren määrän koealoja, joista tiedetään tarkalleen missä ja kuinka monta peltosirkkua alueella on pesinyt vuodesta 2000 lähtien.

Suomi on datan luvattu maa. Erilaisista maastokartoista ja viljelytiedoista olen nyt työni alkajaisiksi lähtenyt selvittämään, millaisessa elinympäristössä peltosirkut pesivät ja ennen kaikkea, mitkä asiat elinympäristössä ovat muuttuneet vuosien varrella.

Olen laskenut peltopinta-aloja, viljelykasviosuuksia, purojen ja teiden pientareiden pituuksia ja rakennusten määriä.

Seuraava vaihe tutkimustyössäni on yhdistää nämä tiedot keskenään. Eli peltosirkkujen lukumäärä ja elinympäristö. Jos jokin muutos elinympäristössä näyttää olevan yhteydessä peltosirkkujen vauhdikkaampaan vähenemiseen, voidaan epäillä, että kyseessä on syy-seuraussuhde.

Tutkimukseni on vasta alkutekijöissään, joten mitään varmaa en voi vielä syistä ja seurauksista sanoa mutta hypoteeseja olemme toki jo yhdessä ohjaajani Markuksen kanssa miettineet.

Yksittäiset viljelyskasvit vaikuttavat luonnollisesti siihen, mitä muuta elämää pellosta löytyy ja voidaan olettaa, että maatilalta, jossa viljellään useita erilaisia kasveja, kuten viljoja tai kasviksia, löytyy myös rakenteeltaan montaa erilaista peltoa ja kasvustoa.

Lajirikkailta pelloilta löytyy siis pitkää ja lyhyttä kortta, naattia ja rönsyä, harvaa ja tiheätä riviä. Ja tätähän peltosirkku juuri vaatiikin: monimuotoisuutta, kasvipeitteistä kesantopeltoa pesimäpaikaksi ja avointa, mulloksella olevaa peltoa hyönteisiä kuhisevaksi ruokailupöydäksi.

Pelkästään syysviljojen kasvattamiseen erikoistuneet tilat eivät välttämättä houkuttele peltosirkkuja, sillä syksyllä kylvetyt viljat ovat keväällä jo pitkällä oraalla. Siis juuri silloin kun peltosirkut tarvitsivat myös kasvipeitteettömiä peltoja ruokailuun.

Lisäksi peltosirkku tarvitsee kosiomenoihinsa soveltuvia laulupaikkoja, kuten pieniä metsäsaarekkeita, puukujanteita, yksittäisiä puita valtaojien varsilla, puustoisia jokivarsia tai pellon ympäröimiä asuinsaarekkeita. Monimuotoinen ympäristö piiloutumispaikkoineen suojaa peltosirkkuja myös pedoilta. Valitettavasti nämä pienimuotoiset rakenteet yleensä kuitenkin vain vähenevät maatilojen tehostaessa toimintaansa .

Maisematasolla peltosirkulle sopivat alueet sijaitsevat nykyään mahdollisesti kauempana toisistaan, jolloin löyhissä ryhmissä elävät peltosirkut eivät enää pysty olemaan yhteydessä toisiinsa. Vuorovaikutuksesta olisi kuitenkin hyötyä, kun ryhmä kaipaa täydennystä riveihinsä. Tietyn yksilömäärän alittuessa koko paikallinen peltosirkkuryhmä yleensä häviää kertarysäyksellä. Suuremmat lauluryhmät ovat ilmeisesti yksittäisparien reviirejä pysyvämpiä, koska iso poikakuoro luultavasti houkuttelee paremmin naaraita ja rekryyttikoiraita jäämään paikalle.

Entäpä se juttu siitä, että Suomi on maitomaa? Miten maidontuotanto liittyy peltosirkkuihin?

Epäilemme, että peltosirkut ovat vähentyneet nopeimmin niillä alueilla, missä maatilat ovat erikoistuneet vain maidontuotantoon. No, miksi peltosirkut ja lehmät eivät mahtuisi samaan maisemaan?

Taustalla saattaa olla lehmien ravinto, nurmi, ja sen intensiivinen viljely.

