OLIHAN SE häkellyttävää, miten Millan ennustus kävi toteen melkein sanasta sanaan. Marraskuun viimeisenä perjantaiaamuna istuin vielä kahvikuppi kourassa katsomassa aamutelevisiota, jossa puhuttiin Paasikiven syntymäpäivästä, kun Milla ryntäsi ovesta pelkässä pyjamassa ja villatakissa.

– Kaikki sukat on myyty! hän huusi jo kynnykseltä. – Tää on ihan mieletöntä!

Olihan siitä ollut illalla puhe, että Amerikassa oli just alkamassa kiitospäivän vietto, mutten totisesti olisi uskonut, että puoli tuntia ensimmäisen Kardashianin julkaiseman kuvan jälkeen Millan luomat verkkosivut olivat kaatuneet, vaikka ne oli etukäteen siirretty isommalle alustalle. Kun sivut oli saatu taas pystyyn, laskuri oli ehtinyt nakuttaa kuusisataa tilausta ja koko varasto oli myyty. Nyt oli kuulemma jo satoja tilauksia jonossa.

TOTTA KAI raha rauhoitti ja tieto siitä, että saisimme maksetuksi Askon antaman lainan ja kutomatöitä riittäisi koko talveksi ei vain minulle vaan muillekin käsityöpiirin naisille. Kaikkein onnellisin olin kuitenkin siitä, että Milla ja Juuso olivat lopultakin tehneet sovinnon ja Milla oli päättänyt jäädä Suomeen. Sanallakaan en vihjannut, miten haikeaa oli, kun tytär oli suunnittelemassa muuttoa Siltalaan ja Rantamökkikin olisi pian tyhjä.

Pitkä ja yksinäinen talvi oli taas edessä, sillä kun viikot olivat muuttuneet kuukausiksi, en enää elätellyt toivoa Askon paluusta. Loka- ja marraskuun vuokran hän oli kyllä maksanut melkein heti lähtönsä jälkeen, mutta syyskuun alussa olin saanut mieheltä lyhyen tekstiviestin, jossa hän ilmoitti olevansa nyt Espanjassa ja tulevansa sieltä palattuaan hakemaan tavaransa täältä. Viestin lopussa oli tosin ollut miehen espanjalainen puhelinnumero, mutta ymmärsin hänen lähettäneen sen vain hätätapausten varalle.

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

LAUANTAINA lähdin käymään hautausmaalla. Olin vienyt haudalle pyhäinpäiväksi havuja ja kynttilälyhdyt, mutta nyt kun maa oli lopultakin saanut ohuen lumipeitteen, oli aika laittaa sukuhauta talvikuntoon. Huomenna oli ensimmäinen adventtisunnuntai ja koronasta huolimatta jumalanpalvelukseen oli varmasti tulossa tavallista enemmän väkeä.

Jollakin merkillisellä tavalla haudalla puuhailu rauhoitti. Koska marraskuukin oli ollut niin pitkään lämmin ja sateinen, olivat entiset havut sen verran ränsistyneet, että vein ne kompostilaatikkoon ja kaivoin laukustani kolme pientä havuseppelettä, jotka olin itse sitonut meidän kuusiaidasta napsitusta havuista. Ne näyttivät oikein raikkailta tummaa hautakiveä ja valkoista lunta vasten. Vanhat hautakynttilät keräsin muovikassiin ja sytytin kolme uutta niiden tilalle, yhden Mikolle, yhden Erkille ja yhden anopille.

Olin Mikon kuoleman jälkeen lukenut jonkin kirjan, jossa sanottiin, että meidän ja ikuisuuteen siirtyneiden välillä on vain ohut harso. Sen lävitse voi nähdä, jos osaa katsoa. Silloin ajatus oli tuntunut raastavalta mutta nyt se tuntui lohdulliselta. Ehkä isä ja poika tosiaan katsoivat juuri nyt minua ikuisuuden verhon takaa ja naureskelivat hiukan, kun en tahtonut saada kynttilöitä syttymään. Hautausmaa oli nimittäin männikkömäellä ja tuuli kävi järveltä päin.

