PAKKO OLI KUTSUA käsityöpiiri apuun, kun kävi ilmi, että joku niistä kamalista Kardashianeista oli innostunut meikäläisen sukista ja oli tilannut nyt sellaiset koko suvulle kiitospäivälahjoiksi. Äkkiäkös sitä nyt yhden suvun villasukat olisi kutonut, mutta se ei kuulemma Millan mielestä ollutkaan se ongelma.

– Äiti rakas, hän sanoi. – Nyt on pakko kutoa niin paljon sukkia varastoon kuin mahdollista, sillä kun Kardashianit julkaisevat marraskuun lopulla Instagramissa thanksgiving-kuvansa, meidän verkkosivut tukehtuu tilauksiin. Todennäköisesti nää sukat myydään loppuun muutamassa minuutissa, oli niitä kuinka paljon hyvänsä!

Ensin olin aivan varma, että Milla liioittelee. Vasta kun hän näytti tietokoneelta, että tosi-tv-sarjojen myötä kuuluisaksi tulleella Kardashianien perheellä oli netissä yhteensä satoja miljoonia seuraajia, aloin ymmärtää, miten isosta asiasta oli kyse.

OLI SELVÄÄ, ettei minun lankavarastollani pitkälle potkittaisi, vaikka edellisviikolla kehräämöltä oli tullut iso paketti Juuson katraan kevätvilloista kehrättyjä lankoja. Siihen laskuun riittivät vielä säästöni, mutta kun piti ruveta haalimaan alpakanvillaa, rahoituksesta uhkasi tulla ongelma. Sen Juuson kaverin alpakanvillalangat ostettiin kaikki. Lisää käsittelemätöntä alpakanvillaa oli tarjolla Varsinais-Suomessa yhdellä maatilalla, jossa pidettiin terapia-alpakoita. Kun tilan isäntäväki ei ollut innostunut käsitöistä, heille oli kertynyt varastoon useamman vuoden aikana kerittyä alpakanvillaa, jonka saisi kuulemma ostaa sopuhintaan. Erä oli kuitenkin niin iso, että hinta nousi jo yli kahteentuhanteen euroon.

– Täytyy varmaan mennä pankkiin puhumaan, sanoin lopulta, kun olimme Millan kanssa aikamme pähkäilleet, miten operaatio villasukat rahoitettaisiin. – Mutta mitä jos koko homma lässähtääkin ja meille jää käteen satoja pareja kalliita villasukkia?

– Äiti, usko mua! Tää onnistuu sata varmasti!

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

LOPPUJEN LOPUKSI rahoitus järjestyi ilman pankin apua. Kun näet olin lähdössä kirkolle tapaamaan pankin uutta luottopäällikköä, Asko sattui samaan aamukahvipöytään minun ja Millan kanssa ja ilmoitti heti ryhtyvänsä sukkabisneksen rahoittajaksi.

– Paljonko tarvitaan? Kymppitonni vai kaksi?

– No mut hienoa, kaksi on tietysti parempi, niin selvitään alpakanvillan kehruulaskustakin ja voidaan maksaa myös äidin värväämille kutojille saman tien! Milla ehätti sanomaan ennen kuin ehdin kiittäen kieltäytyä Askon ehdotuksesta.

Ei siinä auttanut minun kursailuni, kun Milla ja Asko lähtivät jo tekemään työhuoneen koneelle velkakirjaa. Toisaalta Milla oli oikeassa. Melkein kaikki ne käsityöpiiriläiset, jotka olivat loppuviikolla tulossa värjäämään lankoja talkoilla ja rupeaisivat sitten kutomaan sukkia, olivat pienillä tai olemattomilla eläkkeillä sinnitteleviä vanhoja naisia. Jos kutojalle jäisi kolmekymppiä sukkaparilta niin kuin oli kaavailtu, siitä olisi iso apu heidän lisäkseen myös minulle. Mitään isoa liikevoittoa ei näillä sukkakaupoilla tavoiteltu. Kun Milla selittänyt, miksi sukkabisnekseen pitäisi liittää jokin tarina ja hyväntekeväisyyskohde, ja kysynyt, sopisiko minun mielestäni kohteeksi Juuson susiaita, pidin ideaa loistavana.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

