Keväällä 2024 kirkossa kohahti. Piispainkokous päätti esittää kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen toteuttamista. Siis samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja siunaamista. Piispat tahtovat, että kirkossa on jatkossa kaksi rinnakkaista avioliittokästystä.
Kirkon korkein oppia ja uskonsisältöä käsittelevä toimielin - kirkolliskokous - kokoontuu 5.-9.5. 2025 Turussa. Todennäköisesti silloin kirkolliskouksen edustajat äänestävät tuleeko kirkkoon kahden henkilön avioliittokäsitys perinteisen, miehen ja naisen avioliittokäsityksen, rinnalle.
Muutos kirkon viralliseen opetukseen ja käytäntöön toteutuu vaatii kirkolliskokouksen äänistä 3/4 eli 75%.
Oletettavaa on, että piispojen erikoinen ja ekumeenisesti epäkristillinen esitys tulee torjutuksi riittävällä vähemmistön äänimäärällä.
Mutta uudistusmieliset jatkavat siitäkin huolimatta yritystä saada kirkko virallisesti vihkimään siunaamaan homoparien avioliitto kirkossa. Joten teologinen ja eettinen keskustelu tulee kirkossa jatkumaan kävi äänestyksessä miten tahansa.
Jos kirkolliskokous hyväksyy esityksen kirkossa tulee virallisesti jo tämän vuoden lokakuussa (lakivaliokunnan mietintö) voimaan samaa sukupuolta olevien avioliittokäsitys. Linkki: Lakivaliokunnan mietintö löytyy täältä.
“Piispainkokous esittää, että kirkkojärjestyksen 3 luvun 12 §:ään otettaisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Näistä ensimmäisessä avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisessa avioliitto ymmärretään avioliittolain 1 §:n mukaisesti kahden henkilön välisenä.” (s. 3)
“…perustevaliokunta on antanut lakivaliokunnalle lausunnon, jossa se toteaa, että piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä on teologisesti mahdollinen. Seitsemän perustevaliokunnan jäsentä on jättänyt lausuntoon eriävän mielipiteen.” (s. 3)
Uskonopillisia perusteita käsittelevä perustevaliokunta on siis nähnyt piispojen esityksen “teologisesti mahdollisena”. Itse olen tietysti toisella kannalla: se on mahdoton.
Tuollaisen esityksen tekeminen piispainkokoukselta on järkyttävää Raamatun ja aidon kirkon hengellisen ykseyden näkökulmista. Piispainkokouksella on suoraan sanoen katumuksen paikka.
“Perustevaliokunta on lausunnossaan keskittynyt siihen, onko kahden avioliittokäsityksen yhtäaikaisuus hyväksyttävissä kirkossa. Valiokunta on kiinnittänyt huomiota 1) siihen, mikä avioliittonäkemyksiä yhdistää ja mikä niitä erottaa, 2) kirkon ykseyteen ja näkemyksiin adiafora-termistä ja totuuksien hierarkiasta, 3) kirkon ykseyteen ja opillisiin jännitteisiin, 4) erilaisten avioliittokäsitysten vaikutuksiin kirkkojen välisiin ekumeenisiin suhteisiin ja 5) kirkon ykseyteen ihmisten keskinäisenä suhteena.” (s. 3)
Tässä lakivaliokunnan mietintö tiivistää perustevaliokunnan lausunnon asioita. Artikkelia kirjoittaessani lausunto ei ole vielä julkinen, mutta se on ollut lakivaliokunnan käytettävissä.
Kommentoin seuraavaksi kirkolliskokouksen lakivaliokunnan mietintöä.
Erityisesti sen kolmea kohtaa: 1) oikeudellinen arvio, 2) teologinen arvio ja päätöksen 3) vaikutusarvio.
* PIISPAINKOKOUKSEN ESITYKSEN OIKEUDELLINEN ARVIOINTI
“Tällä hetkellä kirkko ei virallisesti ole hyväksynyt samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä, mutta siitä huolimatta käytännössä vihkimisiä kuitenkin toimitetaan, ja vihkimiset ovat siviilioikeudellisesti päteviä. Tällaiset erilaiset käytännöt ovat yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallisia. Ongelmallista on myös, että kirkon jäsenet ovat maantieteellisesti erilaisessa asemassa. Samaa sukupuolta olevien parien mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen ja avioliiton siunaamiseen riippuu viime kädessä siitä, miten kulloinkin kysymyksessä olevassa seurakunnassa asiaan suhtaudutaan tai mihin ratkaisuun yksittäinen pappi asiassa päätyy.” (s. 10)
Tämä on paraatiesimerkki siitä, että avoimesta sääntöjen rikkomisesta aiheutunutta hämmentävää tilannetta käytetään - perusteena - virallisen opetuksen ja käytännön muuttamiselle. Näyttää lakivaliokunnan enemmistöllä olevan pokkaa.
“Lakivaliokunta toteaa, että kirkkoherroille säädetty velvollisuus huolehtia siitä, että samaa sukupuolta olevien parien oikeus kirkolliseen vihkimiseen toteutuu, tarkoittaa myös vastuuta siitä, että avioliittoon vihkiminen tai avioliiton siunaaminen voidaan toimittaa myös seurakunnan kirkossa tai kappelissa ja että toimituksessa on paikalla tarvittava henkilökunta. Tilojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa on kaikkia pareja kohdeltava yhdenvertaisesti.”
Lakivaliokunta siis toteaa kirkkoherrojen kantavan vastuun siitä, että homoparit varmasti vihitään kirkkoherran seurakunnassa. Paikalla pitää myös olla “tarvittava henkilökunta”.
Eli papin lisäksi todennäköisesti kanttori ja suntio. Riippuen siitä mitä miespari / naispari toivoo musiikiksi ja mikä tila on kyseessä. Jos vihkiminen tapahtuu muualla kuin kirkossa (esim. kotona tai ulkona) niin todennäköisesti pappi on ainoa seurakunnan henkilöstöön kuuluva, joka viran puolesta on paikalla.
Mikäli kyseessä on tavallinen kirkossa tapahtuva avioliittoon vihkiminen tai siunaaminen siihen kuuluu urkumusiikkia alussa ja lopussa. Lisäksi virsi tai vihkilaulu tai muuta sopivaa musiikkia.
Suntio on kirkossa jo kauan ennen tilaisuuden alkua. Suntio valmistelee kirkkosalin vihkimistä varten. On tärkeää, että kirkkotila on siisti. Suntio asettelee esimerkiksi kukat ja vihkiryijyn sekä on vastaanottamassa vihkiparia ja neuvoo käytännön asioissa. Suntion tehtävä on tärkeä. Hän myös toimii vahtimestarina.
“Asiantuntijakuulemisten perusteella ei ole lähtökohtaisesti nähtävissä riskiä siitä, että oikeuskäytäntö kehittyisi siihen suuntaan, että vihkimisestä kieltäytyvä pappi voisi tulla tuomituksi syrjintärikoksesta. Kysymys papin omantunnonsuojasta ja seurakunnan velvollisuudesta huolehtia vihkimisen toimittamisesta on esitetyillä säännöksillä ratkaistu. Kieltäytyminen perustuisi asiaa koskevaan nimenomaiseen kirkkojärjestyksen säännökseen, joka kuuluu perustuslain 11 §:ssä säädetyn uskonnonvapauden piiriin.”
