Milla:
– NOSTA SITÄ vähän ylemmäs, komensin Juusoa, joka roikotti sylissään rimpuilevaa karitsaa. – Ja sitten hymyä!
Juuso viritti kasvoilleen ilmeen, jonka olisi voinut tulkita hymyksi. Juuri kun painoin kameran laukaisinta, karitsa kiemurteli irti miehen otteesta ja pudotessaan survaisi sorkkansa miehen paljaiden varpaiden päälle.
– Ai saata…., Juuso kirosi.
Karitsa kirmasi pikavauhtia aidan toisella puolella äänekkäästi protestoivan emänsä luo. Juuso jatkoi sadatteluaan samalla kun tutki telottuja varpaitaan.
– Ei, ihan huvikseni tässä mä vaan kiroilen, mies murjaisi ja virnisti sitten tutuksi käyneellä tavalla, josta tiesin, että hän oli kunnossa.
Näytin hänelle kuvaa, jossa lammas oli juuri lipeämässä Juuson otteesta. Kuvassa miehen ilme oli yllättynyt. Meitä kumpaakin alkoi naurattaa.
Kuuntele osa Katri Mannisen lukemana podcastina
– Tähän voisi laittaa kuvatekstiksi ”Soft Love Socks – villasukat jotka yllättävät”, minä vitsailin.
– ”Sairaan hyvät sukat”, Juuso jatkoi vitsiä.
Näytin miehelle aiempia kuvia, joissa karitsa oli vielä kiltisti hänen sylissään.
– Nämähän näyttää ihan joltain poikakalenterikuvilta, Juuso ihmetteli.
– Se on tarkoituskin. Seksi myy, beibi, sanoin ja pökkäsin häntä hellästi nyrkillä vatsalihaksiin. Ne tuntuivat juuri niin kovilta kuin miltä ne näyttivät.
– Ai sä pidät mua seksikkäänä, Juuso virnisti taas.
Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.
Hän seisoi niin lähellä, että pystyin haistamaan hänen miehekkään tuoksunsa. Se oli sekoitus miesten deodoranttia, lampaan tuoksua, metsää ja Juusoa itseään. Pääni löi tyhjää. Tunsin, kuinka poskiani alkoi kuumottaa. Käänsin katseeni kameraan ja teeskentelin, etten ollut kuullut kysymystä.
– Mä uskon, että näistä löytyy kyllä monta hyvää kuvaa, sanoin ja huomasin, että ääneni oli yhtäkkiä muuttunut käheäksi. Suu tuntui kuivalta. – Hirveä jano, mä käyn hakemassa vettä. Haluatsä jotain?
– Jos menet sisään, niin tuo mulle yksi kotikalja, Juuso sanoi yhä hymyillen turhankin seksikkäästi.
Lähdin kohti Juuson taloa kiroten mielessäni sitä, että olin innostunut flirttaamaan ihan liikaa. Nyt mies takuulla luuli, että yritin iskeä sitä. ”Minä lähden kohta takaisin Jenkkeihin”, muistutin itseäni. ”Olemme vain ystäviä.”
TULIN SISÄÄN jo tutuksi käyneeseen tupaan ja avasin lattialuukun, josta pääsi lattian alla olevaan pieneen perunakellariin. Juuso oli kalkinnut sen betoniseinät valkoisiksi ja laittanut lattiaan vanhaa reikätiiltä. Seinillä oli metallihyllyjä täynnä säilykepurkkeja, kotiviinipulloja sekä patenttikorkillisia kotikaljapulloja. New Yorkin Brooklynissä näitä myytäisiin kovaan hintaan artesaanituotteisiin erikoistuneissa liikkeissä. Juusolle ne olivat maksaneet lähinnä aikaa ja vaivaa.
Lammasepisodin jälkeen Juuso oli tuonut minulle itse tekemäänsä kotiviiniä ja lampaanjuustoa kiitoslahjaksi. Jutellessamme juuston ja yllättävän hyvän marjaviinin äärellä susitilanteesta tarjouduin auttamaan Juusoa lampaiden hoidossa. Soutaisin joka aamu tilalle tarkastamaan hänen kanssaan laitumen ennen kuin päästäisimme lampaat ulos. Perustelin tarjouksen sillä, että olisin muuten tyhjän panttina.
Koko hommaan meni alle tunti ja päivä päivältä se alkoi tuntua enemmän tekosyyltä hengata Juuson kanssa. Ensivaikutelmani miehestä mykkänä maalaisjussina oli johtunut siitä, että mies oli keskittynyt lampaiden pelastamiseen. Normaalisti hän oli puhelias ja huumorintajuinen tyyppi, joka sulki suunsa vain sukeltaessaan tai keskittyessään johonkin vaativampaan tehtävään kuten vanhan traktorinsa korjaamiseen.
