Kirjarovio

Jun’ichirō Tanizaki on yksi 1900-luvun merkittävimmistä japanilaisista kirjailijoista, jonka tuotannon kautta modernin Japanin kulttuurinen itseymmärrys on pitkälti muotoutunut. Hänen pitkä uransa ulottuu keisarillisen Japanin viimeisistä vuosikymmenistä sodanjälkeiseen aikaan, ja hänen teoksensa kulkevat näiden murrosten mukana kokemuksellisella ja esteettisellä tasolla.

Tässä Kirjarovion jaksossa keskitymme Tanizakin tunnetuimpaan esseeteokseen "Varjojen ylistys", vuodelta 1933. Kyse ei ole romaanista eikä järjestelmällisestä estetiikan teoriasta, vaan esseestä, jossa japanilaisen ja länsimaisen modernin välistä jännitettä tarkastellaan arkisten ja konkreettisten ja välillä banaalienkin esimerkkien kautta. Valo ja pimeys, arkkitehtuuri, käyttöesineet, ruoka, astiat, ruumis, iho, arjen tilat ja jopa käymälät muodostavat Tanizakille tavan jäsentää kulttuuria materiaalien ja käytäntöjen tasolla.

Tanizaki ei vastusta modernisaatiota sinänsä eikä esitä paluuta menneisyyteen. Hän hyväksyy modernin elämän peruuttamattomana tosiasiana, mutta kysyy, mitä tapahtuu esteettiselle ja kokemukselliselle ulottuvuudelle silloin, kun ympäristö muokataan yksinomaan tehokkuuden, hygienian ja maksimaalisen näkyvyyden ehdoilla. Miksi hämäryys, epäsuoruus ja varjo ovat monissa kulttuureissa toimineet merkityksen säilyttäjinä eikä puutteina.

Millä ehdoilla hitaus, vaimeus ja vaikeasti mitattavat, mutta merkitykselliset kokemukset lakkaavat olemasta kulttuurisia voimavaroja ja muuttuvat ongelmiksi, jotka halutaan poistaa näkyvyyden ja hallinnan nimissä, varjoista välittämättä?

Tervetuloa Kirjarovion pariin.

Tässä Kirjarovion kahdennessakymmenennessä jaksossa käsittelemme kirjailija Juha Seppälää (s. 1956), yhtä suomalaisen nykyproosan keskeisistä nimistä. Seppälä aloitti uransa 1980-luvun modernistina, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea 1990-luvulta lähtien ilmestyneistä rakenteellisesti rohkeista ja yhteiskunnallisesti terävistä teoksistaan, kuten Super Market (1991) ja Suomen historia (1998).

Jaksomme keskiössä on hänen romaaninsa Routavuosi (2004), joka liikkuu kahdella aikatasolla: 1900-luvun alun poliittisen väkivallan ja 2000-luvun alun Suomen välillä, useasti toisiinsa limittyen. Teoksessa tarkastellaan erityisesti suomalaisen sosiaalidemokratian luonnetta ja sen sosiaalista ilmapiiriä. Jaksossa laajennamme keskustelua myös anarkismiin, talouskysymyksiin, suomalaiseen sielunmaisemaan, radikalismiin, terrorismiin ja sosiaalidemokratian asemaan 2000-luvulla.

Kirjarovion 19. jakso käsittelee Oscar Wildeä. Oscar Wilden esseet ovat 1800-luvun lopun kirjallisen estetiikan ehkä johdonmukaisin ja samalla ristiriitaisin ilmaus. Tässä jaksossa tarkastelemme Wilden taide- ja kauneuskäsitystä Timo Hännikäisen suomentaman esseekokoelman Naamioiden totuus pohjalta. Keskustelussa avataan Wilden suhdetta tyyliin, valehteluun, kärsimykseen ja moraaliin – sekä siihen, miksi hänen ajatuksensa ovat edelleen käyttökelpoisia aikakaudella, jossa totuutta etsitään yhä useammin enneminkin tylsämielisen suoruuden kuin muodon ja tyylin kautta.

