– ONKO ASKOSTA kuulunut mitään? kysyin, kun miehen lähdöstä oli kulunut viikko.

Äiti pudisti päätään ja teeskenteli keskittyvänsä neulomiseen, vaikka kumpikin meistä tiesi, että hän osaisi neuloa sukan valmiiksi vaikka silmät kiinni.

– Luulisi sen sanoneen mihin se lähtee ja miten pitkäksi aikaa? minä ihmettelin.

Äiti pudisti uudelleen päätään.

– Eihän se minulle kuulu mitä hän tekee niin kauan kuin vuokra on maksettu, äiti huokasi hetken päästä. – Hänhän on vain vuokralainen.

Tapa jolla äiti sanoi ”vain vuokralainen” vahvisti epäilykseni. Asko oli hänelle enemmän kuin vuokralainen. Totta kai olin huomannut, miten kaksikko viihtyi yhdessä. Mutta mitä ihmettä heidän välillään oli mennyt pieleen?

– Mitä jos se tajusi että se oli saamassa sairaskohtauksen, lähti sairaalaan ja on nyt teholla? mietin ääneen.

Äiti pudisti päätään tavalla, joka vahvisti epäilyitäni. Miehen lähdöllä saattoi olla tekemistä äidin kanssa. Näin että asia oli äidille arka, joten en kysellyt sen enempää. Sen sijaan yritin Googlen, LinkedInin ja Facebookin avulla selvittää, mihin mies oli häipynyt. Sieltäkään ei löytynyt mitään vihjeitä, joten lopulta luovutin ja jätin asian sikseen.

Jos et ole vielä lukenut aiempia osia, lue ne täältä.

SEURAAVANA YÖNÄ kuulin pitkästä aikaa taas susien ulvontaa. Vaikka tiesin, että Juuson lampaat olivat turvassa navetassa, ääni karmi selkäpiitäni. Mietin, miten pahalta ääni tuntui Juusosta. En ollut vieläkään kertonut hänelle susiaidasta. Viimeisestä keskustelustamme oli kulunut jo kymmenen päivää, enkä ollut kuullut miehestä pihaustakaan.

”Joka syyttää suuttuu, se lahjatta leppyy”, äiti oli sanonut. Mutta mitä jos Juusolla oli syy suuttumiseensa? Kelasin mielessäni jokaisen keskustelumme. Kauhukseni tajusin, että minulla olisi ollut monta hyvää tilaisuutta kertoa niin Robista kuin siitä, etten ollut jäämässä Suomeen pysyvästi. Kuten silloin kun hän kyseli jatkosuunnitelmistani. Olin selittänyt hänelle vain, miten halusin myydä äidin villasukkia. En maininnut, että tein sen ensisijaisesti auttaakseni äitiä – en luodakseni omaa bisnestä. Tai kun tuli puhetta siitä, miten tyytyväinen olin päätöksestäni palata Suomeen. Miksi en täsmentänyt että ”…kunnes pahin koronavirusepidemia helpottaa”?

Ei ihme, että kundi oli jäänyt käsitykseen että olin tullut takaisin jäädäkseni.

”Mutta entä jos mä jäisinkin tänne?” kuulin pienen äänen sanovan mielessäni. Vielä vuosi sitten ajatus olisi tuntunut mahdottomalta. Nyt se tuntui ihmeellisen rauhoittavalta.

Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi

– EN SYYTÄ SINUA, Paul vakuutti, kun kysyin hänen mielipidettään siitä, että jäisin Suomeen. – Jos olen ihan rehellinen, alan olla kohta itsekin valmis muuttamaan sinne.

– Äidin toinen mökki on vapautumassa. Ainakin luullakseni, minä paljastin.

– Ai, mihin se vanhempi komea herrasmies lähti?

– En tiedä. Hän lähti sanomatta sanaakaan. Maksoi kyllä vuokran ja jätti osan tavaroistaan mökkiin.

– Lisää synkkiä salaisuuksia, Paul innostui. – Mitä jos hänkin oli etsintäkuulutettu rikollinen ja pakomatkalla? Mitä jos hän pelästyi niitä poliiseja, jotka kävivät luonasi?

Harkitsin hetken Paulin esittämää vaihtoehtoa. Se ei ollut aivan poissuljettu, mutta jos Asko olisi ollut etsintäkuulutettu, luulisi siitä löytyneen netistä edes jotain tietoa.

– Palataan minuun, komensin. – Olenko ihan hullu, jos jäisin tänne?

– Joko olet sopinut välisi sen lammaspaimenen kanssa? Paul tivasi.

– Ei ole mitään sovittavaa, älähdin ja kaduin heti että olin avannut suuni.

– Eli se oli sittenkin sinun mokasi, hän hihkaisi voitonriemuisena. Paul tunsi minut aivan liian hyvin.

Olin kertonut Paulille yhteenotostani Juuson kanssa heti seuraavana päivänä. Paul oli kysynyt minulta moneen kertaan, että olinko aivan varma, etten ollut itse johtanut Juusoa harhaan. Siinä vaiheessa en ollut valmis myöntämään virhettäni, vaan vannoin ja vakuutin hänelle syyttömyyttäni.