Viihdyin Juuson ja Lordin seurassa niin hyvin, että palasin kotiin usein vasta puoliltapäivin. Puheenaiheemme vaihtelivat lapsuuden lempisarjojen vertailusta kokemuksiimme ulkomailla asumisesta.
Juuso oli armeijan jälkeen kiertänyt reppumatkaajana toista vuotta ensin Eurooppaa ja sitten Etelä-Amerikkaa. Hän oli viihtynyt parhaiten maalaiskylissä ja kiinnostunut erilaisilla maatiloilla ruokansa eteen työskennellessään maanviljelystä ja omavaraisuudesta. Suomeen palattua ajatus oman tilan ostamisesta oli tuntunut kaupunkilaispojasta liian isolta haasteelta. Niinpä hän haki juristivanhempiensa yllätykseksi opiskelemaan maa- ja metsätaloustieteelliseen tiedekuntaan maataloustiedettä. Hän oli päässyt harjoittelijaksi kokeelliselle luomutilalle ja saanut siitä lopullisen kimmokkeen lähteä etsimään omaa tilaa. Vuoden etsinnän jälkeen hän oli päätynyt ostamaan Siltalan tilan.
– Jos mä uskoisin johdatukseen, niin mä sanoisin, että mut oli tarkoitettu tulemaan tänne, Juuso sanoi. – Se fiilis joka mut valtasi kun mä seisoin ekaa kertaa tuolla pihalla… Mä en ole ikinä kokenut mitään sellaista. Mihin vaan mä katsoin, niin mä näin mielessäni miltä tämä paikka näyttäisi, kun mä olisin laittanut sen kuntoon.
Kiinnitin huomiota siihen, ettei Juuso maininnut sanallakaan entistä avovaimoaan. Päättelin asian olevan hänelle niin kipeän, etten kysynyt siitä mitään. Eipä silti, en minäkään enää muistellut Robia juuri lainkaan. Siihen ei ollut edes aikaa, kun aamupäiväni kuluivat rattoisasti Juusoa auttaessa ja päivät ja illat suunnitellessa nettikauppaa äidin villasukille.
Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi
OLIN SOITTANUT sukkia Instassa kehuneelle Mirabellalle heti lammasepisodin jälkeen. Mirabellalla oli visio siitä, miten minun kannattaisi alkaa myydä äidin villasukkia. Koska niitä olisi saatavilla vain rajallinen määrä, ne pitäisi brändätä eksklusiivisiksi luksustuotteiksi ja hinnoitella riittävän korkealla hinnalla. Maailman kalleimmat villasukat maksoivat noin 1 500 dollaria, joten niiden rinnalla sadan dollarin eli reilun 80 euron sukat olivat suorastaan halpoja.
– Kaikkein tärkeintä on, että näillä tuotteilla on tarina, joka inspiroi ja saa yleisön tuntemaan itsensä paremmiksi ihmisiksi. He eivät osta vain tuotteita vaan todisteen siitä, että he välittävät ja ovat osa tärkeää yhteisöä, Mirabella selitti minulle englanniksi.
Mirabellan suosion salaisuus oli erehtymättömän muotivainun lisäksi se, että hän auttoi asiakkaitaan luomaan ja lanseeraamaan omia tuotemerkkejä, podcasteja ja tapahtumia. Muoti ja pukeutuminen olivat Mirabellalle sydämen asia, brändääminen ja uusien tuotteiden lanseeraaminen hauska harrastus. Kun tarjouduin korvaamaan Mirabellalle hänen antamansa vinkit, hän kieltäytyi kuuntelemasta sanaakaan.
– Paras palkinto minulle on se, että teet tästä menestyksen, hän vakuutti. – Ja autat niitä lammasparkoja pysymään hengissä.
Juusoa ei varsinaisesti tarvinnut suositella riisuutumaan, sillä hän viihtyi muutenkin ilman paitaa ja sukkia.
Kun Mirabella oli maininnut, että osa myyntivoitoista kannattaisi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, tiesin heti, mitä tarkoitusta varten haluaisin kerätä rahaa. Paras tapa suojella Juuson lampaita olisi rakentaa niiden laitumien ympärille korkea ja sähköistetty petoaita. Jos jokaisesta sukkaparista 20 euroa menisi aitarahastoon, sadalla sukkaparilla saisi kilometrin petoaitaa. Siksi kuvasin Juusoa karitsan kanssa. Se tulisi kuvitukseksi tarinaan lammaspoloista, joiden hengen aita pelastaisi. Mirabella oli ollut myös se, joka oli ehdottanut, että yrittäisin saada ”kuuman farmarin” poseeraamaan ilman paitaa, koska ”seksi myy, beibi”.