– ONKOS SILLÄ teidän Millalla jotakin vispilänkauppaa sen Siltalan nuorenisännän kanssa? kyseli Paula, kun hämmensimme lauantaina rantasaunalla kumpikin omaa värjäyspataamme. Minun liemeni oli keitelty raparperinlehdistä ja sananjaloista ja hänen koivunlehdistä. Toiset talkoolaiset hääräsivät jo väriliemissä keitettyjä lankoja purettamassa ja huuhtelemassa.

– Ei kai siinä sen kummempaa, vastasin vältellen. – Milla on käynyt siellä välillä auttelemassa, kun susivaaran takia lampaat on pakko pitää sisällä öisin.

– Sitä vaan, kun melkein joka päivä ne näkyy hääräävän yhdessä siinä Siltalan navetalla ja hauskaa tuntuu olevan, Paula jatkoi minuun vilkaisten. – Naurunkikatus kuuluu välistä meidän kasvimaalle asti. 

– Onhan se hyvä, että niillä on ikäistään seuraa. Eihän näillä kulmilla muita alle kolmekymppisiä taida asuakaan, vastasin lyhyesti ja vaihdoin puheenaihetta. – Eiköhän ne sunkin vyyhtisi rupea jo olemaan. Nosta ne vaan tohon lipeäveteen niin pidetään niitä siinä puolisen tuntia ennen kuin ruvetaan huuhtomaan!

– Mitäs väriä siitä nyt sitten tuleekaan? Paula kysyi eikä enää jatkanut jankkaamista Millasta ja Juusosta.

– Oikein nättiä kirkkaankeltaista, selitin. – Amerikkalaiset tykkää kuulemma iloisista väreistä.

EIHÄN NE JUORUT siihen loppuneet. Kun päivän päätteeksi oli istuttu tuvassa syömässä Millan tekemään kasvisjuustopiirakkaa ja muut talkoolaiset olivat jo menneet, Seija kysyi puoliääneen, oliko se totta, mitä kirkolla puhuttiin, että poliisit olivat käyneet kuulustelemassa Millaa.  Seija oli jäänyt keväällä eläkkeelle nimismiehen kansliasta niin ettei sitä tietolähdettä sen kauempaa tarvinnut etsiä.

– Joo, se oli sellainen virka-apupyyntö Yhdysvalloista, vastasin tyynesti. – Joku mainosvideoiden ohjaaja, jonka kuvauksissa Milla on ollut stailaamassa, on kuulemma kärähtänyt huumekaupasta, ja nyt ne ovat ottaneet todistajanlausunnot koko kuvausryhmältä. Milla odottikin kuulemispyyntöä, kun kaikki sen kaverit oli jo haastateltu Los Angelesissa. Eipä Millalla ollut oikein mitään kertomista. Stailaajan apulaisena hän oli kuulemma ollut enimmäkseen kaupungilla haalimassa kuvausvaatteita ja muuta rekvisiittaa eikä ollut nähnyt sitä ohjaajaa kuin vilaukselta, lisäsin tuntematta huonoa omaatuntoa muunnetusta totuudesta. Seijan kautta lausunto leviäisi kylälle juuri siinä muodossa kuin pitikin.

MILLALLE EN PUHUNUT kylän naisten juoruista mitään, kun myöhemmin illalla istuttiin yhdessä rantasaunan lauteilla. Hyvältä tuntui, kun Milla vihtoi kipeitä hartioitani, ja välillä käytiin pulahtamassa iltataivaan värjäämään järveen. Ei se märkien lankavyyhtien nostelu ja hämmentäminen mitään kevyttä puuhaa ollut. Sitä tunsi itsensä oikein työn sankariksi, kun katsoi upeaa vyyhtiriviä, joka on ripustettu venevajan katoksen suojaan orsien varaan kuivumaan.

– Mitäs Juuso sanoi siitä susiaidasta? kysyin Millalta, kun oli kavuttu takaisin lauteille ja heitetty uudet löylyt.