Erityisesti Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Soili Haverinen on nostanut esiin - huolen - ovatko pelkästään miehen ja naisen avioliittokäsitystä ja sen mukaista käytäntöä kannattavat papit varmasti turvassa oikeudellisilta seuraamuksilta:
“Muuttuneessa tilanteessa lain sovellus tulisi oikeusistuimilta, ei kirkolta. Kirkko voisi määritellä kirkkojärjestyksen avulla ainoastaan sen, tulisiko vihkimyksestä kieltäytyneille papeille ja muille viranhaltijoille tai työntekijöille kirkollisia seuraamuksia vai ei.
Tähän osittain verrattava tapaus oli pastori Ari Norron ja Pirkko Ojalan saamat tuomiot syrjinnästä Hyvinkäällä 2007, kun etukäteen sovitun vastaisesti ehtoollisjumalanpalvelusta avustamaan saapuikin naispastori. Perinteisellä virkakannalla oleva ja vierailevaksi saarnaajaksi saapunut Ari Norro ilmoitti sakastissa ennen messua voivansa tässä tapauksessa väistyä ja jättää osallistumatta messuun. Naispastori ehti kuitenkin poistua paikalta ensin, ja sakastin tapahtumat olivat seuraavana päivänä iltapäivälehtien otsikoissa.
Ari Norron toiminnassa ei ollut kirkon taholta moitittavaa, koska kirkolliskokouksen virkaratkaisuun sisältynyt ponsi lupasi kirkon piirissä vapauden toimia perinteisen virkakannan mukaisesti. Oikeuslaitoksen määräämä sakkotuomio syrjinnästä kuitenkin pysyi Korkeimpaan oikeuteen (KKO 2010:74) asti. Oikeuslaitoksen mukaan saarnaaminen messussa ei ole uskonnonharjoitusta, josta voisi kieltäytyä vakaumuksensa tähden. Tuskin siis avioliittoon vihkimistäkään pidettäisiin oikeudessa sellaisena uskonnonharjoituksena, josta olisi oikeus kieltäytyä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.
Lopullisesti asia ratkaistaisiin tuomioistuimissa, mutta jos perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki ja rikoslaki ovat vastakkain kirkkojärjestyksen kanssa, voinemme esittää valistuneita arvailuja siitä, kumpi oikeussalissa voittaa.”
* Lausunto piispainkokouksen avioliittoesitykseen kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle 23.12. 2024.
Haverisen kirjoittama huoli on aiheellinen ja todellinen.
Seuraavaksi lainaan valiokunnan mietinnöä kirkkoherran asemasta:
“…huolta on herättänyt kirkkoherran asema. Myös kirkkoherra nauttii papille säädettyä omantunnonsuojaa siltä osin, ettei hänellä ole henkilökohtaista velvollisuutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Kirkkoherralle on kuitenkin säädetty velvollisuus vastata siitä, että samaa sukupuolta olevien parien oikeus saada kirkollinen vihkiminen toteutuu seurakunnassa. Käytännössä kirkkoherra voisi tältä osin joutua jossain määrin toimimaan vastoin periaatteellista vakaumustaan.
Virkamiesoikeudellisesta näkökulmasta on kuitenkin perusteltua tehdä ero itse vihkimistoimituksen ja kirkkoherran muiden virkatehtävien välillä.
Piispainkokouksen esityksessä vastuu vihkimisen järjestämisestä on säädetty kirkkoherralle, mutta sen sijaan siinä ei ole tarkemmin määritelty, miten tämä vastuu tulee toteuttaa. Ei siten esimerkiksi ole poissuljettua, että kirkkoherra voisi delegoida vihkimisen järjestelyjen hoitamisen jollekin toiselle seurakunnan työntekijälle. Siten kirkkoherran velvollisuus huolehtia samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä rajautuu lähinnä velvollisuudeksi toimia yhteistoiminnassa toisenlaisen avioliittokäsityksen mukaan toimivan kanssa. Tämän ei lakivaliokunnan näkemyksen mukaan voida katsoa loukkaavan kirkkoherran omantunnonsuojaa.” (s. 12-3)
Tähän “delegointiin” liittyen esitän huomion kirkomme vaativan edelleen kaikilta papeiltaan - erittäin vakavan - pappislupauksen. Kysyn: mitä merkitsee tässä yhteydessä kirkon pappien antama pappislupaus?
Pappislupauksessa kaikki papit ovat luvanneet: “En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja.”
Lakivaliokunnan mietintö toteaa, että “kirkkoherra voisi delegoida vihkimisen järjestelyjen hoitamisen jollekin toiselle seurakunnan työntekijälle.”
Jos kirkkoherra tekee näin - delegoi - kirkkoherran näkemyksen mukaan, Raamatun vastaisen, työtehtävän alaiselleen, niin tämänkö ei “voida katsoa loukkaavan kirkkoherran omantunnonsuojaa?
Mielestäni on painavat perusteet arvioida asia näin.
Jos kirkon perinteiseen avioliittokäsitykseen sitoutunut kirkkoherra delegoi - siis siirtää Jumalan lakia ja Raamatun varoituksia rikkovan työtehtävän - eli suorasanaisesti synnin teon - alaiselleen merkitsee se, että kirkkoherra kantaa osan syyllisyydestä. Koska on kyseessä Jumalan lain vastainen toimitus.
Kirkkoherra ei siis vapaudu delegoimalla teon hengellisestä vastuusta ja Raamatun kannalta laittomuudesta.
Suomen lain mukaan juridisesti ei tietenkään olisi kyse laittomuudesta. Kirkkojärjestystäkin muokattaisiin uudenlaiseksi.
Mutta kirkkoherran kädet jäävät syyllisyydestä likaisiksi, mikäli hän delegoi homoparien vihkimisen järjestelyt ja vihkimiset alaiselleen.
Jos kirkkoherra kokee vielä huonoa omaatuntoa, on tilanne vaikea hänen kannaltaan.
Hänen syyllisyytensä määrä vaihtelee, riippuen eräistä näkökohdista. Tässä kirjoituksessa en nyt käsittele tarkemmin tätä moraaliteologista asiaa, mutta palaan siihen toisessa artikkelissa.
Joka tapauksessa on selvää, että kirkkoherran kädet ovat myös jossain määrin likaiset, jos hän delegoi synnillisen vihkimisen ja siunaamisen järjestelemisen alaisensa suoritettavaksi.
Voi siis myös perustellusti katsoa, että moni kirkkoherra kokisi sellaisen työtehtävän siirron erittäin ongelmalliseksi. Väitän, että monet kirkkoherrat tuntisivat syvää omantunnon ahdistusta Raamatun vastaisen työtehtävän delegoinnista, siirtämisestä alaiselleen.
“Erilaisia tulkintoja voi olla myös siitä, millainen rooli vihkitoimituksessa, sen valmistelussa ja jälkitoimissa olisi riittävä, jotta työntekijä voisi siitä kieltäytyä omaantuntoonsa vedoten.