Juusoa ei varsinaisesti tarvinnut suositella riisuutumaan, sillä hän viihtyi muutenkin ilman paitaa ja sukkia. Suurin syy siihen taisi olla se, että pyykkikoneensa hajottua hän oli tottunut pesemään pyykkinsä käsin. Mitä vähemmän vaatteita käytti, sitä vähemmän niitä joutui pesemään.
– Milla, sua tultiin kysymään, Juuso herätti minut ajatuksistani. Seisoin yhä kellarissa kotikalja kädessäni. Katsahdin kellarin luukusta kurkistavaan mieheen, joka näytti oudon vakavalta.
VANHEMPI NAISPOLIISI ja nuorempi miespoliisi kertoivat saaneensa virka-apupyynnön Yhdysvalloista. Ehdotin, että menisimme kotiini. En ollut valmis selittämään Juusolle, mistä on kyse.
– On tämä uutta meillekin, naispoliisi rauhoitteli, kun kysyin, pitäisikö minun hankkia asianajaja tai jotain. – Emme ole syyttämässä sinua mistään vaan hakemassa vastauksia näihin kysymyksiin, mitä amerikkalaiset on meille lähettäneet.
Paul oli kertonut jo yli viikko sitten, että poliisit olivat käyneet kyselemässä perääni. Olimme yhdessä todenneet, että mitä lähempänä totuutta tarinamme olisivat, sitä vähemmän ne herättivät epäilyksiä. Niinpä hän oli kertonut minun lähteneen Suomeen rahapulan takia.
– Tunnetko tämän miehen? naispoliisi sanoi ja näytti puhelimestaan oranssista haalarista ja kulahtaneesta olomuodosta päätellen vankilassa otettua kuvaa Robista.
– Kyllä, tuo on Rob Johnson. Musiikkivideo-ohjaaja. Teimme jonkin verran töitä yhdessä, aloitin.
Naispoliisin ilme oli neutraalin asiallinen, mutta nuoremman miespoliisin pokka ei pitänyt. Luin hänen odottavasta katseestaan, että he tiesivät jo suhteestamme.
– Sen lisäksi tapailimme silloin kun hän oli Los Angelesissa. Aina siihen asti kunnes hän lähti maaliskuussa Floridaan perheensä luo ja jäi sinne.
Poliisit vilkaisivat toisiaan. Naispoliisi nyökkäsi.
– Tiesitkö, että hänet on pidätetty epäiltynä huumeiden salakuljettamisesta?
Mieleni teki valehdella, etten tiennyt asiasta mitään, mutta muistin Paulin varoituksen pysyä mahdollisimman lähellä totuutta. Niinpä kerroin nähneeni miehen pidätyksen uutisista juuri kun äitini oli pyytänyt minua palaamaan kotiin.
– Se tuntui johdatukselta, kuulin sanovani. – Ehkä mä olin siihen asti toivonut, että Rob tulisi takaisin mun luo, kun tää pandemia olisi ohi. Kun mä näin sen uutiskuvassa vaimonsa kanssa ja kuulin mitä ne oli tehnyt, mä tajusin, etten mä tuntenut sitä ollenkaan. Koko meidän suhde oli ollut valhetta. Mun rahat oli loppumassa ja kaikki duunikeikat peruttu. Mä uskalsin hädin tuskin poistua kotoa koronaviruksen takia ja olin kyllästynyt Trumpin sekoiluihin. Mulla ei ollut mitään syytä jäädä sinne. Ja niin mä buukkasin ekan lennon takaisin Suomeen. Enkä ole katunut päivääkään, että tein niin.
Poliisit kuuntelivat tilitystäni hiljaa. Naispoliisi yhä ilmeettömänä, nuorempi myötäeläen. Jos he esittivät hyvää ja pahaa poliisia, nuori oli hyvä poliisi ja vanhempi pahis. Seurasi tuskallisen pitkä hiljaisuus.
– Ymmärrän, naispoliisi sanoi lopulta. Kuvittelinko, vai kuulostiko hänen äänensä hieman lämpimämmältä? Nainen ojensin lapun, jossa oli amerikkalaisen huumeviraston logo, miesagentin nimi, puhelinnumero ja sähköposti. – Jos sinulla tulee jotain vielä mieleen, voit olla suoraan yhteydessä amerikkalaisiin.