– En mä oo ehtinyt puhua siitä sen kanssa vielä, Milla mutisi ja kätki kasvonsa vihtaan.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kiuaskivien suhinaa. Minäkin istuin silmät kiinni ja annoin löylyn helliä hartioita ja selkää.

– Sä olit oikeassa, äiti, Milla sanoi lopulta ja sai minut hätkähtämään. – Olis vaan pitänyt pysyä kaukana siitä Juusosta.

– Onks jotain sattunut? minun oli pakko kysyä.

– On ilmeisesti, Milla vastasi ääni värähtäen. – Juuso ilmoitti mulle muutama päivä sitten, että se selviää kyllä itekin lampaiden kanssa aamusouvista.

– No mä jo ihmettelinkin, mikset ole viime päivinä soudellut Siltalaan, tunnustin tyttärelle.

– Meille tuli niin typerä riita siitä poliisien käynnistä, Milla puuskahti. – Kun Juuso tuli tuomaan venettä, mä kerroin sille koko jutun Robista. Se oli virhe, tietysti, enkä mä yhtään ihmettele, että Juuson oli vaikea ymmärtää, miksi mä olin ollut niin pihalla Robin kuvioista. Mut sitten mä sanoin että olen menossa takas Losiin ja… No, ilmeisesti Juuso oli luullut että mä jään pysyvästi Suomeen. Ja sit se vaan lähti ja sano suoraan, ettei tarvitse enää mun apua, Milla lisäsi ääni sortuen. – Mut eihän sekään ole puhunut mulle mitään siitä avovaimostaan, joka otti hatkat!

– Se Anskun lähtö on tietysti Juusolle vieläkin kipeä juttu, sanoi varovasti. – Ei mekään ole siitä puhuttu kunnolla missään vaiheessa. Mutta minusta on suoraan sanoen turhaa suuttua puolin ja toisin siitä, että aikuisilla ihmisillä on menneisyys. Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy, sanoi sun Martta-mummusi aikoinaan, kun ei tahtonut pyytää keneltäkään suoria puheitaan anteeksi, lisäsin naurahtaen.

ITSE JOUDUIN kuitenkin yhtä ahtaalle pari päivää myöhemmin. Olin Viirun kanssa venevajalla keräämässä upean värisiksi kuivuneita villalankavyyhtejä koppaan, kun Asko ilmestyi paikalle avojaloin pelkät shortsit ja hihaton musta T-paita päällään. Kuuskymppiseksi mieheksi hän oli yllättävän vetreässä kunnossa, totesin sivusilmällä. Päivä oli helteinen eikä minullakaan ollut päälläni kuin ohut pellavainen mekko.

– Onpas upeat värit, Asko kehaisi, kun pujotin viimeiset lankavyyhdit orrelta. – Ootsä aikamoinen velho!

– Mä oon värjännyt lankoja yli puoli vuosisataa, vastasin hymyillen. – Meiän mamma, mun isoäiti, oli Karjalasta kotoisin ja värjäs sienillä ja kaiken maailman yrteillä ja kukinnoilla sekä lankoja että valmiita kankaita. Mä olin vähän toisella kymmenellä, kun sain ruveta auttamaan mammaa.

Kun lankavyyhdit oli saatu koppaan, Asko tarjoutui kantamaan sen kanssani sisälle. Sitten oli tietysti keitettävä kahvit. Lopulta päädyimme kahvimukit kourassa rinnatusten puutarhan puolelle meidän vanhaan ja rapistuneeseen pihakeinuun, joka nitisi ja natisi joka heilahduksella.

– Hemmetin hienoa, että lopultakin saa viettää lomaa kaikessa rauhassa, Asko sanoi, kun oli hetkinen keinuteltu ihan hiljaa ja katseltu poutapilven hattaroita sinisellä taivaalla. Paljaat käsivartemme koskettivat toisiaan ja tuntui kuin olisimme hengittäneetkin samaan tahtiin. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, mies alkoi puoliääneen kertoa, mitä Espanjassa oli oikein tapahtunut.