Kun lähtökohtana on, että viranhaltija hoitaa virkatehtävänsä ja työntekijä työnantajan hänelle direktio-oikeutensa nojalla määräämät tehtävät, tulee poikkeuksia tulkita suppeasti ja niitä koskevan sääntelyn on oltava selkeää, täsmällistä ja tarkkarajaista. Nämä vaatimukset täyttyvät parhaiten, kun omantunnonsuojan piiri rajataan niihin viranhaltijoihin, eli käytännössä pappeihin, joille avioliittoon vihkiminen on kirkkojärjestyksessä säädetty tehtävä. Kysymykseen voisi tulla piirin laajentaminen myös kanttoreihin, joille on Kirkkokäsikirjassa määrätty vastuu vihkitoimituksen musiikista.” (s. 13-4)
Tässä lakivaliokunta toteaa selkeästi, että viranhaltijoiden ja työntekijöiden tulee tehdä työnsä: “poikkeuksia tulee tulkita suppeasti”. Papeilla ja kanttoreilla tulisi olemaan vahva omantunnonsuoja.
Toisaalta seurakunnissa jouduttaisiin usein tilanteisiin, jossa homoparien vihkimistä hyvänä ja hienona asiana pitävä uudistushenkinen pappi puhuisi ja opettaisi, ja kuulijoiden joukossa olisi esimerkiksi konservatiivinen kanttori ja muita perinteistä avioliittokäsitystä kannattavia seurakuntalaisia.
Tämä aiheuttaisi tilaisuuksien ilmapiiriin ristiriitoja ja jännitteitä. Miten rukoukset sanoitetaan, mitä lauluja lauletaan? Sateenkaarilaulujen laulattaminen seurakunnalle voisi aiheuttaa ihmisille omantunnontuskia, ja jopa tiloista ulos poistumisia.
“…kaikilla työntekijöillä ja viranhaltijoilla olisi oikeus omaksua kumpi tahansa avioliittokäsityksistä omaksi kannakseen ja toimia sen mukaisesti kristittynä ja kirkon jäsenenä. Esityksen tavoitteet huomioon ottaen olisi siten perusteltua, että työyhteisöjen arjessa tämä tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ja että työyhteisöissä etsittäisiin käytännön ratkaisuja sille, että kumpaakin avioliittokäsitystä kunnioitettaisiin mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi jumalanpalveluksiin liittyvissä työtehtävissä. Tämä on kuitenkin erotettava esitykseen sisältyvästä juridisesta omantunnonsuojasta, joka koskee pappia ja jonka olisi lakivaliokunnan näkemyksen mukaan syytä koskea myös kanttoria.” (s. 14)
Kumpaakin näkemystä kunnioitettaisiin, mutta vain “mahdollisuuksien mukaan”.
Mitä tämä kunnioittaminen sateenkaarihenkisten pappien ja muiden työntekijöiden näkökulmasta tarkoittaa, ja miten kunnioittamisen ymmärtävät Raamattuun pitäytyvät uskovat? Käsitykset asiasta saattaisivat olla ristiriitaisia.
Seurakuntien jumalanpalveluselämään, hallintoon kuten kirkkovaltuustoihin, kirkko- / seurakuntaneuvostoihin, johtokuntiin ja vastuuryhmien toimintaa tulisi merkittäviä jännitteitä.
Tämä johtuisi siitä, että osa kannattaisi Raamatun avioliittokäsitystä ja kahden henkilön eli samaa sukupuolta olevien avioliittokäsitystä. Ne olisivat rinnakkaisia ja ristiriitaisia.
Kun päätöksiä työalojen toimintasuunnitelmien, kuten kasvatuksen, musiikin ja aikuistyön osalta tehdään eräät tahtoisivat sateenkaaritoimintaa ja toiset klassisen avioliittokäsityksen arvojen mukaista toimintaa.
Tämä näkyisi esimerkiksi seurakuntiin kutsuttavien vierailijoiden opetuksessa, musiikissa ja rukouksissa. (Sateenkaariteologia, sateenkaarivirret- ja laulut sekä sateenkaarihenkiset rukoukset.)
Mitä merkitsisi esimerkiksi seurakunnan kuorotoiminnalle ja jumalanpalveluksille, että osassa laulettaisiin uuden avioliittokäsityksen mukaisia homoparien ja lesboparien rakkaudesta kertovia virsiä ja lauluja?
Entä ilmenisikö laulujen ja rukouksien sanoissa: hämmentävät sukupuolen moninaisuuden teemat? Kuinka moni jäisi kokonaan pois näistä tilaisuuksista voidakseen välttää ongelmallista sisältöä?
Raamatun ja biologian mukaan on vain kaksi sukupuolta.
Seuraavaksi tilastoja:
“Akavan kirkolliset ammattiliitot ry toteutti keväällä 2024 Pappisliiton ja Kanttori-urkuriliiton jäsenille kyselyn suhtautumisesta piispainkokouksen esitykseen. Kyselyyn vastasi 980 työelämäjäsentä vastausprosentin ollessa 37,2. Jäsenkyselyn mukaan pappien enemmistö (65,2 %) kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä, kun taas kanttorien enemmistö (55,7 %) vastustaa sitä.” (s. 14)
Papisto on pitkälti menetetty tässä asiassa eli he ovat omaksuneet uudenlaisen raamattukäsityksen. Sen seurauksena sateenkaariteologia on syrjäyttänyt tai hämmentänyt heidän ajattelussaan perinteistä raamatullista sisältöä.
Vaikuttaa siltä, että vuosi vuodelta papisto sateenkaaristuu ajattelussaan ja arvoissaan. Kanttoreissa on paljon vanhoillislestadiolaisia. Tämä lienee pääsyy miksi kanttorit ovat hengellisesti ja moraaliteologisesti perinteisempiä kuin papit.
“Erona kysymykseen naisten pappeudesta on vaikutusten laajuus. Piispainkokouksen esityksen mukainen papin omantunnonsuoja koskee vain avioliittoon vihkimistä toisin kuin kysymys naisten pappeudesta, joka vaikuttaa laajasti toimintaan seurakunnissa.” (s. 15)
Uudenlaisen avioliittokäsityksen omaksuminen virallisesti kirkon oppiin, opetukseen ja käytäntöön merkitsee sateenkaariteologian omaksumista. Ainakin jossain määrin. Kirkon ihmiskäsitys muuttuu ainakin osittain.
Kirkon raamatuntulkinta myös on vaarassa laajemminkin, koska uuden avioliittokäsityksen omaksuminen on kannanotto raamattukäsitykseen ja kirkon tunnustuskirjojen sitovuuteen.
Kaikista seurakunnista tulisu sateenkaariseurakuntia, ainakin osittain.
Sateenkaarimessujen määrä kasvaa. Entä mitä muutoksia kirkon kasvatustyön kokonaisuudelle seuraa?
“Piispainkokouksen esityksen perusteluissa on käsitelty myös kysymystä avioliittoon vihkimiseen tai avioliiton siunaamiseen työtehtäviensä kautta osallistuvien muiden työntekijäryhmien oikeuksista ja velvollisuuksista. Tästä ei kuitenkaan piispainkokouksen esityksen mukaan ole tarkoituksenmukaista säätää kirkkojärjestyksessä, vaan asiat tulee hoitaa seurakunnan normaaleina työjärjestelyinä niin, että kunnioitetaan eri näkemyksiä edustavia niin, ettei kukaan heistä joudu toimimaan avioliittoon vihkimisessä tai siunaamisessa vastoin omaatuntoaan.