Jaksossa keskustellaan esimerkiksi John Ruskinin moraalisesta estetiikasta, Walter Paterin platonismista, William Morrisin sosialismista sekä Yukio Mishiman tulkinnasta Wildestä itsetuhoisena esteetikkona. Pohdinnoissa nousevat esiin myös taidekritiikin tila ja metafyysinen ironia sekä kysymys siitä, mitä tarkoittaa esteettinen uskottavuus aikana, jolloin aitous ja vilpittömyys on nostettu kauneuden edelle.

Kirjarovion toisen kauden päätösjaksossa käsittelemme omaelämäkerta-, muistelmakirjallisuutta ja autofiktiota aina August Strindbergistä Seppo Heikinheimoon. Mukana myös Klaus Kinskin "Tarvitsen rakkautta" ja Werner Herzogin "Every Man For Himself and God Against All" ja monta muuta.Pohdimme tässä jaksossa missä menee liioittelun ja valheen ero - ja onko sillä merkitystä. Kirjarovio jää ansaitulle kesätauolle ja palaamme areenoille syksyllä. Paljon kiitoksia kaikille kuulijoillemme tästä kuluneesta vuodesta!

Tässä Kirjarovion 17. jaksossa perehdymme erilaisiin dystopioihin kirjallisuudessa. Dystopiat eivät ole pelkkiä synkkiä tulevaisuusvisioita, eivätkä vain kirjallisuuden lajityyppejä, vaan kulttuurisia diagnooseja – tapoja kartoittaa yhteiskunnan kollektiivista alitajuntaa.

Dystopiaromaanit eivät ole pelkästään tulevaisuuden painajaisia – ne ovat aikansa ilmapuntareita, peilejä, joiden säröt paljastavat nykyhetken syvimmät pelot.Dystopian ytimessä on ajatus siitä, että jokin ihmisyyden tavoittelema hyvä muuttuu vääjäämättä irvikuvakseen, ja juuri siksi se on niin hyytävä: se näyttää meille itsemme siinä valossa, johon emme haluaisi katsoa. Se osoittaa meille, kuinka herkästi ihanteistamme tulee painolasteja ja miten helposti kauneimmatkin pyrkimyksemme muuttuvat tyhjiksi rituaaleiksi.Mikä meissä kaipaa järjestystä niin paljon, että suostumme vapauden myymiseen?

Mikä meissä pelkää kaaosta enemmän kuin yksilöllisyyden menetystä? Mikä meissä toivoo, että jokin ulkopuolinen voima ottaisi vastuun – vaikka tietäisimme, mitä se meille maksaisi?Tässä Kirjarovion 17. jaksossa perehdymme erilaisiin dystopioihin kirjallisuudessa.

DISCLAIMER: Tässä Kirjarovion episodissa kärsimme hieman teknisistä ongelmista ja se myöhästyi useamman päivän. Suuret pahoittelumme siitä. Tomin USB-hubi aiheutti hieman päänvaivaa, sillä leikkurin alle joutui kohta, missä herran mikki lakkasi toimimasta täysin.

Yukio Mishima (1925–1970) oli yksi 1900-luvun kiistanalaisimmista ja kiehtovimmista kulttuurihahmoista – kirjailija, esseisti, näytelmäkirjailija, näyttelijä, kehonrakentaja, traditionalisti ja itsemurhan koreografi. Hän ei ainoastaan kirjoittanut teoksia, vaan rakensi elämänsä taideteokseksi, jonka huipennus oli rituaali-itsemurha – estetiikkaa, politiikkaa ja henkilökohtaista myyttiä yhdistävä loppunäytös.