Peltosirkkujen kannalta nurmen kasvatukseen käytetyt pellot ovat syysviljan tapaan pesintäaikaan liian kasvipeitteisiä. Ötököitä on vaikeampi saalistaa pitkän ruohon seasta. Tältä kantilta katsottuna viljojen ja kasvisten viljelyyn erikoistuminen on peltosirkun kannalta parempi vaihtoehto. Tai oikeastaan kahdesta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi.

Peltosirkun unelma luultavasti olisi se vanhan ajan pienimuotoinen idylli, josta löytyisi monenmoista viljaa, kasvista, nurmea, elikkoa ja torppaa.

Näihin kumpaankin suomalaisen maatalouden suureen trendiin liittyy myös tutkimukseni perushypoteesi: peltosirkun poikastuotto on heikkoa sellaisilla alueilla, jotka ovat yksipuolisia sekä kasviston että maiseman suhteen: sapuskaa on liian vähän ja pesätuhoja on kenties enemmän. Esimerkiksi yksittäisen ojan varresta maapedot löytävät pesän helpommin kuin tiheästä ojaverkostosta.

Tässä onkin jo yhdelle tutkimukselle paljon selvitettävää, mutta peltosirkun taantumisen mysteeri sen tuloksista tuskin vielä kokonaan selviää.

Peltosirkun mysteerin yksi, ehkä jopa tärkein mutta myös tuntemattomin, juonne on sen pitkä muuttomatka talvehtimisalueille Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Vasta hiljattain on saatu selville, että Suomen sekä Pohjois- ja Länsi-Euroopan peltosirkut muuttavat Länsi-Afrikkaan Guinean seudulle. Itäisen Euroopan populaatiot, eli noin 90 prosenttia koko peltosirkkukannasta, suuntaavat sen sijaan Itä-Afrikkaan Etiopian-Eritrean ylängöille.

Moni käänne peltosirkun talvilomasta Afrikassa on vielä täysin selvittämättä, joten elinympäristömuutokset talvehtimisalueilla voivat myös olla osaltaan syypäitä peltosirkkujen taantumiseen. Tämän mahdollisuuden puolesta puhuvat ensinnäkin se, että Suomessakin peltosirkut ovat vähentyneet valtavasti myös alueilla, joilla ei ole ainakaan silmämääräisesti tapahtunut mitään muutoksia 30 vuoteen.

Lisäksi maatalous ei ole viimeisen 20 vuoden aikana juuri muuttunut yhtään Suomessa, ja silti alamäki jatkuu jyrkkänä, jopa entistä jyrkempänä. Myös itäisen Euroopan populaatiot vähenevät, vaikka maaseudun muutokset siellä eivät välttämättä olekaan olleet niin suuria kuin lännessä. Tosin myös idässä peltosirkkujen metsästys saattaa verottaa kantoja mutta ilmiön mittaluokkaa ei tunneta vielä laisinkaan.

Afrikassa maankäytön muutokset ovat tunnetusti olleet valtavia. Esimerkiksi kuivuus on jatkunut Guinean vuoristoseuduilla kymmeniä vuosia, mikä on oletettavasti johtanut väestönkasvun kanssa melko tehokkaaseen maankäyttöön. Lisäksi läntinen talvehtimisalue Guineassa on pesimisalueisiin verrattuna pieni ja tiivis alue. Oikeastaan kaikki siellä talvehtivat linnut ovat ahdingossa, vaikka lajien yksilöt pesivätkin maissa, jotka edustavat varsin erilaisia maatalouspolitiikkoja ja todella laajaa aluetta.

Se, että peltosirkun talvehtimisesta Afrikassa ei tiedetä juuri mitään, ei edes elinympäristövalikoimaa eikä ravintokasveja, kuvaa mielestäni hyvin tilannetta. Vähenemisen syitä etsittäessä puhe kääntyy ennen pitkää Afrikkaan. Tutkimusmatkalle tai sikäläisen lintututkimuksen kehittämiselle olisi siis tarvetta.