– SÄ VARMAAN HALUAT tietää, miksi ne poliisit kävivät täällä, aloitin, kun Juuso tuli illalla soutaen tuomaan venettäni.
– Kieltämättä mielessä on käynyt kaikenlaisia juttuja, Juuso totesi vakavana.
Hänen jännittynyt olemuksensa sai pelon kuristamaan kurkkuani. Meillä oli ollut niin kivaa ja nyt kaikki tuntui olevan pilalla. ”Älä mokaa tätä Milla”, kuulin mielessäni.
– Ne halusivat kysellä yhdestä mun jenkkitutusta, aloitin selitykseni. Se kuulosti epäuskottavalta jopa omiin korviini. – Siis mun entisestä poikaystävästä, joka olikin huumekauppias. Siis mä en tiennyt sitä, ennen kuin se jäi kiinni. Eikä me oikeastaan oltu enää sen kanssa yhdessä, kun se ei ollutkaan jättänyt vaimoaan…
Mitä pidempään selitin, sitä epäluuloisemmaksi ja kauhistuneemmaksi Juuson ilme muuttui. Mitä torjuvammalta hän näytti, sitä sekavammaksi selitykseni menivät. Lopulta en enää itsekään tiennyt, mitä olin selittämässä.
– Mä tiedän, että tää kuulostaa aika hämärältä kuviolta, sanoin lopuksi.
– Joo, tässä on aika paljon sulateltavaa, Juuso sanoi ja näytti siltä kuin olisin pyytänyt häntä juuri syömään kasan lantaa.
– Mä olen tosi pahoillani, etten mä kertonut tästä aiemmin. Mä ajattelin, että kun mä kuitenkin palaan Losiin, niin en suotta vaivaa sua näillä mun jutuilla, selitin ääni kireänä.
– Mä luulin että sä oot jäämässä tänne, Juuso sanoi kuulostaen syyttävältä.
– Ei…, sanoin hämmentyneenä miehen reaktiosta. – Mulla on sinne green card ja jos mä on pois pidempään kun vuoden, mä voin menettää sen.
Juuso nyökkäsi näyttäen pettyneeltä. Oliko hän oikeasti luullut, että jäisin Suomeen? Senkö takia hän oli flirtannut kanssani? Muistin äidin puheet emännän etsimisestä.
– Kiitos kaikesta avusta, mut mä luulen, että mä pystyn kyllä hoitamaan noi aamut tästä eteenpäin itsekin, Juuso sanoi ja lähti kiireellä harppomaan kohti laituria.
Et ikinä arvaa kuka haluaa tilata mittatilaustyönä Soft Love sukat koko perheelleen.
MINUN TEKI MIELI juosta Juuson perään, mutten tiennyt mitä olisin voinut sanoa korjatakseni tilanteen, joten annoin miehen mennä. Rob-kuvio oli mikä oli ja minä olin palaamassa takaisin Losiin ennemmin tai myöhemmin. Kyyneleet tulivat vasta viiveellä, kun pääsin takaisin mökkiin. Tunsin että jotain kaunista oli juuri mennyt rikki. Yritin sanoa itselleni, että itku oli turhaa. Juuso oli vain mies miesten joukossa, eikä meistä olisi voinut koskaan tulla paria.
Yhtäkkiä puhelimeni alkoi soida Whatsapp-puhelun merkiksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että soittaja olisi Juuso, joka pyytäisi anteeksi käytöstään, vaikkei mies ollut vielä koskaan soittanut minulle. Sitten ajattelin Paulin aistineen telepaattisesti, että olin lohdutuksen tarpeessa. Soittaja oli kuitenkin Mirabella.
– Hey mimmi, miten menee? hän kysyi englanniksi.
– Ihan hyvin, vastasin automaattisesti samalla kun pyyhin kyyneleeni. Vaikka Mirabella oli minulle kuin mentori, en halunnut avautua hänelle mieshuolistani.
– Kohta sinulle menee mielettömän hyvin, hän lupasi. – Et ikinä arvaa kuka haluaa tilata mittatilaustyönä Soft Love sukat koko perheelleen.
Olin ihan varma, että olin kuullut Mirabellan sanat väärin.
– Anteeksi, voitko toistaa?
– Annoin Kimin lainata eilen kuvauksissa toista lähettämistäsi sukkapareista ja vaikka ne olivat hänelle hieman liian isot, hän haluaa tilata sinulta kiitospäiväyllätykseksi villasukat äidilleen ja siskoilleen. Tämä on iso juttu, beibe!
Lue ja kuuntele jatkiksen osa 8/10 täältä.
Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.