Lakivaliokunta pitää perusteltuna piispainkokouksen esityksen lähtökohtaa siitä, ettei kukaan seurakunnan työntekijä joudu toimimaan avioliittoon vihkimisessä vastoin omaatuntoaan. Lakivaliokunta korostaa kirkkoherran ja muiden esihenkilöiden vastuuta toimia tämän periaatteen mukaisesti. Tätä periaatetta on syytä pitää esillä myös vihkimistä koskevissa ohjeistuksissa.” (s. 18)
Kuinka kauan laaja pyrkimys muidenkin kuin - pappien ja kanttorien - omantunnon vakautumusten suojelemiseen säilyy? Kuinka kestävä se on juridisesti?
Entä jos käytännön seurakuntatyössä tulee vaikeuksia ja erimielisyyksiä, miten silloin kirkkoherra ja esihenkilöt ratkaisevat erimielisyydet - onko mahdollista oikeasti kunnioittaa aina “ettei kukaan heistä joudu toimimaan avioliittoon vihkimisessä tai siunaamisessa vastoin omaatuntoaan?
Seurakunnissa kirkkoherranviraston työntekijät varaavat kirkkotiloja ja merkitsevät kirkollisia toimituksia pappien, kanttorien ja suntioiden sähköisiin työkalentereihin.
Onko Raamatun avioliittokantaan sitoutuneella kirkkoherranviraston työntekijälle mahdollisuus jättää näitä asioita omantunnon vakaumuksen perusteelle tekemättä?
Tulisiko jo muutaman vuoden päästä esitys kirkolliskokoukseen, että kirkossa tulisi siirtyä yhteen avioliittokäsitykseen, joka olisi uuden avioliittokäsityksen mukainen: kaksi henkilöä.
Eli olisi todennäköinen vaara, että kirkkojärjestyksestä poistettaisiin lähivuosina tai vuosikymmeniä kokonaan miehen ja naisen avioliittokäsitys. Monet liberaalikristityt tahtovat edetä kohti yhtä avioliittokäsitystä: kaksi henkilöä. Silloin kirkkojärjestyksestä poistettaisiin kokonaan kirjaus perinteisestä avioliittokäsityksestä.
Tästä seuraisi myös omantunnon suojan poistuminen papeilta ja kanttoreilta.
* PIISPAINKOKOUKSEN ESITYKSEEN LIITTYVIÄ TEOLOGISIA NÄKÖKULMIA
Seuraavaksi kommentoin lakivaliokunnan mietinnön teologisia näkökulmia.
“Lakivaliokunta toteaa, että kaikkina aikoina kirkko on joutunut miettimään Raamatun merkitystä ajankohtaisissa kysymyksissä sekä sen tulkintaa muuttuvassa maailmassa. Käsitteenä raamatullisuus voidaan ymmärtää eri tavoin, joko niin, että edellytetään sitaatin löytymistä ja viittausta yksittäiseen raamatunkohtaan tai niin, että annetaan Raamatun kokonaissanoman vaikuttaa. Teologia on käsitteenä laajempi, siihen kuuluvat Raamattu, traditio ja aika, jossa eletään.” (s. 19)
Tämä on erittäin keskeinen kohta. Nimittäin nostamalla esiin kaksi erilaista käsitystä raamatullisuudesta, ja valitsemalla ymmärtääkseni mietinnön sisällön perusteella niistä toisen (Raamatun kokonaissanoma) lakivaliokunta tekee suuren linjanvedon.
Alkuperäinen luterilainen raamattukäsitys ankkuroituu ja painottaa erittäin vahvasti nimenomaan konkreettisia raamatunkohtia. Eli “sitaatteja” ja “viittausta yksittäiseen raamatunkohtaan”. Mieluummin toki useampia raamatunkohtia.
Tämän vahvistaa niin sanottu puhdasoppisuutta edustava normaaliluterilainen dogmatiikka.
Tarkoitan suomessakin tunnettua ja varsinkin eräissä herätysliikkeissä (SLEY) arvostettua Franz Pieperin (s. 1852 — k. 1931), Kristillistä dogmatiikkaa. Hän oli tunnustuksellisen luterilaisen kirkon, Missouri-Synodin, uskonopin eli dogmatiikan professori.
“Täysin päinvastainen, väärä käsitys uskon analogiasta on kaikilla niillä, anna kirkkaitten, selvien raamatunlauseitten olla osa uskon analogiaa, vaan tarkoittavat sillä uskonkäsitystä, jonka he kirkkaat ja selvät lauseet sivuuttaen ovat saaneet omista ajatuksistaan ja jota he sitten pitävät valona, jolla pitäisi valaistaman selviä raamatunkohtia, jotka eivät mitään selitystä kaipaa.” (s. 125)
“Kaikki ylläolevaan sisältyvät Lutherin ankarat arvostelut kohdistuvat vieläkin suuremmassa määrässä moderneihin teologeihin, jotka tahtovat selittää koko Raamattua ja erityisesti juuri selviä raamatunkohtia niin sanotun Raamatun kokonaisuuden perusteella. Jos on ylipäänsä jotakin silkkaa ihmishämäryyttä, on sitä “Raamatun kokonaisuus”, josta Schleiermacher alkoi ensimmäisenä puhua ja joka varsinkin Hofmannin vaikutuksen kautta on tunkeutunut myös moderniin, luterilaiseksi itseään nimittävään teologiaan. Tämä Raamatun kokonaisuus on jotakin, joka on täysin R a a m a t u n u l k o p u o l e l l a.” (s. 126)
“Raamatun selittäminen Raamatun kokonaisuusuuden mukaan ei tarkoita Raamattua omassa valossaan, vaan sen valoksi tehdään ihmisviisaus, jota kulloisetkin selittäjät ammentavat omasta sisimmästään.” (s. 126)
* Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka. Lyhennettu laitos. SLEY kirjat. WSOY. 1995.
Raamatun kokonaisuus on siis ongelmallinen lähtökohta, kuten Pieperin selkeät sanat kertovat.
Samaa sukupuolta olevien avioliittokäsitys ajavat eivät ole kyenneet esittämään yhtään konkreettista raamatunkohtaa homoparien vihkimisen ja siunaamisen oikeuttamiseen.
Tämä todetaan lakivaliokunnan mietinnössä:
“Sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tueksi esitettyjen teologisten perusteluiden on esitetty olevan yleensä yleisluontoisia viittauksia lähimmäisenrakkauteen ja siihen, kuinka Raamatussa kohdataan syrjittyjä. Kirkon aiempien teologisten selvitysten pohjalta on toisaalta katsottu, ettei Raamatusta eikä luterilaisista Tunnustuskirjoista löydy kohtaa, joka tukisi ajatusta siitä, että samaa sukupuolta olevat voisivat solmia keskenään avioliiton tai että tällainen suhde voitaisiin siunata.” (s. 19)
Niinpä niin. Tuossa se on myönnetty. Hyvä, että asia on rehellisesti todettu. Uudistajien perustelut ovat vain “yleisluontoisia viittauksia lähimmäisenrakkauteen” sekä kuinka “syrjittyjä” kohdataan Raamatussa. Myöskään “Tunnustuskirjoista” he eivät löydä tukea rinnakkaiselle avioliittokäsitykselle.