Olisikohan Martta tahtonut, että olisin tuonut haudalle isomman havuseppeleen, mietin itsekseni hymyillen, kun kävelin haudalta parkkipaikalle. Anopin aikana oli haudalle tuotu aina adventiksi oikein iso havuseppele, sellainen kukkakaupasta ostettu, jossa oli sinivalkoiset silkkinauhat. Perhehaudassa nukkui nimittäin myös Erkin isä, joka oli ollut sotaveteraani. Hänen nimensä kultaus oli jo haalistunut, vaikka se oli uusittu samaan aikaan kuin Mikon nimi kaivettiin kiveen. Täytyy varmaan tilata ensi kesänä uusi kultaus kaikkiin kaiverruksiin, päätin kääntäessäni auton keulan kohti ruokakauppaa.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

TAAS PITI PANNA maski kasvoille. Onneksi olin laittanut laatikollisen hengityssuojia auton hansikaslokeroon, sillä muuten se olisi varmaan taas unohtunut kotiin, sillä omilla kulmilla liikkuessa ei maskia tarvittu.

– No mutta hei, Maija, pitkästä aikaa! joku huuteli hyllyjen välistä, kun vihdoin olin kerännyt ostokseni kärryyn ja työntänyt ne kassalle. Kesti hetken, ennen kuin tunnistin maskin takaa entisen kunnanjohtajan vaimon, joka oli aikoinaan ollut mukana käsityöpiirissä. Mikä tuon nimi nyt on, kirosin mielessäni huonoa nimimuistiani, kun nainen oli ensin päivitellyt koronaa ja kurottui sitten kysymään ääntään madaltaen, mitenkäs se villasukkabisnes on sujunut.

– Kiitos oikein hyvin, vastasin ja työnsin pankkikortin kassatytön ojentamaan kortinlukijaan.

– Onks se totta, että te kudoitte parisataa sukkaparia? nainen jatkoi uteluaan, vaikka siirryin tunnusluvun näppäiltyäni kaukalon toiseen päähän pakkaamaan ostoksiani.

– Joo, kai se niillä main oli, meidän Milla on hoitanut sitä hankinta- ja myyntipuolta, vastasin vältellen. Tosiasiassa olimme käsityöpiirin uskollisten naisten kanssa ehtineet kutoa kolmessa kuukaudessa kuusisataa sukkaparia ja ne kaikki oli nyt myyty.

– Pyysihän se Seija minuakin silloin elokuussa niihin teidän talkoisiin, mutta kun tänä vuonna tuli niin mahdottomasti omenia ja marjoja, niin minulla meni koko syksy ihan säilöntäpuuhissa, nainen selitteli ja paljasti sitten, miksi meidän sukankudontamme häntä niin kovasti kiinnosti. – Te kuulemma maksoitte kutojille ihan mukavasti.

– Saman verran kuin myyjäisissä saa yleensä sukkaparista, vastasin nuivasti ja nostin jo täpötäydet kangaskassit tiskin metallihyllyltä, kun nainen vielä korotti ääntään ja kysyi, että sukkarahoistako se Siltalan susiaitakin on maksettu.

Tuo nyt oli jo liian paksua. En ollut kuulevinani koko kysymystä vaan toivotin rouvalle ja kassatytölle hymyillen hyvää adventtia ja lähdin kiireesti autoon.

KOSKA SILTALAN NAVETALLA näkyi olevan valot, kaarsin pihamaalle ja löysinkin Juuson, Millan ja aina uskollisen Lordin karitsoimiskarsinan äärestä. Kolmivuotias uuhi, Hertta nimeltään, oli pyöräyttänyt peräti kuusi karitsaa, mutta koska nisiä oli vain kaksi, piti pikkuisia auttaa vuoron perään nisille ja syöttää lisäksi pullosta.

– Kato äiti, eiks tää oo ihana, Milla sanoi ja silitti karitsan pikkuista päätä.

– Jos tätä menoa nää karitsoinnit jatkuu, niin meillä on keväällä kohta jo satapäinen katras, Juuso naureskeli. – Tosi hyvä juttu tää astutusten porrastus, ettei kaikki karitsat tuu keväällä. Saadaan koko jengi mahtumaan karsinoihin.

Olin jo lähdössä, kun Milla tuli sanomaan autolle, että hän aikoo jäädä Juuson luo yöksi.