Summa summarum, peltosirkun nopea kannan väheneminen on varsin todennäköisesti usean osatekijän summa: talvehtimisalueet heikkenevät, muuttomatkalla on ollut metsästystä, ja pesimistulos on heikentynyt. Kokonaisuutena tällainen kombo johtaa vääjäämättä kannan vähenemiseen.

Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna peltosirkku ei vielä osoita yhtä hälyttäviä merkkejä kuin Suomessa. Peltosirkku on runsas ja laajalle levinnyt laji, jonka kannasta 80 prosenttia elää Euroopan alueella, painottuen itäiseen Eurooppaan, ja loput Aasiaan levittäytyneenä.

Hyvin karkeasti arvioituna peltosirkkuja uumoillaan olevan yhteensä noin 4–8 miljoonaa paria. Vaikka monissa Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa onkin havaittu peltosirkkujen jyrkkä alamäki, peltosirkku jatkaa edelleen porskuttamista maailman uhanalaisten lajien punaisen listan ulkopuolella. Globaalisti laji on luokiteltu elinvoimaiseksi. Myös itäisemmillä pesimisalueilla peltosirkkujen on kuitenkin raportoitu harvinaistuvan.

Joku voisi ihmetellä, mitä väliä suomalaisella äärimmäisen uhanalaisella peltosirkkupopulaatiolla on, jos lajilla kuitenkin maailmanlaajuisesti näyttäisi menevän ihan hyvin. Tuoreen tutkimuksen mukaan nopeimmin taantuva pohjoinen peltosirkkupopulaatiomme on geneettisestikin ainutlaatuinen, se ei sekoitu muiden, läntisten tai itäisten peltosirkkujen kanssa.

Tämä ainutlaatuisuus merkitsee uniikkeja sopeutumia juuri pohjoisiin elinympäristöihin ja -oloihin. Jos pohjoisen peltosirkut häviävät, katoavat niiden mukana myös sopeutumat, joita ilman muiden alueiden peltosirkut eivät ehkä koskaan pysty esimerkiksi levittäytymään takaisin pohjoiseen, vaikka lajilla menisikin tulevaisuudessa paremmin. Suomen luonto, köyhtyessään laji lajilta, ei ehkä pysty enää tulevaisuudessa vastaamaan siihen kohdistuviin paineisiin niin hyvin kuin lajirikas luonto. Hyvinvoivasta ja vastustuskykyisestä elinympäristöstä löytyy esimerkiksi useita lintulajeja pitämään tuhohyönteiset kurissa tai useita puulajeja, jolloin tietyt puutaudit eivät kehity epidemioiksi asti. Peltosirkun katoaminen olisi paitsi itseisarvonsa takia suuri menetys, myös riski luonnon ja sitä kautta ihmisten terveydelle.

Vaikka peltosirkku onkin globaalisti vielä elinvoimainen, sen ahdinkoon on kiinnitettävä huomiota vielä hyvän sään aikana. Suomen peltosirkut edustavat lajin esiintymisalueen reunimmaisia populaatioita, jotka yleensä elävät ikään kuin lajin sopeutumiskyvyn äärirajoilla. Se, että peltosirkut ovat täällä pohjoisessa uhanalaistuneet saattaa olla alkusoittoa koko lajin alamäelle.

Historia tietää surullisen monta esimerkkiä eläinlajeista, jotka olivat ennen hyvinkin runsaita ja yleisiä, kunnes ihminen toiminnallaan aiheutti niiden sukupuuton yllättävänkin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi pohjoisamerikkalainen muuttokyyhky päätyi aikoinaan ehkä maailman runsaslukuisimmasta lajista sukupuuttoon hävinneeksi lajiksi, vain noin 50 vuodessa. Peltosirkun sukulainen, pääasiassa Aasiassa elävä kultasirkku, on parhaillaan kokemassa samankaltaista kohtaloa kuin muuttokyyhkyt. Kultasirkkujenkin määrä on vähentynyt huomattavasti lyhyessä ajassa ja Suomessa lajin katsottiin viimeisessä arviossa hävinneen tyystin. Kultasirkkujen kohtaloksi ovat koitua puolestaan aasialaiset herkuttelijat. Varoittavia esimerkkejä siis löytyy.