Tässä jaksossa sukellamme Mishiman maailmaan Paul Schraderin elokuvan Mishima: A Life in Four Chapters hengessä. Emme pyri kattavaan elämäkerralliseen esitykseen tai yksittäisten teosten mikroskooppiseen analyysiin – se olisi sekä mahdotonta että Mishiman hengen vastaista. Sen sijaan etenemme neljän teeman kautta, jotka valottavat Mishimaa hahmona, eleenä, ilmiönä. Nämä neljä näytöstä – Kauneus, Kirjoittaminen, Näytteleminen ja Performanssi, sekä Miekka ja Sivellin – muodostavat meidän oman versiomme Mishiman kokonaistaideteoksesta, Gesamtkunstwerkista…

Mishima oli täynnä ristiriitoja: hän vastusti Japanin länsimaistumista mutta janosi länsimaista hyväksyntää. Hän puolusti perinteisiä arvoja mutta hänen kirjallisuuttaa ilmestyi Japanin Playboyssa. Hänen tuotantonsa on yhtä aikaa konservatiivista ja camp-henkistä, ylevää ja performatiivista, raivokasta ja rauhoittunutta. Hänen novelleissaan nuoret kuolevat myyttisten ihanteiden tähden – tai antautuvat ostettavaksi ruumiiaan urheiluautojen tähden. Mishimalle kirjoittaminen ei ollut tapa jäsentää maailmaa vaan keino haavoittaa sitä.

Tämä jakso on myös peili: Mishimaa ei voi ymmärtää ilman katsetta itseen. Mikä meissä kaipaa kauneutta, joka ansaitsee tulla tuhotuksi? Mikä meissä halveksii maailmaa, jossa keisari on pelkkä symboli ja halu kaupallistettu? Mikä meissä haluaisi rakentaa temppelin ja polttaa sen itse?

Sota ei ole mieletöntä!

“Sota on aina ollut kirjallisuuden suuri tarina. Se on sen rehellisin ja samalla armottomin peili.”

Sota ja kirjallisuus ovat kulkeneet yhdessä halki vuosituhansien. Homeros antoi meille Troijan, Shakespeare kuvasi Agincourtin, Runeberg loi Suomen kansallisen sotakuvaston, jossa kulminoituu pohjoinen pysyvyys ja kohtalonomainen kestävyys:

“Viel’ isänmaan on kunniana sen urhot, urhot nuoret,

Viel’ verehen se uskovi, min eessä vanhat kuolleet.”

Homeroksen Ilias ei ole vain sotaeepos – se on sivilisaatiomme myyttinen perusta. Jokainen kulttuuri on kirjoittanut sodasta, sillä sodan kautta se on myös ymmärtänyt itseään.

Mutta mitä tapahtuu, kun sota muuttuu sellaiseksi, ettei sitä enää osata tulkita??

Ennen sotaa käytiin sovituilla taistelukentillä, linjat olivat selkeät ja säännöt tunnetut. Ensimmäiseen maailmansotaan asti sodankäynti oli strategiaa, jossa kenraalit liikuttivat joukkoja kuin shakkinappuloita. Mutta sitten sota murtautui pois muodoistaan. Se lakkasi olemasta vain ammattisotilaiden maailma ja muuttui massojen kokemukseksi.

Tämän myötä syntyi myös uusi käsitys: että sota ei ole vain kauheaa, vaan että se on “mieletöntä”.

Mutta onko sota todella mieletöntä – vai onko tämä ajatus syntynyt vasta, kun sodasta tuli kokemus, jota ei enää osattu tulkita?

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuus jakautui kahtia.

Ensimmäinen suuntaus – sotamyytin jatkajat – näki sodan historiallisena ja jopa eksistentiaalisena ilmiönä. Clausewitz sanoi, että “sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Jünger kirjoitti sodasta kuin luonnonvoimasta: se ei ollut hyvää tai pahaa, se vain oli. Se oli myrsky, joka ei kysynyt lupaa.