– Totta kai se oli minun mokani, ärähdin viimein. – Ainakin osin.

– Sinä tiedät, kulta, mitä sinun pitää tehdä.

Olin hetken hiljaa. Paul oli oikeassa.

– Niin tiedän.

Puhelun lopuksi kysyin Paulilta, mistä voisin tietää, kannattaisiko minun jäädä Suomeen vai ei. Paul oli lukenut kaikki mahdolliset elämäntaito-oppaat ja usein suositteli minulle erilaisia harjoituksia ihan pyytämättäkin.

Paul käski minun tehdä mielikuvaharjoituksen, jossa kuvittelisin, että minut kloonattaisiin kahdeksi uudeksi Millaksi. Sen jälkeen minun pitäisi kuvitella, että toinen klooneistani eläisi seuraavat viisi vuotta Suomessa ja toinen Losissa. Jos menisin viiden vuoden päästä haastattelemaan kumpaakin klooniani, kumman elämää kadehtisin enemmän?

Palautin mieleen, millaista oli yrittää deittailla, selata Tinderiä ja käydä treffeillä itsekeskeisten, pinnallisten tai muuten rasittavien tyyppien kanssa.

AMERIKAN KLOONIN elämän kuvitteleminen tuntui yllättävän raskaalta. Mietin ensin viittä viimeistä vuotta ja sitä, millaista elämäni oli ollut. Sitten kuvittelin, että koronavirusepidemia helpottaisi ja elämä palautuisi kutakuinkin ennalleen.

Näin itseni tekemässä järkyttävän pitkiä työpäiviä pienellä palkalla, istumassa autossani loputtomissa ruuhkissa, juoksemassa vaatekaupoissa ja suunnittelijoiden luona hakemassa ja palauttamassa vaatteita, kuuntelemassa tähtien, ohjaajien ja tähtien managereiden kiukuttelua, stressaamassa mistä saisin seuraavan keikan, katsomassa yhdentekeviä musiikkivideoita tai mainoksia, joissa valitsemani asukokonaisuudet jäisivät taka-alalle, hengittämässä smogin ja metsäpaljon saastuttamaa ilmaa.

Palautin mieleen, millaista oli yrittää deittailla, selata Tinderiä ja käydä treffeillä itsekeskeisten, pinnallisten tai muuten rasittavien tyyppien kanssa. Yrittää puhua tunteistaan muulla kuin omalla äidinkielellä.

Muistin myös, miten monta kertaa olin tuntenut itseni nöyryytetyksi, hylätyksi tai jopa hyväksikäytetyksi, kun Rob oli esittänyt kuvauspaikoilla, ettei tuntenut minua, valehdellut kavereilleen olevansa yksin, vaikka olin hänen vieressään sohvalla tai jättänyt vastaamatta puheluihini ollessaan Floridassa. Miten minua hävetti, kun tajusin hänen vedättäneen minua koko suhteemme ajan.

Viisi vuotta minua vanhempi kloonini näytti vanhentuneen ainakin 10 vuoden edestä. Hän tuijotti minua tummat silmäpussit silmien alla ja kertoi väsyneenä, että elämä Losissa oli ollut koronaviruksen jälkeen jatkuvaa taistelua. Toki joukkoon oli mahtunut voitonhetkiä, mutta hän ei ollut varma, olivatko kaikki uhraukset ihan sen arvoisia.

Eniten Amerikka-klooniani huolestutti se, ettei hän ollut vieläkään löytänyt miestä, joka olisi yhtä fiksu, hauska, komea ja kiinnostava kuin Juuso.

”Pelkään, etten löydä ketään ja jään lapsettomaksi”, kuulin tulevaisuuden Jenkki-minän sanovan mielessäni.

SEURAAVAKSI KUVITTELIN tapaavani Suomi-kloonini viiden vuoden päästä. Hän vaikutti huomattavasti onnellisemmalta kuin Jenkki-kaksosensa. Hän oli mennyt tekemään sovinnon Juuson kanssa ja tunnustanut olevansa ihastunut mieheen. Fantasiassani tunne oli ollut molemminpuolinen ja suhde oli syventynyt nopeasti rakkaudeksi. Lapsiakin oli syntynyt jo yksi ja toinen oli tulossa.

– Oho, henkäisin ääneen nähdessäni itseni raskaana. Tunsin lämpimän kouraisun kohdun tienoilla. Ennen sitä hetkeä en ollut edes tajunnut, miten paljon halusin lapsia.

Eikä siinä vielä kaikki! Suomi-kloonin mukaan villasukkabisnes oli lähtenyt räjähdyksenomaiseen kasvuun. Kylän naiset neuloivat villasukkien ohella suunnittelemiani villatakkeja, huiveja ja pipoja. Paikkakunnalle oli muuttanut lisää kädentaidoilla itsensä elättämisestä kiinnostuneita nuoria perheitä. Kesällä paikkakunnalla kävi turisteja tutustumassa erilaisiin työpajoihin ja perustamaamme Brooklyn-henkiseen artesaanipuotiin, jossa myytiin paikallisia tuotteita.