Parina viime vuotena Ranskasta on kuulunut hyviä uutisia. Salametsästäjien pyydyksiä ei ole enää näkynyt. Tämä antaa pohjoisenkin peltosirkuille hieman enemmän toivoa tulevaisuudesta. Herkutelkoot villapaitanainen jatkossa mieluummin vaikka kesäkurpitsoilla. Ovat kuulemma taivaallisen maukkaita.

Lue podcastin taustalla oleva Minna Pekkosen essee tästä.

Ehkä kuitenkin olisi pitänyt opiskella lääkäriksi. Se olisi kunnon ammatti – niin kuin myös opettaja, jota vanhempani ehdottivat. Ihmiset ymmärtäisivät paremmin mitä teen. Lääkärin työtä arvostetaan, siinähän pelastaa ihmishenkiä. Ekologin ja evoluutiobiologin kengissä saa melkein aina selittää mitä tekee ja miksi. Vähän kuulee naureskelua.

No sinullahan on kiva duuni, vähän niin kuin olisi aina lomalla.

Siitä lähtien, kun vuosia sitten aloitin opinnot yliopistossa, on tuttavapiiristä toistuvasti esitetty eri tavoin muotoiltuna kysymys: ”Sanopas nyt biologina, että mikä laji tämä on?” Monien mielikuvissa biologi on henkilö, joka tunnistaa lajeja.

Kun pitää nimetä tunnettuja biologeja tavallisen ihmisen mieleen tulevat yleensä Darwin ja ehkä Linné. 1700-luvulla elänyt Carl von Linné loi perusteet lajien luokittelujärjestelmälle, jota käytetään edelleen. Evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin on todennäköisesti taas kaikkein tunnetuin biologi. Eikä ihme, sillä Darwinin vuonna 1858 julkaisema teos Lajien synty ravisteli paitsi biologiaa tieteenalana myös ihmiskeskeistä maailmankuvaa. Jälkijäristyksiä tapahtuu vieläkin.

Linnén ja Darwinin työssä lajien tunnistaminen ja luokittelu olivat kovaa ydinosaamista. Nykyisin biologiasta kiinnostuneille on uusien tutkimusmenetelmien myötä avautunut selviteltäväksi solujen sisäinen maailma, perinnöllisyys, biokemia, luonnon yksityiskohtien kaivelu molekyylien tasolle asti. Tietokoneiden yleistymisen ja laskentatehojen kasvun myötä biologiaan on tullut vahvemmin mukaan matemaattinen mallintaminen ja tilastotiede sekä isojen tutkimusaineistojen setviminen, datan louhinta. Yksikään ihminen ei voi enää hallita kaikkia biologian tutkimusaloja. Biologi voi tehdä töitä laboratoriossa, tietokoneella tai maastossa tai näissä kaikissa vuorotellen – ja yleensä osana eri alan ammattilaisista koostuvaa tutkimusryhmää.

Lajien tunnistaminen on kuitenkin yhä yksi niistä peruspalikoista, jolle biologinen ymmärrys rakentuu. Läheskään kaikkia maapallon eliölajeja ei tunneta. Toistuvia lajiston ja luontotyyppien seurantoja tarvitaan, sillä ilman tietoa nykytilanteesta ja menneestä on vaikea huomata muutoksia tai arvioida tulevaa. Onneksi vielä on ihmisiä, jotka jaksavat nähdä sen vaivan, että opettelevat tunnistamaan lajeja, joiden kanssa jaamme tämän planeetan.

Itse olen biologina keskittynyt toisiin kysymyksiin.

Olen ekologi. Yritän ymmärtää luonnon vuorovaikutuksia ja niiden muutoksia ajassa. Etsin luonnon näennäisestä kaaoksesta kuvioita, säännönmukaisuuksia, yhteyksiä asioiden ja ilmiöiden välillä.