Toinen suuntaus – moderni sodankuvaus – omaksui sodanvastaisuuden (joka toki itsessään on jo klisee). Tämä on Remarquen, Barbusse’n ja Sassoonin perintö: sota esitetään absurdina, inhimillisenä virheenä. Tämä ajatus juurtui lopulta syvälle länsimaiseen mielenmaisemaan, niin syvälle, että sodan ajatteleminen muuna kuin virheenä on nykyään lähes mahdotonta. Mahtimiehiä kutsutaan ”mielipuoliksi”: Moderni ihminen on oppinut kauhistelemaan sotaa, mutta hän ei ymmärrä valtaa, resursseja tai strategiaa. Hän ei hahmota, että sota ei ole kaaosta, vaan laskelmoituja liikkeitä, joissa yksilön kärsimys on vain yksi tekijä suuremmassa matemaattisessa yhtälössä. Tämän vuoksi hänellä on taipumus pitää mahtimiehiä ‘hulluina’ – koska hänen perspektiivistään suurvaltojen päätökset vaikuttavat käsittämättömiltä.”

Mutta kuten Philip Caputo kirjoitti Vietnamin kokemuksistaan:

“Sota piti minua otteessaan, eikä se ollut vain kauhea – se oli myös lumoava, se oli sekä riemukas että surullinen, samalla kertaa hellä ja julma.”

Tämä on näkökulma, jota ei nykyisin suvaita. Sota joko tuomitaan tai siitä vaietaan. Mutta sotakirjallisuus itsessään ei ole yksiselitteistä. Se ei ole vain sodan kauhuista kertovaa raportointia, vaan myös sotilaan kokemus, jossa elämä tiivistyy kirkkaimmilleen.

Sota on historian suuri puhdistus, jonka jälkeen maailma järjestetään uudelleen. Ei ole sattumaa, että Eurooppa nousi vaurauteen ja vakauteen kahden maailmansodan jälkeen – sota ei vain tuhonnut, se myös synnytti. Tämä ajatus on epämukava, mutta historiasta sitä ei voi erottaa.

Siksi tässä jaksossa me emme puhu sodasta sentimentaalisesti emmekä käsittele sitä moralisoiden. Me emme glorifioi sotaa, emmekä tuomitse sitä.

Me käsittelemme sotakirjallisuutta niin kuin se on kirjoitettu: välttämättömänä osana ihmiskunnan historiaa.

Sillä sodan todellinen kysymys ei ole, miksi se on olemassa – vaan miksi me kuvittelemme, että se voisi joskus loppua, sillä uusia jumalia valitaan vieläkin - ja siksi sota on yhä porteillamme.

Tervetuloa Kirjarovion neljännentoista jakson pariin. Tässä 2025 vuoden ensimmäisenssä jaksossa käsittelemme romanialaissyntyistä Emil Ciorania ja muita nihilistin leiman saaneita kirjailijoita.

Espanjalaisfilosofi Fernando Savater kuvaili Ciorania, hänen toimittamansa ”Adíos a la filosofía” -kirjan esipuheessa näin:

”Cioranin tuotanto ei ollut laaja: kolmenkymmenen vuoden aikana kahdeksan kirjaa, tai yhdeksän, jos laskemme mukaan Valéry face à ses idoles -nimisen vihkosen, mutta ajatelkaa tätä saavutusta: kuuden vuosikymmenen aikana hän ei ole luonut mitään uutta oppirakennelmaa, ei ole tukenut yhtäkään älyllisesti vallankumouksellista liikettä, ei ole keksinyt mitään erityistä terminologiaa tai jargonia, ei ole tuonut mitään uutta kilpailijaksi olemassa oleville doktriineille, ei ole liittynyt eikä eronnut puoleen tusinasta merkittävää puoluetta tai kirkkoa, ei ole saanut mainetta kohahduttavilla polemiikeilla, ei ole ottanut kantaa päivän tapahtumiin, ei ole allekirjoittanut manifesteja tai tuomitsevia kirjelmiä, ei ole ollut muodissa eikä jäänyt muodista pois, ei ole saanut kunniamerkkejä eikä syönyt aamiaista Giscardin kanssa, ei ole pitänyt luentoja eikä yksikään ulkomainen yliopisto ole kutsunut häntä esittelemään näkemyksiään… ja silti hän ei ole lakannut ajattelemasta, sanan voimakkaimmassa merkityksessä, eikä kirjoittamasta sitä, mitä ajatteli, ja hän on auttanut monia ajattelemaan. Hän on epäilemättä yksi ranskalaisen proosan nykyisistä mestareista; ja vähitellen, subversiivisesti (subversiivisuutta, joka haastaa jopa aikansa kapinalliset), hänen proosansa "ylellinen happo” syövyttää tietään vallitsevien huumaavien illuusioiden läpi. Tämä herättää aitoa kateutta, sillä kadehdittavaa on se, mitä hän on, ei se, mitä hän edustaa; se on myös jotain, mikä saa nauramaan ääneen, romahduttamaan värikkäät näyteikkunat enemmänkin Diogeneen eikä niinkään Homeroksen naurun saattelemana.”