– Pärjäät sä yksin? hän kysyi, kun en kyennyt pidättämään pientä huokausta.

– Totta kai mä pärjään, pitäkää hyvää huolta pikkuisista! sanoin reippaasti kättäni heilauttaen ja vedin auton oven kiinni.

TIENKÄÄNTEESSÄ napsautin autoradion päälle. Sieltä tuli tähän aikaan lauantai-iltapäivästä se entisten nuorten sävellahjaohjelma, jossa soitettiin meidän yli-ikäisten nuoruusajan musiikkia. Kun radiosta alkoi soida se Jarkon ja Lauran ”Kuin silloin ennen”, minua iski outo vimma. Uhallakin aloin laulaa hoilottaa heidän mukanaan niin että auto raikui:

”Taas tunnen uudestaan kuin silloin ennen
Kuin eilispäivää ollutkaan ei ois.
Nyt luokses tulla saan kuin silloin ennen
Ja tiedän, etten lähde koskaan pois.”

VAIKKA OLI JO PIMEÄÄ, uusi lumi valaisi maiseman. Ehkä se hoilaaminen oli tehnyt hyvää. Kotiin päästyäni tunsin itseni pitkästä aikaa oikein reippaaksi. Vein ruuat tupaan jääkaappiin ja päätin nyt lopultakin käydä siivoamassa Isonmökin Askon jäljiltä. Ainakin käyn hakemassa lakanapyykin ja pyyhkeet pois ja katson, etteivät hiiret ole ruvenneet mellastamaan. Sen verran olin Askon lähdön jälkeen mökissä pyörähtänyt, että olin todennut miehen tyhjentäneen sekä jääkaapin että roskiksen.

Koska kännykkä piippasi taas alhaisen virran merkiksi, laitoin sen yöpöydälle lataukseen ja otin eteisen ikkunalaudalta taskulampun mukaani. Viiru olisi tahtonut lähteä myös ulos, mutta käskin sen jäädä vahtimaan taloa. Oho, nyt oli ruvennut satamaan lunta, totesin pihamaalle päästyäni. Onneksi rantatielle oli kertynyt vain ohut lumikerros soran päällä. Ei tarvinnut pelätä liukastumista, kunhan katsoi, mihin astui. Milla oli jättänyt Rantamökin kuistille valot palamaan, mutten ruvennut niitä sammuttelemaan. Voihan olla, että tytär palaa huomenna vasta hämärissä kotiin, jos silloinkaan.

ISONMÖKIN ULKO-OVI oli taas turvonnut kosteudesta. Kun olin avannut lukon, sain nykiä ovenkahvasta hetken, ennen kuin ovi suostui narahtaen avautumaan.

– Herranen aika, täällähän on kylmä kuin kellarissa, henkäisin ääneen sisälle päästyäni ja riensin heti kokeilemaan, tuliko tiskinpöydän hanasta vettä. Onneksi vesijohto ei vielä ollut ehtinyt jäätyä, vaikka olin unohtanut säätää patterien termostaatit talviasentoon. Varmuuden vuoksi kävin kokeilemassa vielä vessan ja saunan hanat, mutta niistäkin vesi valui täydellä paineella.

Kun olin säätänyt patterit viiteentoista asteeseen ja kerännyt käytetyt pyyhkeet mytyksi ovensuupenkille, avasin vihdoin makuuhuoneen oven hakeakseni parisängyn lakanat pyykkiin. Kattolampusta oli lamppu palanut, joten sytytin yöpöydän lampun. Kiskottuani pussilakanan peiton päältä huomasin, että sängyn jalkopäähän oli unohtunut se Askon musta hellepaita, joka oli ollut miehen yllä, kun viimeksi tapasimme.

Ehkä se johtui lauantai-illasta tai niistä vanhoista lauluista, joita olin kuunnellut autoradiosta koko kotimatkan. Niin kuin mikäkin rakastunut teinityttö lysähdin istumaan sängynlaidalle ja painoin kasvoni Askon paitaa vasten ihan vain tunteakseni vielä kerran hänen tuoksunsa. Pakko oli ryhdistäytyä, etten olisi ruvennut itkemään. Hammasta purren ja viskasin paidan lakanamytyn päälle. Täytyyhän se pestä ja luovuttaa omistajalleen, jos hän vielä joskus ilmestyy tänne. Eteisen naulakkoon näkyi unohtuneen Askon vihreä sadetakki. Muita hänen tavaroitaan ei mökissä tainnut ollakaan.