Miksi jotkut lajit voivat elää yhdessä ja toiset eivät? Yksinkertainen kysymys, jota on tutkittu pian ainakin 200 vuotta ja työtä riittää yhä. Pohjaa lajien välisten vuorovaikutusten teoreettiselle tutkimukselle rakensi 1800-luvulla belgialainen matemaatikko Pierre François Verhulst. Hän kehitti logistisen kasvun mallin, jota sittemmin on käytetty kuvaamaan populaation kasvua, eli jonkun lajin samassa paikassa olevien yksilöiden määrän lisääntymistä. Populaatioista ja vuorovaikutuksista olivat kiinnostuneita myös amerikkalainen biofyysikko, tilastotieteilijä Alfred J. Lotka ja italialainen matemaatikko ja fyysikko Vito Volterra 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. He kehittelivät teoriaa siitä miten pedot ja saaliit vaikuttavat toistensa määriin. Työn tuloksena syntyi Lotka-Volterran peto-saalismalli, jota käytetään edelleen.

Teorioita on tietenkin testattu käytännön kokeilla. Lajien välisen vuorovaikutuksen kokeellisen tutkimuksen uranuurtajiin kuuluu venäläinen Georgii Frantševitš Gause. 1900-luvun puolivälissä Gause kasvatti laboratoriossaan alkueläimiä ja hiivoja, joiden avulla hän tutki voivatko täsmälleen samaa ravintoa käyttävät lajit elää yhdessä. Gausen kokeiden perusteella eivät. Tämä syrjäyttävän kilpailun periaate tunnetaan nykyisin myös nimellä Gausen laki. Kokeellisesti osoitettu syrjäyttävä kilpailu tuki myös Darwinin ajatusta lajien välisestä kilpailusta evoluutiota eteenpäin sysäävänä voimana. Omassa väitöskirjassani 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hyödynsin Verhulstin, Darwinin, Gausen ja monien muiden aiemmin tekemää työtä, selvitellessäni kokeellisesti ravintokilpailun vaikutusta evoluutioon.

Tieteellinen tieto rakentuu vanhan tiedon päälle, uteliaisuudesta ja itseään korjaten, monen tutkijan yhteisenä työpanoksena. Ekologia tieteenä on ammentanut matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta. Verhulstin ja kumppaneiden ajoista se on kasvanut monihaaraiseksi ja laajaksi tutkimusalaksi. Useimmiten arjessa eko-alkuisiin sanoihin törmää kuitenkin mainoksissa tai kauppareissuilla.

Toisinaan minua ärsyttää, että ekologia sanaa käytetään kuvaamaan esineen, palvelun, elämäntavan tai milloin minkäkin asian läheisyyttä luontoon, luonnonmukaisuutta. Mainosmaailman ekologia on jotain pehmeää ja lempeää. Ostamme eko-sitä ja eko-tätä, otamme toisiamme kädestä kiinni, laulamme kumbayaa ja maailma pelastuu.

Ekomainokset eivät kerro Gausesta ja Lotka-Volterrasta tai parin sadan vuoden ajan tehdystä työstä luonnon ymmärtämiseksi. Ekologinen ei viittaakaan lajien ja niiden elinympäristöjen monimutkaisten vuorovaikutusten tutkimukseen vaan siihen, että naamarasva on tehty 98-prosenttisesti luonnollisista ainesosista ja pakattu kierrätysmuoviin.

Turhauttaa! Voisiko ekoleimailun sijaan ottaa ympäristöasiat vakavasti ja käyttää niiden ratkaisemiseen parasta mahdollista tarjolla olevaa tieteellistä tietoa?

Vaikka luonto on myriadi ja monimuotoinen, siitä on löydettävissä lainalaisuuksia. Ekologit osaavat kertoa miten luonnonsuojelualueet kannattaa sijoittaa, että ne turvaavat mahdollisimman monia lajeja, luontotyyppejä, elinympäristöjä. Ekologit osaavat tunnistaa ne luontokohteet, jotka ovat paikallisesti tai maailmanlaajuisesti kaikkein tärkeimpiä säilyttää. Ehdotukset voidaan perustella tutkimustiedolla, ei musta-tuntuulla. Mielikuvissa ekologia on silti usein pehmeää tiedettä.

