Parikymppiset Karri ja Joonas ehtivät juuri päästä työelämään käsiksi, kun epilepsia puhkesi ja laittoi heidät takaisin lähtöruutuun. Nykyiset hommat eivät enää epilepsian kanssa sopineet yhteen, joten edessä oli uusi alanvalinta ja onnistunut kouluun haku: Karri opiskelee nyt bio- ja kemiantekniikkaa, Joonas sosionomin tutkintoa. 

Millainen mullistus on joutua kääntämään työelämän suuntaa jo nuorena oman terveyden takia? Millaisia ammatillisia suunnitelmia uskaltaa tehdä tai kuinka luottavaisin mielin työelämään suhtautua, kun epilepsia on aina jossain määrin arvaamaton?

Veeran poissaolokohtaukset jäivät 12-vuotiaana leikkauspöydälle, mutta hahmotus- ja oppimishäiriöt ovat olleet pulpetissa, ylioppilaskokeissa ja luentosaleissa mukana ensimmäiseltä (eli käyttäisin yleiskieltä, joka kaikille lukijoille selkeä) luokalta lähtien. Veeran koulutiellä haasteita aiheutti läksyjen määrän lisäksi epäselvä tulevaisuus. Mihin pystyn, mistä voin haaveilla? Millaista tukea epilepsiaa sairastava oppilas tarvitsee – ja mistä? Nyt 27-vuotiaan Veeran kouluaikoja muistelemassa myös hänen isänsä Ilkka.

7-vuotiaan Onnin epilepsiakohtaukset olivat lyhyitä itku- tai naurukohtauksia, joita saattoi tulla päivässä jopa kolmekymmentä. Ranskassa tehdyn hoito-operaation jälkeen kohtaukset pikkuhiljaa vähenivät ja loppuivat. Ippi Arjanteen vieraina ovat Onnin isä sekä päiväkodin työntekijä Anna.

Miten hänen epilepsiansa vaikutti päiväkotiarkeen ja kaverisuhteisiin? Mikä on paras tapa jakaa tietoa ja kokemuksia päiväkodin ja kodin välillä? Minkälaisia jälkiä kohtaukset ja iso operaatio jättävät lapseen ja miten niitä voi käsitellä?

Tyttären epilepsia ja kehitysvamma saivat Juha Takasen kyseenalaistamaan omat mielikuvansa vanhemmuudesta ja oikeastaan koko elämästä. Tyttären diagnoosista alkoi aika täynnä surua, toivoa, kontrollointia, erilaisia hoitoja - ja Juhan kohdalla myös käännös kohti uutta ammattia.

Kun kaikki ei olekaan enää mahdollista ja elämä muuttuu, miten suhtautua uuteen ilman katkeruutta? Mistä haaveista on hyvä pitää kiinni ja mitkä mielikuvat taas ovat jopa haitallisia?

Olenko enää yhtä arvokas työntekijä, kun minulla on epilepsia? Mitä jos kohtaukset stressaavat työkavereita? Epilepsia hiipii myös ammatti-identiteettiin ja kahviautomaatille, sen tietävät Eija Uusitalo ja Marika Raitanen. 

Eija ja Marika työskentelevät molemmat lasten parissa, ja molemmilla on myös epilepsia. Eija tekee vuorotyötä, jossa epilepsia muodostui haasteeksi. Marika taas uudelleenkouluttautui diagnoosin saatuaan, mutta palasi samoihin tehtäviin. Miten oppia arvostamaan itseään ja tuntemaan omat rajansa?

Mari Sydänmaanlakka kuvailee pelkoa maadoittavaksi tunteeksi tajuttomuus-kouristuskohtauksen jälkeen. Hänen epilepsiansa todettiin lukioikäisenä, vaikka poissaolokohtauksia oli jo lapsena.

Pelko on tarpeellinen tunne, joka suojaa vaaralta, mutta joka voi ottaa niskalenkin elämästä. Miten pelon kanssa tullaan kavereiksi? Entä mitä jos läheisen huoli pahentaa omaa pelkoa?

Pirkko Sysimetsällä ja Katja Seppisellä on pitkä kokemus epilepsiaan liittyvistä ennakkoluuloista: Pirkko sairastui epilepsiaan pienenä lapsena 1940-luvun lopussa, Katja lukiolaisena vuonna 1996. 

Muutamia kymmeniä vuosia sitten epilepsiaa hoidettiin mielisairaalassa eikä epilepsiaa sairastava saanut perustaa perhettä. Kuinka pitkälle näistä ajoista on tultu ja miten ennakkoluulot vaikuttavat yhä elämään?

Tammikuussa alkava Epilepsialiiton podcast nostaa esiin epilepsiaa sairastavat ihmiset läheisineen ja heidän äänensä.