Emil Cioran (1911–1995) kuuluu niihin 1900-luvun filosofeihin, jotka pakenevat luokittelua. Usein eksistentialistiksi niputettu ajattelija poikkesi merkittävästi ajan valtavirrasta. Siinä missä muut eksistentialistit, kuten Sartre tai Heidegger, rakensivat järjestelmällisiä ajatusrakennelmia ja pyrkivät vastaamaan ihmisen olemassaolon suurimpiin kysymyksiin, Cioran keskittyi ihmiselämän epämiellyttävimpien puolien tutkiskeluun. Hän ei pyrkinyt ratkaisemaan niitä – hän vain halusi kirjoittaa ne auki.



Cioranin työt ovat fragmentteja, aforistisia sirpaleita, joissa yhdistyvät terävä näkemyksellisyys ja nihilistinen huumori. Tämä tyyli ei ollut sattumaa. Kirjoittaminen oli Cioranille ensisijaisesti terapeuttinen työkalu. Hän nimesi kirjoittamisen „selviytymistaisteluksi” – tavaksi venyttää elämän sietokykyä - lykätä itsemurhaa. Cioranin kirjoituksista huokuva rehellisyys synnyttää vähintäänkin epämukavuutta, sillä hän tarttuu ihmisen pimeimpiin tuntemuksiin: melankoliaan, merkityksettömyyteen ja kuolemanpelkoon.



Tervetuloa matkalle nihilismin ytimeen - ja sen yli!

Kirjarovion kuuntelijat ovat pyytäneet meiltä kauhukirjallisuutta käsittelevää jaksoa, nyt se on täytetty!

Kirjarovion vuoden viimeisessä jaksossa Tomi Antila ja Timo Hännikäinen keskustelevat siis kirjallisuudesta ja kauhusta. Juovukkeitakin nautitaan perinteisesti reippaasti ja tällä kertaa Tomi sammuu vain melkein.

Tässä melkein viiden tunnin pläjäyksessä kuulemme perinteiseen tapaan myös herrojen valitsemaa musiikkia ja juttu luistaa aina kauhusta radion pilkkaamiseen.

Tallenne nähtävissä videomuodossa täällä: https://www.youtube.com/live/GovEGnCdirE

Tällä kertaa aiheenamme on George Orwell – mies, joka teki totuuden etsimisestä kirjallisen elämäntehtävänsä. Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, syntyi vuonna 1903 brittiläiseen keskiluokkaiseen perheeseen Motiharissa, Bengalissa, Intiassa, osana imperiumin koneistoa, jota hän myöhemmin niin kiihkeästi kritisoi. Hänen nuoruutensa Britanniassa ja kokemuksensa siirtomaahallinnon palveluksessa Burmassa muovasivat hänen maailmankatsomustaan ja sytyttivät kipinän hänen elämänmittaiselle kamppailulleen vallan väärinkäyttöä ja tyranniaa vastaan. “Kun valkoinen mies ryhtyy tyranniksi, hän tuhoaa vain oman vapautensa.”, sanoi Orwell ”Kun ammuin norsun”, esseessään.