Mietin lääkäreitä ja ihmishenkien pelastamista. Lääketiede yrittää ymmärtää ihmisen kehon toimintaa ja löytää keinoja sairauksien parantamiseen. Ekologia yrittää ymmärtää elonkirjoa, maapallon elämää ylläpitävien järjestelmien eli ekosysteemien toimintaa. Ekologeista monet toimivat kuten lääkärit ja selvittävät ratkaisuja luonnontilan parantamiseen. Ekologit myös tunnistavat sairauksia ja vaivoja elonkirjon tilassa. Usein vikapää luonnon heikkoon tilaan on ihminen.

* * *

Eikö muita pelota yhtä paljon kuin minua?

Ympäristöuutisia seuratessa tulee kurkkua kuristava tunne. Tutkimustiedon perusteella ilmastonmuutos tapahtuu tässä ja nyt. Jos emme saa hillittyä kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään nopeasti, maailma sellaisena kuin se nyt on, muuttuu joksikin toisenlaiseksi. Mielikuvissani maapallo palaa. Siperian taiga ja Amatsonin sademetsä ovat jo tulessa. Viimeisenä kytevät kai ne arktiset alueet, joilla jäätiköt nyt sulavat.

Luonnonvarojen ylikulutus ja maan sekä meren valtaaminen ihmisen käyttöön ovat ajaneet monia muita lajeja sukupuuttoon tai sukupuuton partaalle. On käynnissä kuudes maailmanlaajuinen sukupuuttoaalto, joka voi pyyhkäistä olemattomuuden tyhjyyteen ennätysmäärän lajeja, ennätyksellisen nopeassa ajassa. Ilmastonmuutos pahentaa tätä lajiston katoa. Jossain vaiheessa lajien kadotessa ekosysteemit alkavat rampautua.

Mietin voivatko merivirrat vaihtaa suuntaa. Mitä jos jäätiköiden sulamisen ja meriveden lämpenemisen takia esimerkiksi Golf-virta muuttaa suuntaansa? Ehkä muu maailma lämpenee ja Suomen ilmasto jäähtyy. Voisiko näin käydä? Pahimmillaan herään keskellä yötä ja mietin kuinka nopeasti ilmastonmuutos voi kurjistaa elinolosuhteita. Millainen on maailma jossa lapseni elää aikuisena?

Maapallon elämää ylläpitäviin järjestelmiin perehtyneet tutkijat ovat varoittaneet vaikeasti hallittavista suurista muutoksista jo vuosikymmeniä. Ilmastonmuutoksen syyt on tutkimuksen keinoin osoitettu ja seuraukset mallinnettu moneen kertaan. Nyt ennusteet alkavat käydä toteen.

Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin julkaisemien raporttien pitäisi herätellä ihmisiä kaikkialla tekemään töitä jäljellä olevan luonnon säilyttämiseksi. Jos näin ei tehdä, seuraukset ovat ikäviä.

Miksi tutkijoiden viestejä ei otettu vakavasti silloin, kun olisi ollut vielä enemmän aikaa? Miksi kaikki eivät ota tutkimustietoa vakavasti edes nyt?

Minusta tuntuu toisinaan siltä, kuin huutaisin keskellä väkijoukkoa, eikä kukaan kuuntelisi. Toistan samaa asiaa vuodesta toiseen eri tavalla paketoituna: faktoihin ja tunteisiin vedoten, maanitellen ja uhkaillen,

”Pelastetaan pliis nyt tämä monimuotoinen, ihmeellinen ja meitä kaikkia kannatteleva lajirikkaus, luontotyypit ja ekosysteemit tai kuollaan kohta kaikki!”

tai toivoa valaen, kannustaen

”Jos nyt suojellaan jäljellä oleva luonto ja panostetaan tosissaan elinympäristöjen kunnostamiseen ja ennallistamiseen, on vielä mahdollisuus välttää pahin katastrofi.”

Meillä kaikilla tuntuu olevan tämän katastrofin suhteen kollektiivinen kognitiivinen dissonanssi. Teot eivät vastaa parasta mahdollista tietoa. Kestävä elämäntapa ei ole valtavirtaa. Tarvitaan joku muu kuin ekologi vastaamaan siihen miksi ihmiset toimivat kuten toimivat, ristiriitaisesti ja itselleen vahingollisella tavalla.

