– OLETTE TE aikamoisia sisupusseja, Asko naureskeli tullessaan seuraavana aamuna meille jatkamaan niitä tietokonehommiaan, jotka eilisaamuna olivat keskeytyneet lammasjahdin takia.

– Anteeksi, että komensin sut muitta mutkitta mukaan kesken omien töittesi, mutta…

– Totta kai mä lähdin auttamaan, olisin lähtenyt käskemättäkin, Asko vastasi, muttei enää katsonut minuun puhuessaan vaan avasi tietokoneensa ja kilahduksista päätellen myös sähköpostiohjelmansa. Lähdin suosiolla työhuoneesta ja laitoin oven kiinni, että toinen sai työrauhan.

TÄNÄÄN OLI tulossa hellepäivä. Pitäisi varmaan mennä kastelemaan kasvimaa ja käydä poimimassa ensimmäiset kypsät puutarhamansikat. Ai niin, mutta ne hemmetin villasukat täytyy ensin etsiä ja laskea. Olin luvannut sen Millalle eilisiltana, kun tämä oli kertonut tohkeissaan, miten kaikki hänen jenkkituttunsa ja tutuntuttunsa kyselivät nyt, mistä sukkia voi ostaa ja mitä ne maksavat.

Tyhjensin pyykkikorin sisällön pesukoneeseen ja lähdin porstuakaapille tyhjän korin kanssa. Keskihylly oli puoliksi tyhjä, kun olin jo penkonut sieltä monta paria sukkia Millalle. Alahyllyn tyhjentämisen jälkeen 60 litran pyykkikori oli kuitenkin pian puolillaan. Kymmenien sukkaparien joukossa oli monta sellaista, joita en edes muistanut kutoneeni. Pakko oli sulloa sukat koriin tiiviimmin, jotta sain myös ne ylähyllylle pinotut miesten sukat mahtumaan samaan kuormaan.

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

Olikohan tässä nyt kaikki? mietin kukkuraista koria ihmetellen, kun äkkiä muistin, että olin säilönyt jossakin vaiheessa komeron yläkaappiin joukon sukkia, jotka eivät olleet menneet kaupaksi kansalaisopiston opistolaisyhdistyksen joulumyyjäisissä. Kaikki niitä olivat ihailleet, mutta 30 euroa oli kai ollut liian kova hinta. Sen halvemmalla en ollut niitä kuitenkaan ruvennut myymään, kun langat oli teetetty omien lampaiden villasta ja olin ne itse värjännyt.  Aika tavaran kaupitsee, olin ajatellut ja tuonut sukkaparit takaisin kotiin lukuun ottamatta niitä, jotka olin antanut arpajaisvoitoiksi.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

EI AUTTANUT muu kuin hakea tuvan puolelta emännänjatko ja kiivetä kurkistamaan yläkaappiin. Sieltähän ne löytyivät, voimapaperiin ja Ikean kassiin siististi pakattuina, kaikki ne pitkävartiset raitasukat, jotka olin kutonut yksinäisinä iltoina Erkin kuoltua. Sukkien vahvanvärisiin raitoihin olin kutonut koko meidän yhteisen elämämme: vaikean alun vanhapoikaisännän salaisena rakastettuna, ensimmäiset kuukaudet Martta-anopin komennossa emännäntöitä opetellen, hankalan odotusajan vanhana ensisynnyttäjänä, pitkäksi venyneen synnytyksen ja sen, miten anoppi kertoi tuohtuneena kylän akkojen laskeneen viikkoja meidän häistämme. Mikko oli kuulemma syntynyt kolme viikkoa liian aikaisin, että pakkoavioliitto se oli kuulemma ollut.

Jos ei Erkki olisi nauranut juoruille ja äitinsä paheksumiselle niin hereästi, olisin varmasti pahoittanut mieleni vielä enemmän. Sen silloin opin, että pahanpuhujille kannattaa nauraa päin naamaa. Marttakin ryhdistäytyi lopulta, asettui meidän puolellemme ja pisti juoruakat kuriin. Pitäjän mahtiemännän miniää sai moitiskella vain hän itse.

Oikeastaan meidän välimme lämpenivät vasta Millan syntymän jälkeen, kun mustatukkainen pikkuneiti oli aivan kuin ilmetty isoäitinsä. Ristiäisten aattona, kun tehtiin voileipäkakkuja, Martta tunnusti aina toivoneensa, että olisi saanut enemmän kuin yhden lapsen ja ainakin yhden tyttären.

Oli sääli, että juuri kun aloin tulla Martan kanssa toimeen, hän kuoli sydänkohtaukseen kesken kunnanhallituksen kokouksen. Samalla lailla Erkkikin oli sitten lähtenyt kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin, äkkiarvaamatta, oli vain valitellut huonoa oloaan kirkonkylästä tultuaan ja mennyt makuukamariin hetkeksi pitkälleen.

