Ihan uskomatonta, mä kävin aamulla uimassa. Hauskaa tässä on vielä se, että eilen illalla oikein tietoisesti päätin, että en mene uimaan, ei ole mun juttu. Mut niin sitä vaan mentiin. Oli kylmää, tuulista, pimeää kun suuntasin tonne merelle kello 7. Eikä vesi näyttänyt ollenkaan houkuttelevalta. Ja naureskelin vaan itsekseni sitä koko tilannetta, ei voi olla totta että oon oikeasti menossa tonne. Ja niin vaan menin! Ja siis uskomatonta kyllä, mä myös nautin joka hetkestä. 

Nyt oon ollut pisimmän aikaa putkeen Seilissä. Tää on alkanut tuntua ihan kodilta. Ihan rehellisesti sanottuna alkuun vähän epäröin tätä koko ratkaisua, koska kaikki uusi aina vähän kai jännittää mua, mutta nyt voin taas todeta että onneksi olen täällä, onneksi uskalsin. Onnea on myös ihmiset, ystävät, perhe, lähimmäiset ympärillä jotka tukee ja kannustaa mua kaikissa ihan hassuissakin ideoissa mitä haluan lähteä toteuttamaan.

Kaksi mun ystävää on tänään tulossa Seiliin, ja ei voisi parempaan ajankohtaan sattua heidän tänne tulo, koska viime yönä heräilin vähän väliä tosi omituisiin töminä-ääniin. Mä en tiedä, onko se joku eläin, tai joku saaren asukki joka vähän pilailee muiden kustannuksella, mutta jotain tosi outoja ääniä oli meneillään. 

Se on jatkuvaa omasta sisäisestä puheesta tietoisena pysymistä. Se on armollisuutta itseä kohtaan. Se on itsensä kohtelemista niin, kuin kohtelisin parasta ystävääni. Se on hyvien asioiden tekemistä itseä kohtaan. Joskus se on itsensä patistamista ulos raikkaaseen ilmaan, joskus taas se on lempeä käsky osata levätä ja olla vain. Se on sen tiedostamista, että olen hyvä ja riittävä tällaisena. Itsen rakastaminen myös edesauttaa sitä, että uskallan täysillä ja aidosti myös rakastaa ympärillä olevia ihmisiä.

Neljä talvea muualla kuin Suomessa asuttuani, pimeydestä selviäminen jännittää vähän. Onneksi on kirkasvalolamppu, kahvi, jooga ja ystävät.

Muutama viikko sitten hetken mielijohteesta postasin Facebookiin, että haluaisin kuulla ihmisten tarinoita siitä, miksi he kokevat itsestään välittämisen olevan itselleen haastavaa. Kerroin työstäväni kirjaprojektia, joka pohjaa itsestä välittämiseen ja sen haasteisiin nyky-yhteiskunnassa. Projektia varten haluan haastatella ihmisiä, jotka ovat halukkaita jakamaan kokemuksiaan. Eilen sain niin mielenkiintoisen yhteydenoton vastauksena postaukseeni, että kirjaprojekti lähteekin vauhdilla eteenpäin.. En voisi kuvitella parempaa paikkaa aloittaa kirjan kirjoittamista kuin Seili.

Nyt oon täällä, jonkinlaisen tyhjyyden kanssa kasvokkain, ja hetki on silti merkityksellinen. Ihan uskomatonta miten sanatkin on tänään näin vähissä. Ei oo kommentoitavaa. On vaan hiljaisuus, tyhjyys, rauha. Niin usein joogatunneillani erityisesti loppurentoutuksen aikana sanon, että “kaikki tekeminen voi loppua”. Ja vasta nyt taidan itsekin tietää, mitä se tarkoittaa. 

Luin ennen Seiliin tuloa Seili - Sielujen saari -kirjan, jossa mainittiin, että ei ne kaikki mielisairaalan aikaiset asukitkaan täältä halunneet poistua, koska täällä oli hyvä olla. Vaikka lähtökohdat onkin hyvin erit; mä oon tullut tänne vapaaehtoisesti, niin taidan tajuta, mistä ne puhui. Vaikka voisi olla monessa muussakin paikassa, valitsen olla täällä. 

Elämää retriittisaarella, Seilissä. Tuntuu ihanalta olla vihdoin täällä, omassa rauhassa. Just sitä mitä elämääni kaipasinkin lisää. Kuulostelen tätä hiljaisuutta, joka varmasti tulee niin tutuksi saarella olon aikana.

Mun ikkunasta näkee suoraan vanhan sairaalan sisäpihan, ja ennalta mua kammoksutti ajatus siitä, että sinne on suora näköyhteys. Nyt kun oon täällä, pidän verhot auki ja katson pimeyteen. Uteliaana, kiinnostuneena, jopa iltahämärällä. Kummasti ne kaikki ajatukset ja pelotkin, mitä täällä asuminen ennalta herätti, on kadonneet.