“Kirkon historiasta löytyy myös aikaisempia malleja erimielisyyden ja kahden mallin hyväksymisestä, esimerkiksi Raamatussa kuvattu ympärileikkausta koskevan kiistan ratkaisu (Ap.t. 15; Gal. 2:7). Avioliittokäsityksen laajentaminen koskemaan kahta henkilöä sukupuolesta riippumatta olisi tässä mielessä yksi jatkumo muuttuvien käsitysten historiassa.” (s. 20)
Tämä on todella heikko yritys, koska analogia ei toimi. Yllä olevissa raamatunkohdissa on kysymys miten pakanauskovien tulisi suhtautua juutalaiselle kansalle vanhan liiton ajaksi määrättyyn lakiin.
Osa juutalaisista, jotka olivat kääntyneet kristityiksi vaati, että pakanoiden tullessa uskoon, heidän täytyy noudattaa juutalaisille annettuja lakimääräyksiä, kuten ympärileikkausta. Mutta apostolien kokous torjui vaatimuksen. Yksin Kristuksen armo pelastaa.
Pakanoiden ei tarvitse ensiksi ryhtyä noudattamaan, nimenomaan juutalaisille, annettuja lakeja. Ihminen pelastuu armosta.
Apostolien kokous antoi pakanoille kuitenkin joitakin välttämättömiä ohjeita.
Kirkon avioliittokiistan kannalta on erittäin merkittävää, että “haureus” sisältyy näihin ohjeisiin:
“Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin.»” (Ap. t. 15:28-9)
Tämä “haureus” on kirkossa perinteisesti ja edelleen yleisimmin ymmärretty tarkoittavan avioliiton ulkopuolista seksuaalisuhteita. Tämä linjaus asettui ristiriitaan kristittyjä ympäröivän yleisen kulttuurin kanssa. Se teki selkeän rajauksen: seurakuntien ja kirkon ei tule tässä asiassa mukautua maailman menoon, vaan erottautua siitä.
Näin ollen viittaamalla Apostolien tekojen 15 ja Galatalaiskirjeen 2 lukuihin, jotka käsittelevät kristintinuskon alkuajan merkittävää kiistaa.
Voinee tulkita, että lakivaliokunta itse asiassa asettaa mietintönsä (ehkä tietämättään) apostolien kokouksen välttämättömän ohjeen karttaa “haureutta” alaisuuteen. Koska se viittaa Jerusalemin arvovaltaiseen kokoukseen.
Homoparien avioliiton vihkiminen ja siunaaminen merkitsee apostolien kokouksen välttämättömän ohjeen ja pysyväisluonteisen kiellon eli “haureuden” siunaamista.
Järkyttävää, mutta näin tämä loogisesti ymmärrettynä on. Myös monien muiden raamatunkohtien rikkomista.
Tässä oleva “haureus” sana on Uuden testamentin kreikassa: porneia. Perinteinen kristillinen ymmärrys on, että “haureus” sisältää homoseksuaaliset teot.
Tätä tukee Mooseksen laki, useat Uuden testamentin kohdat (kuten room. 1:26-7; 1 kor. 6:9) ja varhainen kristillinen opetus. Kirkkoisistä esimerkiksi Tertullianus, Augustinus ja Krysostomos ymmärsivät “haureuden” kattavan laajan alueen, myös homoseksuaaliset teot.
Roomalaiskatolinen kirkko ja idän ortodoksinen kirkko ymmärtävät Apostolien tekojen 15 luvun “haureuden” sisältävän myös homoseksuaaliset teot. Moraalinen periaate on edelleen voimassa. Monet evankelikaaliset ja luterilaiset konservatiiviset kirkot käsittävät asian samoin.
Perinteinen kristillinen kanta on, että Apostolien tekojen 15 luvussa kuvattu apostolien kokous ja sen Pyhän Hengen johdatuksessa tehty päätös torjuu “haureuden”. Siihen sisältyy laaja joukko vääriä tekoja myös siis homoseksuaaliset teot.
Näin ollen lakivaliokunta yrittää saattaa voimaan laittomuutta.
Lakivaliokunta vetoaa Apostolien kokoukseen, jonka päätös merkitsee oikeasti, että lakivaliokunta yrittää saada Suomen ev.lut. kirkkoa vihkimään ja siunaamaan haureuden harjoittamisen.
Tämän - Raamatun ja tradition kannalta haureuden teon - lakivaliokunta yrittää piilottaa laillisuudeen kaapuun.
Mutta Raamattua ja traditiota ymmärtävät kristityt huomaavat valheen. Mustaa ei saa valkoiseksi sillä, että se verhotaan laillisuuden pukuun.
Valtion, lakivaliokunnan tai kirkolliskokouksen hyväksyvä leima, ei poista syntisen teon - pappi vihkii ja siunaa samaa sukupuolta olevan parin avioliiton - vääryyttä Jumalan silmissä.
Jumalan tahdon tunnemme Raamatusta. Paha on pappien taistella Jumalan sanaa vastaan.
* PIISPAINKOKOUKSEN ESITYKSEN VAIKUTUKSET
Tässä viimeisessä artikkelini osassa kommentoin joitakin esityksen vaikutuksia lakivaliokunnan arviossa.
“Osa kokee, että ehdotus luo erottelua ja vahvistaa nykyisiä syrjiviä käytäntöjä. Osa puolestaan kokee, että suunta on oikea ja malli mahdollistaisi tulevaisuudessa yhdenvertaiset mahdollisuudet kirkolliseen vihkimiseen.” (s. 21)
Tästä ilmenee, että eivät kaikki uudistusmielisistä ole tyytyväisiä piispainkokouksen esitykseen. Heitä harmittaa, että perinteinen avioliittokäsitys olisi edelleen kirkon virallinen kanta. Joskin sen rinnalle tulisi uusi avioliittokäsitys. Monet uudistushenkiset tahtoisivat kokonaan pois perinteinen käsityksen. Jolloin olisi vain yksi kirkon avioliittokäsitys: kahden henkilön avioliitto.
“…selkeyttävän nykytilaa, jossa osa papeista on vihkinyt samaa sukupuolta olevia avioliittoon vastoin kirkon nykyistä avioliittokäsitystä. Vallitseva tilanne on monelle avioliittoa suunnittelevalle kuormittava ja myös alueellisesti epätasa-arvoinen. Pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa samaa sukupuolta olevien vihkiminen on tällä hetkellä todennäköisesti helpommin järjestettävissä kuin monilla muilla alueilla.”
Nykyinen tilanne on laiton. Osa papeista vihkii vastoin kirkon sääntöjä. Suomen ev.lut. kirkossa ei edelleenkään ole virallisesti samaa sukupuolta olevien parin avioliittoon vihkimisen kirkollista toimitusta.
Piispat ja tuomiokapitulit katsovat asiaa läpi sormien. Tilanne murentaa yleisesti piispojen, tuomiokapitulien ja kirkkomme uskottavuutta: kirkossa ei seuraa mitään merkittävää vaikka pappislupauksen antaneet papit toimivat avoimesti ja julkisesti kirkon sääntöjä vastaan.
Kirkko on tältä osin laittomuuden tilassa. Kirkkolakia, ja siihen perustuvaa kirkkojärjestystä ei tältä osin noudateta tai valvota niin kuin tulisi.
Piispat uskaltavat kovistella lähinnä vähemmistössä niin kirkossa kuin yhteiskunnassa olevia konservatiiveja. Mutta piispat eivät vaikuta uskaltavan laittaa liberaalipappeja kuriin. Piispojen valta perustuukin nykytilanteessa osaksi juuri tähän liberaalipapeilta saatuun tukeen.