– MITÄ SÄ täällä istut pimeässä porstuassa keittiötikkailla? Milla kysyi ihmeissään.

– Mietin just, että veiskö nämä sukat nyt tupaan vai mieluummin pihalle laskettaviksi, vastasin kiireesti ja tartuin sukkakassiin. – Eiköhän se ole parasta mennä ulos aurinkoon niin ei tule pölyä sisälle ja näkee värit paremmin, jatkoin samaan hengenvetoon ja käskin Milla raahata aitalle sen sukkia pursuavan pyykkikorin.

– Nää on ihania nää raitasukatkin, vaikka paksumpia ja karkeampia kuin noi alpakkaiset, Milla totesi, kun kaikki sukkaparit oli vihdoin levitelty aitanportaille. Me olimme laskeneet ne kahteen kertaan, mutta kumpikin oli saanut eri tuloksen. Oli niitä villasukkapareja ainakin kuusikymmentä, jos ne vähän lyhytvartisemmat miestensukatkin laski mukaan.

– Jenkkimakuun nää on ehkä vähän yksinkertaiset, Milla jatkoi ja tutkaili yhtä raitasukkaparia auringossa pää kallellaan. – Mut jos tohon varteen virkkais jonkin kuvion vaikka kirkkaammanvärisestä langasta…

– Älä nyt hullujasi puhu! puuskahdin. – Sittenhän niistä vasta paksut tulee eikä virkattu kuvio jousta ollenkaan samalla lailla kuin tuo kudottu varsi!

– Äläs sano, Milla naurahti ja siinä samassa tyttö jo viiletti pihan yli sisälle ja palasi kohta mukanaan virkkuukoukku ja keränloppu punaista seitikkilankaa.

– Sullon ihania langanloppuja sen kutomakopan pohjalla, hän selitti, istahti aitanportaalle virkkaamaan eikä siinä kauan nokka tuhissut, kun pitkin tummasävyisen raitasukan vartta kiemurteli virkattu punainen juova, joka päättyi kukkakuvioon. – No, mitäs sanot? Milla kysyi ylpeänä.

– Onhan se… hieno tai ainakin erikoinen, sain sanotuksi, vaikka olinkin mielissäni siitä, ettei Milla ollut maailmalla niitä käsityötaitoja unohtanut, jotka olin opettanut hänelle jo pikkutyttönä.

Äitikulta, me ruvetaan myymään näitä jenkeille.

– Sen pitää olla erikoinen, jotta jenkit sen ostavat! Milla naurahti ja ryhtyi tekemään samanlaista koristusta toiseen raitasukkaan.

– Okei, mä otan nyt nää ja nää ja noi tosta portailta, hän sanoi saatuaan sukkaparin koristelun valmiiksi ja keräsi yhdessä hujauksessa Ikean kassiin niiden kukkavartisten lisäksi kaikki kuvioneulotut sukat aitan yläportailta. – Rupee sä kustomoimaan noita raitasukkia ja virkkaile niihin ihan mitä haluat, mä meen nyt kuvaamaan nää ja pistän verkkosivut pystyyn!

– Mitkä ihmeen verkkosivut? kysyin typertyneenä.

– Myyntisivut, Milla naurahti ja nosti sukkakasiin olalleen. – Äitikulta, me ruvetaan myymään näitä jenkeille. Mirabellan mielestä sata dollaria sukkapari on erittäin jees hinta, jos siihen kuulu postituskin.

Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että Milla aikoi ruveta myymään minun villasukkiani satasella pari. Kuka hullu niitä siihen hintaan ostaa, ajattelin tyrmistyneenä, mutta Milla oli jo kadonnut kassi olalla keikkuen Rantamökille. Vaikka karanteeni oli lopussa, tyttö oli tahtonut jäädä edelleen asumaan sinne. Omassa mökissä oli kuulemma helpompi kukkua öisin Amerikan aikaan kuin täällä talossa. Ei tarvinnut varoa, että herättää minut.

SEN VERRAN oli ukkospilviä kerääntynyt taivaanrantaan, että keräsin kaikki levällään olleet sukkaparit takaisin pyykkikoriin. Ne miestensukat ja naisten lyhytvartiset ladoin alimmaksi ja rakkaat raitasukkani päällimmäiseksi. Vähän se harmitti, etteivät ne Millan mielestä kelvanneet sellaisenaan, mutta ehkä niistä muutaman voisi kustomoida, niin kuin hän oli sanonut. Juuri kun olin raahaamassa sukkakoria ulkoportaita ylös, tuli Asko vastaan ilman tietokonelaukkuaan.

– Sori, mulla kestää vielä, hän mutisi minut ohittaessaan. – Pakko hakea mökistä muutama paperi!