Olin jo nousemassa sängyn reunalta vetääkseni aluslakanankin sängystä, kun huomasin lattialla puoliksi yöpöydän alla valkoisen kirjekuoren. Nostin se tietysti ylös ja käänsin ympäri. Kuoren päälle oli kirjoitettu hätäisin vedoin ”Maijalle”.

KIRJE EI OLLUT kovin pitkä, vain muutamia kiireessä kirjoitettuja lauseita, mutta luin vedet silmissä sen moneen kertaan. Asko kirjoitti ymmärtävänsä, miksi olin säikähtänyt hänen puheitaan ja suudelmaansa. ”Heti kun tulin tänne mökkiin, kaduin sitä, että suutuin, mutta sain juuri äsken puhelun Malagasta. Marco on joutunut moottoripyöräkolariin ja makaa sairaalassa lonkka ja jalka leikattuna. Hänen äitinsä on kuulemma lähtenyt Kanarialle, joten minun on pakko lähteä nyt saman tien ajamaan, että ehdin Frankfurtin iltakoneeseen. Muuten lähtö viivästyy parilla päivällä”, Asko kirjoitti. ”Maija-kulta, yritän soittaa sinulle matkalta tai viimeistään Espanjasta, mutta jos se ei onnistu, toivon, että luet tämän kirjeen mahdollisimman pian ja soitat tai tekstaat, jos olet valmis jatkamaan siitä, mihin jäimme. Minulle on kyllä aikaa odottaa, lupaa Asko.”

Sitä se Espanjan puhelinnumero oli tarkoittanut! Asko odotti minun soittoani!

Työnsin kirjeen toppatakkini taskuun ja kiirehdin saman tien mökin ulko-ovelle. Viis pyykeistä ja lakanoista! Minun oli päästävä heti soittamaan Askolle. Voi Luoja, kunpa se ei olisi liian myöhäistä!

Lumisade oli yltynyt. Oli pakko kahlata tuiskua vasten etukenossa kohti lumiverhon takaa häämöttävää pihavaloa, sillä taskulampusta huolimatta ei pyryssä tahtonut nähdä eteensä. Vasta puolivälissä pihaa tajusin, että talon porraspäähän oli ilmestynyt outo musta auto.  Ketään ei kuitenkaan näkynyt autossa eikä liioin portailla tai ulko-ovella.

Herranen aika! Olin tietysti unohtanut lukita ulko-oven!

Juuri kun astuin porstuaan, kuulin kännykkäni dingdong-soittoääneen kajahtavan tuvassa. Kun tempasin oven auki, näin nahkatakkisen ja lippalakkipäisen miehen seisovan keskellä lattiaa minun kännykkäni kädessään. Viiru näkyi makaavan kaikessa rauhassa omalla paikallaan keinutuolissa.

– Mitä hemmettiä…!

Enempää en ehtinyt karjaista, kun mies kääntyi hymyillen katsomaan minua.

– Jumalauta, että mä säikähdin, kun sua ei näkynyt missään, Asko sanoi ja pyysi sitten anteeksi, että oli tullut ilman lupaa takaisin. – Mä en vaan jaksanut enää odottaa sun viestiä!

– Asko-kulta, mä löysin tämän vasta äsken, kun menin mökkiä siivoamaan, sanoin kaivaen kirjeen taskustani.

TOTTA KAI meitä kumpaakin itketti ja nauratti sinä iltana, kun puhuimme asiat selviksi. Koska Isomökki oli vielä jääkylmä, oli ihan luonnollista, että Asko jäi luokseni yöksi.

Kun aamuyöllä heräsin hänen kainalossaan ja muistin kaiken, päässäni alkoi sitkeästi soida se vanha renkutus, jota olin eilen hoilannut autossa. ”Kuin silloin ennen, silloin ennen, silloin ennen, on kaikki yhtä hyvin taas.” Hullua kyllä, tuntui ihan siltä kuin olisimme Askon kanssa tunteneet aina, vaikka meidän tarinamme oli vasta alkamassa.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.