Piispoilla on suoraa - hallinnollista valtaa ihmisistä - lähinnä vain pappeihin ja tuomiokapitulin henkilöstöön.
Heillä jokaisella on toki paljon muuta valtaa. Kuten vaikutusvaltaa, sananvaltaa ja puheenjohtajan valtaa toimielimissä ja/tai järjestöissä.
Suomessa heidän virkansa on vielä tällä hetkellä symbolisesti ja kulttuurisesti sellainen, että harva vaatii piispoja vastuuseen toimimattomuudestaan pappien ja seurakuntien valvonnan heikkouksista.
Mutta arvioin, että aika on lähellä, jolloin piispojen symbolinen ja kulttuurinen vaikutusvalta heikentynee ratkaisevasti. Sen jälkeen heillä on vaikutusvaltaa seurakuntiin, mutta ei juurikaan ympäröivään kulttuuriin.
Opillisesti liberaalit piispat ovat lähivuosina todellisessa vaarassa menettää ratkaisevasti arvovaltaansa klassisen kristinuskon kannattajien sydämissä ja silmissä.
Muistutan: piispoilla ei ole luottamushenkilöihin konkreettista hallinnollista valtaa. Pääasiassa vain papistoa liberaalipiispat voivat yrittää kovistella. Mutta siinä vaiheessa, kun liberaalipiispat menettävät kulttuurisen tuen perinteiseltä medialta tai se tuki vähenee merkittävästi, liberaalipiispat ovat pulassa.
He eivät tahdo, eivätkä uskalla julkisesti debatoida omien konservatiivisten pappiensa kanssa.
Koska he tietävät, että teologisesti kyvykkäät, riittävän sanavalmiit ja tarvittaessa virkatyönsä - totuuden puolesta todistaakseen - uhraavat papit kykenevät julkisissa debateissa ja keskusteluissa osoittaamaan kirkkokansalle miehen ja naisen avioliittokäsityksen olevan kirkolle ainoa mahdollisuus. Ja, että liberaalipiispat eivät hoida virkaansa niin kuin sitä tulee hoitaa.
Piispat eivät uskalla ottaa riskiä kasvojen menetykseen. Mutta voi olla, että tulee aika jolloin he eivät enää voi välttää - nimenomaan julkisia keskusteluja -oikeista ongelmakysymyksistä kyvykkäiden ja pelottomien konservatiivipappien kanssa.
“Jos piispainkokouksen esitys tulisi hyväksytyksi, asiantuntijakuulemisissa on arvioitu, että arvoliberaalien piirissä sen koettaisiin vahvistavan kirkon sitoutumista tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen. Parhaimmillaan ratkaisu voi estää nuorten eroamista kirkosta ja jopa saada arvoliberaaleja ihmisiä liittymään takaisin kirkkoon. Todennäköistä myös on, että maltilliskonservatiiviset nuoret eivät pitäisi tätä kynnyskysymyksenä eikä kompromissin hyväksyminen johtaisi heidän piirissään kirkosta eroamiseen. On myös nähtävissä, että konservatiivisin osa nuorista on jo nyt siirtymässä vapaisiin suuntiin ja muihin kirkkokuntiin.” (s. 22)
Jos ja kun kirkolliskokous hylkää piispainkokouksen esityksen äänestyksessään johtanee se “arvoliberaalien” jonkin määräiseen kirkosta eroamiseen. Mikäli esitys tulisi hyväksyksi, lakivaliokunnan mukaan se voisi estää kirkosta eroamista. Jopa lisätä kirkkoon jäseneksi liittymistä.
“Maltilliskonservatiivit” jäisivät kirkkoon, eikä esityksen hyväksyminen aiheuttaisi heille todennäköisesti suurta ongelmaa.
Viimeisen vuoden ajan on puhuttu nuorison piirissä olevasta herätyksestä. Onko “konservatiivisin osa” heistä suurikin määrältään?
Ovatko he pitkälti niitä, jotka ovat siirtymässä lähivuosina merkittävässä määrin roomalaiskatoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon? Tai lähetyshiippakuntaan taikka vapaisiin suuntiin, kuten vapaakirkkoon tai helluntailaisuuteen?
“Esitys parhaimmillaan mahdollistaisi turvallisen kristillisiin arvoihin perustuvan kasvuympäristön entistä useammille.” (s. 23)
Ekumeenisen kristillisen yleisen opetuksen sisällön kannalta voitaneen perustellusti todeta, että lakivaliokunnan lause on harhainen. Homoparien avioliitto ei nimittäin kuulu kristittyjen ylivoimaisen enemmistön opetuksessa “kristillisiin arvoihin”.
Kristityt ajattelevat yleisesti, että lapsen luonnollisin kasvuympäristö on ja olisi biologisen äidin ja biologisen isän kasvatuksessa.
* “Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jumalan tahto on, että jokaisella lapsella on isä ja äiti. Heille kuuluu erityinen arvo ja kunnioitus siksi, että he ovat vanhempiamme. Vanhempien tehtävänä on suojella lasta huolehtimalla hänen hyvinvoinnistaan ja kasvatuksestaan. Heidän tulee ohjata häntä tuntemaan Jumala ja rakastamaan lähimmäistään. Lapsella puolestaan on tarve ja oikeus voida kunnioittaa vanhempiaan.” (4. käsky, Suomen ev.lut. kirkon katekismus.)
Avioeroja tapahtuu valitettavasti paljon.
Kristillisiin arvoihin kuuluu Raamatun ilmoituksen ja biologian perustalta, että on kaksi sukupuolta. Ja kaikki syntyvät oikeaan sukupuoleen. Eikä siis kukaan ei synny väärään sukupuoleen. Lapsia ja nuoria ei saa hämmentää sateenkaari-ideologialla.
“Yhtäältä huolta on herättänyt omantunnonsuojan toteutuminen opetuksessa, eli mitä jatkossa saisi ja mitä pitäisi opettaa. Toisaalta kysymys on siitä, voiko esimerkiksi rippikouluun ilmoittautuja tietää, millaista avioliitto-opetusta kysymyksessä olevassa rippikoulussa annetaan.” (s. 23)
Tässä on kuvattu joitakin piispojen esityksen hyväksymisestä aiheutuvia ongelmia ja epäselvyyksiä.
“Työntekijöillä on suuri merkitys sille, missä sävyssä keskustelua käydään. Jotta piispainkokouksen esitys voisi aidosti toimia, lakivaliokunta katsoo, että kirkossa annettavassa opetuksessa tulee voida opettaa kummankin avioliittokäsityksen mukaan. Tämä olisi syytä tuoda esiin myös rippikoulun opetussuunnitelmassa.” (s. 23)
Rippikoulun opetussuunnitelma on merkittävä työtä ohjaava asiakirja. Sen ohjaamana kirkko myös kouluttaa rippikoulutyöhön osallistuvia työntekijöitään.