Orwell tunnetaan kenties parhaiten romaaneistaan Eläinten vallankumous ja 1984, jotka ovat syöpyneet kollektiiviseen muistiimme dystooppisina varoituksina totalitarismista. Tänään kuitenkin jätämme nuo lukemattomia kertoja käsitellyt, joskin kiistatta vaikutusvaltaiset teokset taustalle ja käännämme katseemme Orwellin esseisiin – hänen terävimpään ja ajattomimpaan tuotantoonsa.

Orwell todisti aikansa suuria tapahtumia, muutoksia, syviä murtumia ja kirjoitti niistä harvinaisella selkeydellä ja rehellisyydellä.

Hänen esseensä eivät käsittele pelkästään suuria yhteiskunnallisia mullistuksia, vaan myös arjen pieniä ilmiöitä. Hän tarkasteli kaikkea englantilaisesta keittiöstä kielen tyranniaan, työttömyyteen, kulkureihin ja sotakuvauksiin – ja teki sen aina kiihkottoman tarkasti, vaikka oli itse osallinen moniin kuvaamiinsa tapahtumiin. Hänen tekstinsä osoittavat, miten syvästi yksityinen kokemus voi valaista julkista todellisuutta.

Orwell oli ennen kaikkea leppymätön totuuden puolustaja. Hänen vakaumuksensa älyllisen rehellisyyden tärkeydestä ei ollut vain filosofinen periaate, vaan kirjallinen missio. Kuten Richard Hoggart huomautti: “Orwellin selkeys on kapinaa politiikan epämääräisyyttä vastaan.” Hoggartin mukaan Orwell todisti lopullisesti, miten kieli voi olla tyrannian ase – ja miten se voi yhtä lailla olla vastalääke henkiselle orjuutukselle.

Orwell ymmärsi kielen valtaa syvemmin kuin useimmat hänen aikansa kirjailijat.

Esimerkiksi esseessään Politiikka ja englannin kieli hän analysoi, miten epäselvä, kliseinen kieli toimii vallanpitäjien välineenä sumentaa totuus ja tukahduttaa ajattelu. Hän kirjoitti:

“Politiikan kieli on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, murhat kunnioitettavilta ja tyhjä sanahelinä vaikuttamaan painavalta.”

Tämä kielitieteellinen terävyys tekee hänen esseistään yhä ajankohtaisia; Orwell ei vain kritisoi aikansa totalitarismia, vaan antaa meille työkalut tunnistaa samat mekanismit omassa ajassamme.

Vaikka Orwell tunnetaan dystopiaromaaneistaan ennustajankykyisenä kirjailijana, hänen esseensä tarjoavat suoraviivaisempia ja usein osuvampia näkemyksiä tulevaisuudesta. Sinä ja atomipommi (1945) ennakoi kylmän sodan maailmaa ja suurvaltojen politiikkaa, heikkouksia ja haasteita. Kirjallisuuden ehkäiseminen (1946) puolestaan toimii edelleen valokeilana sananvapauden rajoittamisen vaaroja vastaan, ja sen sanoma kuuluu yhtä terävästi nykypäivänä.

Orwellin esseet ovat kulttuurimme kestäviä arkkityyppejä.

Niiden äärellä on mahdotonta olla tuntematta, että hän puhui jotain olennaista sekä omasta ajastaan että omastamme. Hän paljasti paitsi vallan mekanismeja, myös sen, miten yksilö voi puolustautua niitä vastaan. “Jos vapaus ylipäätään merkitsee jotakin, se merkitsee oikeutta sanoa ihmisille asioita, joita he eivät halua kuulla,” Orwell kirjoitti tunnetusti.

Tänään sukelletaan hänen ajattelunsa syvyyksiin – ei pelkästään etsimään vastauksia, vaan oppimaan, miten kysyä oikeita kysymyksiä.