KESKELLÄ 1990-luvun alun lamavuosia Asko oli nuorena isännöitsijänä päätynyt Malagaan firmaan, joka rakennutti ja myi suomalaisille lomaosakkeita. Kielitaidon, kokemuksen ja suhteiden kartuttua Asko oli perustanut oman yrityksen ja avioitunut espanjalaisen sihteerinsä kanssa.  Perheeseen oli syntynyt poika, joka oli nyt suunnilleen meidän Millan ikäinen, mutta avioliitto oli päättynyt asumuseroon jo neljä vuotta sitten, kun kävi ilmi, että vaimolla oli ollut jo pitkään salasuhde yhden paikallisen pankinjohtajan kanssa, joka oli tietysti itsekin naimisissa.  

– Pakko oli kuitenkin olla tekemisissä jo ihan Marconkin takia. Sitä paitsi Elena oli edelleen firmassa töissä, Asko sanoi tyhjää kahvimukiaan pyöritellen. – Meillä on tytäryhtiö Portugalin puolella Algarvessa ja mä olin siellä enimmäkseen ja asuin yhdessä meidän lomaosakkeessa. No, sitten kun karanteenit alkoi keväällä, mä jouduin palaamaan Malagaan. Parissa viikossa mulle selvisi, että Elena oli sen uuden kumppaninsa kanssa kavaltanut firmasta satoja tuhansia euroja ja muun muassa myynyt yhden ison rantahuvilan väärentämällä mun nimeni papereihin. Rahat se oli siirtänyt Marcon nimissä olevalle tilille sen rakastajansa pankkiin. Kun mä nostin metelin, Elena laittoi kaiken Marcon syyksi.

Onneksi Askon pojalla oli ollut sen verran järkeä, että hän oli uskonut mieluummin isäänsä kuin äitiään. Lopulta Asko oli tehnyt rikosilmoituksen kavalluksesta. Sitä nyt oli sitten soudettu ja huovattu jo kuukausikaupalla, sillä Elena oli kiistänyt kaiken ja väittänyt, ettei mitään avioeroa ole edes harkittu. Nyt oli kuitenkin tapahtunut jonkinlainen läpimurto, kun Asko oli lähettänyt hänen asiaansa hoitavalle asianajotoimistolle riittävästi todisteita sekä kavalluksesta että asumuserosta. Siksi mies oli nyt niin huojentunut, vaikka korvauksia joutuisi varmaan odottamaan vuosikausia eikä niistä ollut mitään varmuutta.

– ETTÄ TÄMMÖINEN mä olen, sinisilmäinen vanha suomalaisäijä, jota simpsakka seniorita on höynäyttänyt pahemman kerran, hän huokasi. – Ensin ajattelin, etten puhu näistä kenellekään ja kaikkein vähiten sinulle, Maija, mutta tiedätsä, mun on pakko tunnustaa jotakin. Mä olen auttamattomasti rakastunut sinuun…

Sydän oli pysähtyä, kun Asko tarttui käteeni ja puristi sitä lujasti. Kun käännyin säikähtäneenä katsomaan miestä, hän kumartui suutelemaan minua.

Se kaikki tapahtui niin äkkiä, ihan liian nopeasti. Niin kuin säikky vanha uuhi riuhtaisin itseni irti hänen sylistään.

– Voi Asko, en mä pysty… sain sanotuksi ja karkasin itku kurkussa sisälle.

JOS ASKO OLISI TULLUT perässäni tupaan ja olisi puhuttu rauhassa selväksi niin minun pelkoni kuin hänen tunteensa, kaikki olisi kukaties päättynyt toisin. Mutta Asko ei tullut. Kun menin kurkistamaan kamarin ikkunasta puutarhaan, pihakeinussa makasi vain Viiru. Sen Askon tyhjän kahvimukin löysin portailta.

– Mihinkäs Asko on menossa? Milla ihmetteli tullessaan illansuussa syömään. – Se näkyi just äsken heittävän laukut auton takakonttiin ja lähti kaahaamaan kohti isoa tietä.

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 9/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.