“Pohjoismaisten enemmistökirkkojen erityispiirteenä ja jonkinlaisena paradoksina on, että niiden jäsenyysprosentit ovat suhteellisen korkeita, vaikka muilla mittareilla väestöt ovat maailman maallistuneimpia. Monet tutkijat ovat katsoneet, että ihmisten lojaalisuus luterilaisille kansankirkoilleen voidaan osin selittää niiden kulttuuriperinnettä ylläpitävän symbolisen roolin kautta. Kirkkohistorian näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen enemmistöaseman tukemisen taustalla on ollut pitkä historia Venäjän länsinaapurina. Luterilaisuus sitoi kirkon länteen. Kirkkoa on vanhastaan pidetty yhteiskunnassa suomalaisuuden yhtenä perustana.” (s. 24)
Tässä on syvällisesti arvioitu kirkon merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle.
“Asiantuntijakuulemisten mukaan viime aikoina on havaittu, että varsinkin nuoret naiset ovat vieraantuneet kirkosta ja sen uskosta. Tällä voi olla vaikutusta siihen, että uskonnollinen kasvatus heikkenee ja kotien ja kasvattajien yhteys kirkkoon ja kristilliseen perinteeseen yhä useammin katkeaa.
Tämä tarkoittaisi ennen pitkää myös sitä, että kirkon rooli lasten ja nuorten arvokasvattajana vaarantuisi.
Kulttuurin ja arvojen muutos tapahtuu tyypillisesti hitaasti, sukupolvisena siirtymänä. Arvojen muutos saavuttaa kuitenkin tietyssä vaiheessa keikahduspisteen, jossa sosiaalinen paine vaihtaa suuntaa alkaen nopeuttaa muutoksia, joita ne aiemmin hidastivat. Homoseksuaalisuuden hyväksymisen osalta näin on selvästikin jo Suomessa tapahtunut. Sosiaalinen paine on siis alkanut nopeuttaa samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksymistä.” (s. 24)
Tässä myös on syvällisesti pohdittu kulttuurista tilannetta ja kirkon asemaa. Ketju menee siis näin ainakin lukumääräisesti merkittävässä määrin: nuoret naiset etääntyvät kirkosta - siitä seuraa kirkollisen perinteen siirtämisen väheneminen seuraaville sukupolville - tästä aiheutuu kirkollisen arvokasvatuksen vähentyminen suomalaisten keskuudessa.
Hyvin todettu: sosiaalinen paine on alkanut nopeuttaa samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksymistä. Mutta tämä tilanne vaatii kirkoltamme kykyä olla vähemmistössä ja edustaa jopa vastakulttuuria.
Kirkkomme ei ole tottunut tälläiseen tilanteeseen.
Kirkolla on 500-vuoden tiivis yhteinen historia maallisten vallanpitäjien kanssa. Vasta viime vuosikymmeneninä kirkon klassisen arvoperusta on etääntynyt merkittävästi valtiosta.
“Asiantuntijakuulemisissa on arvioitu, että piispainkokouksen esitystä voidaan pitää kompromissina, joka tässä historiallisessa tilanteessa on paras tarjolla olevista vaihtoehdoista, mikäli kirkko haluaa ratkaista suhtautumisensa samaa sukupuolta olevien avioliittoon itse ja näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Jos tätä yhteiskunnan näkökulmasta jo ratkaistua kysymystä ei pystytä kirkossa ratkaisemaan, vaan polarisoiva keskustelu jatkuu, on todennäköistä, että keskustelulla on vaikutusta kirkon yhteiskunnallisen roolin ohenemiseen. Mahdollista on, että tämän ohenemisen myötä myös kirkon asema julkisyhteisönä ennen pitkää kyseenalaistuisi.” (s. 24-5)
Tätä monet uudistusmieliset vaikuttavat pelkäävän: “kirkon asema julkisyhteisönä ennen pitkää kyseenalaistuisi”.
Mutta sehän voisi olla hyvä asia. Ei kirkon tarvitse olla julkisyhteisö. Ei Raamattu, eikä traditio sellaista odota. Kirkon pitää säilyttää aito uskon talletuksensa eli Raamattuun perustuva uskonsisältö, oppi, opetus ja luterilainen tunnustus.
Kirkon ei tarvitse olla suosittu. Piispojen ei tarvitse saada kutsua presidentin linnaan itsenäisyyspäivänä. Kirkko voi olla aivan hyvin vähemmistössä arvoperustansa kanssa. Kirkon pitää olla uskollinen Jumalan sanalle.
Verotusoikeuden menettäminen ei ole hengellinen katastrofi. Se voisi olla jopa siunaus. Se vähentäisi liberaaliteologian määrää ja vaikutusta kirkkomme hengellisyyteen.
Köyhä, mutta hengellisesti Kristuksessa rikas kirkko on parempi, kuin maallisen mammonan säilyttämisen seurauksena kiusauksiin joutunut kansankirkko.
“Avioliittokysymys muodostaa jakolinjoja niin seurakuntien välille kuin niiden sisällekin. Erimielisyyden hyväksyminen voi parhaimmillaan rikastuttaa seurakuntaelämää ja tuoda eri tavalla Raamattua tulkitsevat yhteen. Vaarana kuitenkin on, että paikallisesti seurakunnissa syntyy tilanteita, joissa toinen rinnakkaisista avioliittokäsityksistä jää voimaan ja toinen vaimennetaan.” (s. 25)
Raamatun vastainen opetus ja käytäntö ei rikastuta seurakuntia vaan hajottaa niitä. Aiheutuisi suuria vaikeuksia.
“Jos avioliittokäsitystä laajennetaan, polarisaatio uskonnollisesti aktiivisimpien keskuudessa saattaa tilapäisesti kasvaa, mutta loivenee aikaa myöten. Uskovaksi identifioituvien piirissä merkittävän protestin todennäköisyys näyttää pieneltä.” (s. 25)
Lakivaliokunta arvioi näin. Ehkä se on oikeassa. En tiedä miten tässä määritelty “uskonnollisesti aktiiviset” ja “uskovaksi identifioituvat”.
“Jos nykytilanne jatkuu eikä piispainkokouksen esitystä hyväksytä, kirkosta eroaminen todennäköisesti lisääntyy erityisesti nuorten naisten piirissä. Nuorten enemmistön näkökulmasta tilanne tuntuu turhauttavalta ja vaikutelmana on, ettei yhdenvertaisuus millään aikataululla toteudu.” (s. 26)
Näin kai se menee.
“Kirkossa on kuitenkin myös jäsenistöä, jolle päätös avata kirkollinen avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta oleville saattaisi olla raja, jonka myötä kirkon katsottaisiin luopuneen tunnustuksestaan siinä määrin, ettei siihen voisi enää hyvällä omallatunnolla kuulua. Tämä saattaisi johtaa kirkosta eroamisiin ja uuden, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisen kirkollisen rakenteen muodostumiseen.” (s. 26)
Tässä on ilmaistu vaara kirkon todelliseen jakaantumiseen.
Tässä kohtaa lakivaliokunnan mietintö seuraa melko tarkasti Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Soili Haverisen lausuntoa. Jo aiemmin viittasin tähän lausuntoon. Haverinen kirjoitti lausunnossaan lakivaliokunnalle:
“Kirkossa on merkittävä määrä jäsenistöä, joille päätös avata kirkollinen avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta oleville olisi raja, jonka myötä kirkon katsottaisiin luopuneen tunnustuksestaan siinä määrin, ettei siihen voisi enää hyvällä omalla tunnolla kuulua. Tällöin kirkon ulkopuolelle päätyvien luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneiden kristittyjen määrä todennäköisesti pakottaisi muodostamaan Suomen ev.-lut. kirkosta erillisen kirkollisen rakenteen, jotta nämä kristityt eivät jäisi heitteille.
