Sivumennen palaa pitkältä tauolta – Johanna autiolta saareltaan ja Jonna kaninkolostaan. Taon aikana Johanna on katsonut koko internetin tyhjäksi: seuraa analyysia tv-sarjoista, etenkin romanttisesta fiktiosta, ja siitä, miksi niitä ei osata arvioida lajityyppinsä puitteissa. Entä mikä keskiluokan kärsimysnäytelmissä meitä niin viehättää, ja onko – Zadie Smithin koronaesseen sanoin – kärsimys absoluuttista?

Italialaiskirjailija Elena Ferrante näyttää uudessa romaanissa, miten mestarillisesti hän kuvaa totuutta ihmisen valheiden takana – mutta ennen kaikkea hän kirjoittaa taiturimaisesti ihmisistä eri yhteiskuntaluokissa. Mutta miksi luokkakritiikki on populaarikulttuurissa yleensä joko poseeraavaa tai loistaa poissaolollaan?

Lopuksi kysymme, pelastaako ihmisen typeryys meidät lopulta algoritmin vallalta?

LUE

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä (Suom. Helinä Kangas, WSOY)

Zadie Smith: Intimations (essee: Suffering like Mel Gibson)

13 katseluasentoa (Silvia Hosseinin essee Sarja kutsuu suremaan) (Kosmos)

KATSO

Musta kuningatar (Netflix)

Kärlek & Anarki (Netflix)

Undoing (HBO)

Emily in Paris (Netflix)

Rakasta minua (Yle Areena)

Dash & Lily (Netflix)

KUUNTELE

Finlandia-hymni

ODOTAMME

The Happiest Season -elokuva

KATSOMME, KOSKA EMME SAANEET MEMOA CANCELLAUKSESTA

Love actually