* * *

Viime vuodet olen päätyökseni tutkinut ekologista kompensaatiota eli ihmisen luonnolle aiheuttamien haittojen hyvittämistä. Miten kompensoidaan, mitä, millä, ketkä ja niin edelleen. Loputtomasti kysymyksiä, joihin vastaamalla yritetään löytää sopiva tapa korvata ekologisia haittoja Suomessa. Tämän työn sivupolkuna olen lueskellut paljon aiheeseen liittyvää tutkimusta ja jäänyt miettimään koko ajatusmallin syntyä. Kuka hyötyisi eniten, jos luonnolle aiheutettavat heikennykset korvattaisiin luontoa lisäävillä teoilla jossain toisaalla? Hyödynsaajan soisi olevan luonto, mutta vaikuttaa siltä, että kompensaatioita ovat alun perin ajaneet tahot, jotka ovat halunneet helpottaa luonnonvarojen käyttöä.

Vuonna 2015 ranskalainen tutkija Christophe Bonneuil kertoi Biological Conservation -tiedelehdessä, miten alun perin luonnon nakertamisen helpottamiseksi ideoitu toimintamalli, kompensaatio, on siirtynyt osaksi luonnonsuojelun työkalupakkia Yhdysvalloissa.

Yhdysvallat on edelläkävijä markkinavetoisen luontoarvojen kompensaatiojärjestelmän kehittelyssä. Bonneuilin tulkinnan mukaan kompensaatiot ovat osa tapahtumaketjua, joka käynnistyi vastareaktiona 1960-luvun alkupuolen luonnonsuojeluliikkeen nousulle.

Vuonna 1962 julkaistu Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, englanniksi Silent Spring, oli yksi niistä liikkeelle panevista voimista, jotka kasvattivat luonnonsuojelun roolia Yhdysvalloissa ja myös Euroopassa. Havahtuminen ympäristölle haitallisen toiminnan vaikutuksiin johti ympäristötietoisuuden lisääntymiseen, poliittisen ilmapiirin muutokseen ja tiukempiin päästörajoituksiin ja ympäristölainsäädännön kehittymiseen.

Tiukentuneet velvoitteet hankaloittivat monen luonnonvaroja käyttävän yrityksen toimintaa. Bonneuil esittää todisteita siitä, että luonnonsuojelulakien ja päästönormien tiukentumiseen perustuvan luonnonsuojelun kyseenalaistaminen oli tarkoitushakuista. Tiukkaan sääntelyyn ja viranomaisvalvontaan perustuva luonnonsuojelu saatiin näyttämään hitaalta, tehottomalta ja kalliilta.

Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvuilla oli Bonneuilin mukaan merkittävää poliittista ja taloudellista toimintaa, joiden tarkoitus oli nujertaa luonnonsuojeluliike. Vähitellen myös uusia tutkimusaloja syntyi. Ympäristö ja luonto valutettiin osaksi taloustutkimusta. Valtion merkitystä luonnonsuojelussa nakerrettiin väittämällä, että vain luonnon — tai oikeastaan luonnosta saatavien hyötyjen — yksityisomistus motivoisi niiden kestävään käyttöön. Luotiin mielikuva, että markkinavetoiset, osin tai kokonaan vapaaehtoiset ympäristötoimet kuten päästökauppa ja haittojen kompensoiminen joustavina ja ketterinä keinoina hyödyttävät sekä taloutta ja ympäristöä. Kansainvälisesti ilman- ja vesien saastuttamista on kuitenkin saatu tehokkaammin kuriin tiukoilla normeilla kuin päästökaupalla.

Joustavuus ja ketteryys tuovat mieleen viime hallituskauden normitalkoot Suomessa, jossa byrokratia nähtiin esteenä, kulueränä ja hidasteena. Tavoitteeksi nostettiin ketterä ja joustava hallinto. Näissä toiveissa unohtuu, että tiukat päästönormit ja kiellot pilata ympäristöä turvaavat kaikkien etua.