Merkittävä osa kirkon aktiivijäsenistöä rakastaa Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutunutta kirkkoamme niin paljon, että ovat tarvittaessa valmiita takaamaan sen jatkuvuuden Suomen ev.-lut. kirkon rakenteiden, yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisten resurssien ulkopuolella.”
* Soili Haverisen, Lausunto piispainkokouksen avioliittoesitykseen kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle 23.12. 2024.
Mietintö seuraa osittain jopa sanatarkasti Haverisen lausuntoa. Mutta valiokunta laimentaa sitä. Sana “merkittävä” määrä on jätetty pois sen jäsenistön luonnehdinnan kohdalta, jolle kirkolliskokouksen päätös hyväksy esitys olisi “raja”. Myös sana “pakottaisi” on jätetty pois erillisen rakenteen muodostamisen asiayhteydestä.
Seuraavaksi tilastoja.
“Piispainkokouksen esityksessä on viitattu Tilastokeskuksen tilastoon, jonka mukaan vuonna 2022 samaa sukupuolta olevien avioliittoja solmittiin 423. Vuonna 2020 Kirkko ja kaupunki uutisoi, että avioliittolain voimaantulon 1.3.2017 jälkeen olisi kolmessa vuodessa vihitty kirkollisesti avioliittoon 87 samaa sukupuolta olevaa paria ja siunattu 42 paria.” (s. 26)
Tästä näkyy, että todelliset näiden toimitusten määrät ovat kirkon suuruuteen ja maantieteelliseen laajuuteen suhteutettuna erittäin vähäiset. Kirkon seurakuntaviroissa työskentelee yli 1900 papin virassa toimivaa. Myös muissa kuin seurakuntien perustyössä toimii suuri määrä papistoa.
“Lakivaliokunta pitää epätyydyttävänä ja ongelmallisena tämänhetkistä tilannetta, jossa kirkko ei muodollisesti ole hyväksynyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä, mutta käytännössä vihkimisiä kuitenkin toimitetaan. Tilanne on vaikea sekä kirkollista vihkimistä toivoville samaa sukupuolta oleville pariskunnille että papeille, jotka olisivat valmiita vihkimisen toimittamaan, tietäen kuitenkin, että se on vastoin kirkon tämänhetkistä virallista kantaa. Ongelmallista on, että monessa osassa maata jo todellisuutta oleva samaa sukupuolta olevien parien vihkimiskäytäntö on eriytynyt kirkon viralliseen avioliittokäsitykseen perustuvista kirkon säännöksistä ja määräyksistä.
Piispojen esityksen hyväksyminen ei välttämättä toisi suurta muutosta tosiasiallisiin vihkimiskäytäntöihin, mutta poistaisi ristiriidan säännösten ja käytännön väliltä.” (s. 27)
Tässä myönnetään, että nykyään tapahtuvat samaa sukupuolta olevien parien papilliset vihkimykset ovat “vastoin kirkon tämänhetkistä virallista kantaa”. Tämä “ristiriita säännösten ja käytännön” välillä on todellinen. Se syö kirkkomme raamatullista ja hengellistä uskottavuutta.
Miksi piispat eivät pyri aktiivisesti estämään raamatunvastaisia vihkimyksiä? Eivätkö he uskalla, koska menettäsivät uudistushenkisten pappien ja perinteisen median tuen?
Tämä ristiriita säännösten ja todellisen käytännön välillä tulee ratkaista Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaisesti: kirkko pysyy perinteisessä avioliittokäsityksessä ja piispojen pitää pyrkiä aktiivisesti estämään hengellinen ja juridinen laittomuus.
“Esitys tähtää kirkon ykseyden säilyttämiseen niin, että se ei edellytä täydellistä samanmielisyyttä vaan perustuu yhteiseen uskoon ja kasteeseen.
Lakivaliokunta korostaa, että rinnakkaisten näkemysten tunnustaminen ei edellytä molempien näkemysten sisällöllistä hyväksymistä vaan sitä, että tunnustetaan kahden kirkon sisällä jo nyt vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassa oleminen ja hyväksytään se, ettei sen tarvitse olla kirkon ykseyttä rikkova kysymys.” (s. 27)
Piispojen esityksen hyväksyminen aiheuttaisi todennäköisesti kirkon jakaantumisen. Kuinka suuren?
Lisäksi aiheutuisi seurakuntiin erittäin syviä ja suuria jännitteitä ja ristiriitoja.
Uudelle opetuksella ja käytännöllä olisi vaikutusta siihen millaisen uskonvakaumuksen kanssa seurakunnissa on mahdollista työntekijänä hyvillä mielin pitkäaikaisesti työtä suunnitella ja tehdä. Monet perinteiseisten arvojen ja klassisen kristillisen uskon kannattajista, jotka vielä nykyään hakeutuvat seurakuntatyöhön Suomen ev.lut. kirkkoon eivät enää hakeutusi.
Seurakuntien opetus ja saarnat keskimäärin liberaalistuisivat nykyiseen verrattuna. On todennäköistä, että jos pappi kannattaa homoparien avioliiton kirkollista vihkimistä niin sellainen pappi on uskovakaumuksiltaa muissakin asioissa uudistusmielinen. Hänen raamattukäsityksensä on enemmän tai vähemmän liberaali.
“Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta pitää piispainkokouksen esittämää ratkaisua perusteltuna.
3.2. Yksityiskohtaiset perustelut
KJ 8:13 Lakivaliokunta on täsmentänyt pykälän sanamuotoa.
KJ 8:27 Lakivaliokunta katsoo, että papin ohella myös kanttorille on määrätty vihkitoimitukseen välittömästi liittyviä vastuita, koska Kirkkokäsikirjan mukaan kanttori vastaa vihkitoimituksen musiikista. Lakivaliokunta on tämän vuoksi pitänyt perusteltuna laajentaa omantunnonsuojaa koskemaan myös kanttoreita. Kanttorien omantunnonsuoja olisi sisällöltään vastaava kuin piispainkokouksen esityksessä papeille on esitetty.
Esitetystä seuraisi myös, että kirkkoherran tehtävänä olisi tarvittaessa varmistaa myös se, että vihkitilaisuuteen on saatavilla kanttori.
Lakivaliokunta ei esitä piispainkokouksen esityksen yksityiskohtaisiin perusteluihin eikä säännöksiin muita muutoksia.” (s. 28)
Tässä näkyy kirkkolakiin perustuvaan kirkkojärjestykseen tulevat uudet kirjaukset, jos piispainkokouksen esitys menee läpi nyt toukokuussa tai lähivuosina.
On erittäin todennäköistä, että kirkolliskokous torjuu tämän esityksen. Mutta se ei merkitse esityksen pyrkimykselle muuta kuin, että vielä klassisen kristinuskon puolustus kirkossamme kestää. Uudistusmieliset jatkavat yritystään.
Suomen ev.-lut. kirkko on vakavassa vaiheessa. Kirkko tarvitsee rukoilijoita ja alkuperäisen uskon puolustajia.
This is a public episode. If you would like to discuss this with other subscribers or get access to bonus episodes, visit pauliselkee.substack.com