– Ei mitään hätää! huusin hänen jälkeensä. – Ei mulla oo tänään muutenkaan aikaa mennä koneelle!

Mikähän sitä Jernströmiä nyt hermostuttaa? Ensimmäisen kerran näin miehen olevan täysin hymytön ja ilmiselvästi raivoissaan. Kun oli ollut neljännesvuosisadan naimisissa hiljaisen vanhanpojan kanssa, oli oppinut lukemaan miesten mielentilan pelkästä pään asennosta.

EN TODELLAKAAN aikonut urkkia Jernströmin asioita, mutta kun olin penkonut kutomakoppani pohjalle jääneet langanloput, muistin, että olin työntänyt työpöytäni alalaatikkoon muutaman vyyhdin omenapuunkuorella värjättyjä auringonkeltaisia lankoja, joita olin esitellyt keväällä käsityönopettajaseuraajalleni verkkopuhelussa. Siihen aikaan meikäläisten yli-ikäisten karanteeni oli ollut niin tiukka, ettei taloon ollut saanut päästää yhtään vieraita. Juuso oli minunkin kauppahommani hoitanut ja tuonut ostokset ulkoportaille. Onneksi Marko ja Aino olivat tulleet jo huhtikuussa lasten kanssa Isoonmökkiin koronaevakkoon niin etten ollut ehtinyt tulla ihan mökkihöperöksi.

Varmuuden vuoksi koputin työhuoneen oveen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kurkistin sisään. Ilmeisesti Asko oli vielä papereitaan etsimässä, sillä hänen kannettavansa oli kansi auki työpöydälläni. Sen mustalla näytöllä kiemurteli näytönsäästäjän kirkkaanvärinen kuvio. Hyvä niin, ajattelin ja kyykistyin penkomaan alalaatikkoa. Ihan oikein olin muistanut. Keltaista oli kaksi täyttä vyyhtiä, mutta sen lisäksi laatikon perukoilta löytyi vielä yksi vyyhti todella kaunista taivaansinistä lupiinivärjättyä lankaa, jonka olin unohtanut. Kyllähän näillä virkkaa kukkia vaikka kuinka monen sukkaparin varteen!

Vyyhdit kädessäni tönäisin jalallani työpöydän alalaatikon kiinni. Silloin se tapahtui. Pöytä kai heilahti sen verran, että näytönsäästäjän kuva katosi. Sen tilalle tietokoneen ruudulle ilmestyi jokin virallisen näköinen verkkosivu, jonka yläreunassa luki Ciudad De La Justicia Málaga. En jäänyt odottamaan Askon paluuta vaan kiirehdin lankoineni tupaan. Olin jo ehtinyt kiinnittää vyyhdinpuut penkinlaitaan, kun ulko-ovi kolahti. Toivottavasti näytönsäästäjä oli käynnistynyt uudelleen, rukoilin mielessäni. Muuten mies luulisi minun käyneen vakoilemassa hänen koneellaan.

SEN VERRAN minäkin vieraita kieliä osasin, että justicialla täytyi olla jotakin tekemistä oikeuslaitoksen kanssa. Oliko Askolla jokin oikeusjuttu meneillään? Siksikö mies oli ollut niin kireänä tänä aamuna?

Vaikka kuinka yritin ajatella, ettei asia kuulunut minulle millään lailla, epäilys alkoi silti kaihertaa mielen pohjalla. En muistanut ihan tarkasti, mitä Milla oli silloin aikoinaan googlella urkkinut Jernströmin taustoista, mutta jotakin bisneshommia mies teki. Outoahan se oli, että hän oli hakeutunut tänne Jumalan selän taakse, vaikka joutui melkein joka päivä hoitamaan asioitaan netissä. Oliko mies paossa velkojiaan tai peräti poliisia?

Olin jo kerinyt keltaiset langat pieniksi siisteiksi lankakeriksi, kun Asko koputti tuvan oveen ja ilmestyi kynnykselle ilmoittamaan, että työhuone oli nyt vapaa. Ilmeisesti se asia, joka oli miestä vielä tunti sitten vaivannut, oli nyt ratkennut, sillä Asko oli jälleen yhtä hymyilevä ja kohtelias kuin yleensäkin.

– Eikös nyt olisi päiväkahvin aika? hän sanoi. – Mitäs jos mä tarjoan tällä kertaa mökillä? Kävin aamulla kaupassa ja siellä oli niin hyvännäköisiä mansikkaviinereitä, että ostin niitä neljä. Siitä riittäis sun tyttärellekin.

Totta kai kiitin kutsusta ja soitin miehen mentyä Millalle, että meidät oli kutsuttu vartin päästä Isoonmökkiin kahville.

– Sori, mä en nyt todellakaan ehdi, Milla sanoi kiireisen oloisena. – Mutta hauskaa, että te kaksi ootte jo tutustuneet paremmin!

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 7/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.