Ekologinen kompensaatio voisi kenties parhaimmillaan olla joustava markkinavetoinen, luonnon kannalta hyvä ratkaisu, jossa kaikki voittavat. Tätä nykyä jopa Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) suosittelee kompensaatioiden käyttöä osana laajempaa luonnonsuojelun toimenpidevalikoimaa. Luontoa painottava tulkinta kompensaatioista korostaa, että toimiakseen hyvin kompensaatiot tarvitsevat selkeät säännöt ja valvontaa.

Aiemmin tänä vuonna julkaistiin Niak Siah Kohin kollegoidensa kanssa Ruotsissa tekemä tutkimus ekologisten kompensaatioiden toteutustavoista eri puolilla maailmaa. He tulivat siihen lopputulokseen, että riippumatta siitä onko kyse vapaaehtoisesta vai lain säätelemästä kompensaatiosta, järjestelmä tarvitsee tuekseen byrokratiaa. Valtiotasolla asetetut yhteiset pelisäännöt ja viranomaisten tuki voivat varmistaa sekä haitan kärsijän että hyödyn saajan tasapuolisen kohtelun ja jopa sujuvoittaa kompensaatioiden toteuttamista.

Kompensaatioissa tiivistyy luonnonsuojelun vaikeus. Pelkkä ekologinen tutkimustieto ei riitä ratkaisuksi. Luonnon kannalta tavoitteet voivat olla selkeitä, mutta lopullista toteutusta ja päätöksenteon soppaa hämmentävät talouden tavoitteet, poliittiset paineet, lainsäädännön puitteet ja jopa ihmisten ristiriitaiset toiveet ja mielikuvat.

Ekologina ja tutkijana yritän tarjota parasta mahdollista tieto poliitikoille ja byrokraateille. Se mitä tiedolla tehdään, ei ole enää tiedontuottajan käsissä.

* * *

Kymmenen vuotta Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan julkaisemisen jälkeen DDT:n käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa ja myös Suomessa. Yksi kirja oli mukana synnyttämässä luonnonsuojeluliikettä, joka on kasvanut ja kehittynyt maailmanlaajuisesti vaikuttavaksi toiminnaksi.

Parhaimmillaan tutkimukseen pohjautuva viesti voi saada aikaan tällaisen lumipalloefektin, jonka vaikutus leviää laajalle. Monimuotoisuuden suojelussa ja ilmastonmuutoksen hillinnässä olisi todella tarvetta tutkimuspohjaisen toiminnan lumivyörylle.

En ole oikeasti katunut ammatinvalintaani. Haluan olla mukana luomassa muutosta. Ekologina, luonnonsuojelubiologina saan tehdä työtä tärkeiden asioiden parissa, osana osaavaa ja kannustavaa työyhteisöä. Saatan joskus halata puuta, mutta mitä sitten? Kuten kollegani, olen pitkän koulutuksen läpikäynyt oman alani asiantuntija. Ammattilainen, jonka tieto perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Kukaan tutkija ei ole kaiken tietäjä, mutta omasta tutkimusalastaan tutkija tietää enemmän kuin useimmat muut ihmiset. Siksi tutkijaa kannattaa kuunnella. Ympäristökriisien ratkaisemiseen on käytettävissä vuosikymmenten aikana tuhansien biologien kartuttuma tieto luonnosta. Olisi typeryyttä olla hyödyntämättä sitä.

Jotakuta voi kannustaa luonnonsuojeluun puhtaasti taloudelliset syyt, toista halu turvata lasten tai lastenlasten tulevaisuus tai elämää yleisesti ilman oman edun tavoittelua. Minulle on ihan sama mikä yksittäisen ihmisen saa toimimaan luonnon hyväksi, kunhan tavoite on yhteinen. Meidän on otettava käyttöön kaikki keinot luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja lisäämiseksi.

Huoli horisontissa siintävästä ekokatastrofista jäytää minua. Maapallon elinolosuhteiden muutokset eivät ole koskaan tuhonneet kaikkea elämää, tuskin niin käy nytkään. Elämä on sitkeää, se on sinnitellyt jo miljardeja vuosia. Mutta paljon ainutlaatuisia elämänmuotoja katoaa koko ajan lopullisesti. Lajien monimuotoisuuden ja ekosysteemien suojelussa on lopulta kyse myös siitä selviääkö ihmislaji osana elonkirjoa.