Olimme kloonini mukaan hankkineet Juuson kanssa lampaiden lisäksi alpakoita. Visiossani näin, kuinka kävelimme käsi kädessä laitumella, jossa lampaat ja alpakat laidunsivat sulassa sovussa. Juusolla oli naurava pikkulapsi sylissään ja tunsin, kuinka toinen potki mahassani. Olin onnellisempi kuin tiesin voivani olla. Näky tuntui niin todelta, että se sai minut nyyhkyttämään liikutuksesta.

Lopulta minun oli pakko nousta ylös niistämään nenäni. Ihanassa unelmassani oli vain yksi pieni ongelma. Se tapahtui minun päässäni, eikä ollut mitään varmuutta siitä, leppyisikö Juuso. Ja vaikka leppyisikin, en tiennyt olivatko hänen tunteensa minua kohtaan yhtä lämpimät kuin minun tunteeni häntä kohtaan. Asia selviäsi vain yhdellä tavalla: minun pitäisi mennä tapaamaan Juusoa.

KERÄSIN ROHKEUTTA yön ajan. Heräsin aamulla jo ennen kuutta jännitykseen. Vatsaa väänsi ja sydämen iskut tuntuivat korvissa asti. Pakotin itseni syömään yhden äidin leipoman korvapuustin ja juomaan lasin maitoa. Se tästä vielä puuttuisi, että soudettuani järven yli tyhjällä vatsalla pökertyisin miehen jalkoihin.

Järven pinta oli täysin tyyni, kun soudin kohti Siltalaa.

”Kuiiiik ko kuiik ko kuiiii…” kuikka huusi taas tuttua huutoaan. Unohdin hetkeksi, kuka olin ja mihin olin menossa. Oli vain minä, aamuauringossa kimalteleva järvenselkä ja uskomaton rauha.

Tyyneyteni katosi viimeistään siinä vaiheessa kun saavuin Siltalan rantaan. Lordi oli kuullut tuloni ja juoksi terhakasti haukkuen rantaan.

– Minä se vain olen, tervehdin koiraa, joka minut tunnistettuaan heittäytyi selälleen laiturille rapsutuksia kerjäten.

Nousin laiturille ja aloin rapsuttaa huomiosta onnellisena kiemurtelevaa karvaturria. Yhtäkkiä ajatukseni avautua Juusolle tunteistani tuntui nololta. Olin varma, että mies torjuisi minut. Jos nousisin veneeseen ja soutaisin takaisin kotiin, hänen ei tarvitsisi koskaan tietää…

– Huomenta, Juuson ääni tervehti minua rannan suunnalta.

Liian myöhäistä. Puristin silmäni kiinni ja toivoin, että voisin maagisesti kadota paikalta. Kuulin Juuson lähestyvät askeleet ja tunsin kuinka laituri tärähteli niiden voimasta. Rapsutin koiraa lähes vimmaisesti, yhä silmiä kiinni puristaen.

– Mitäs mimmi? Juuson ääni kysyi vierestäni.

Tunsin kuinka jännitys puristi kurkkuani. Silmiä alkoi taas kuumottaa. Kohta tulisi itku ja sitten en saisi yhtään mitään sanottua. Ponkaisin pystyyn niin yllättäen, että sekä koira että mies säpsähtivät. Katsoin Juusoa suoraan silmiin ja henkäisin:

– Mä en ole menossa mihinkään.

– Okei…, Juuso kysyi selvästi miettien mitä tarkoitin.

– Täältä. Mä en ole menossa mihinkään täältä. Sun luota, yritin täsmentää ja tajusin saman tien kuulostavani vieläkin sekavammalta. Niinpä pulautin ulos seuraavan mieleeni tulleen ajatuksen:

– Ootsä ajatellut hankkia alpakoita?

Kysymys yllätti Juuson niin täydellisesti, että hän alkoi nauraa. Nauru oli vapautunut ja iloinen. Se tarttui pian minuunkin ja sulatti pois huolen ja jännityksen sydämestäni.

– Joo, olen, Juuso sanoi lopulta. – Ootsä?

Tapa jolla Juuso kysyi kysymyksen, katsoen samalla syvälle silmiini, kertoi että hän tiesi mitä ajoin takaa. Poskiani alkoi taas kuumottaa, mutta en kääntänyt katsettani pois.

– Joo, olen.

– Okei, pitäiskö meidän sit hankkia alpakoita, Juuso sanoi leveästi hymyillen.

Tunsin kuinka koko kehoni läpi humahti lämmin aalto. Minua itketti, joten tyydyin nyökyttelemään vastaukseksi kuin rikkimennyt vieteriukko.

Juuso harppasi luokseni ja kietoi kätensä vyötärölleni. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja painoin varovasti huuleni hänen huuliaan vasten. Juuso vastasi suudelmaani ensin lempeästi sitten nälkäisesti. Minulle oli täysin selvää, kumpana Millana jatkaisin elämääni.

Lue ja kuuntele jatkiksen osa 10/10 täältä.

Kaikki jatkokertomuksen osat löytyvät täältä.