Jos lapsi harrastaa kilpaurheilua, perheen arki pyörii monesti kuljetusten ja huoltorumban ympärillä. Kannusta, kuljeta ja kustanna on tuttu ohjenuora, mutta miten se toimii käytännössä? Ja miksi lasten urheilu herättää vanhemmat kentänlaidalla hurraamaan ja huutelemaan? Mitä vanhempi itse saa urheiluseuratoiminnasta?
Huoltamolla vieraana ovat Perheessä on jääkiekkoilija -kirjan kirjoittanut yritysvalmentaja Hanna Kölhi sekä Palloliiton Uudenmaan piirin kehityspäällikkö Taneli Haara. Omat näkemyksensä kertoo myös voimisteluvalmentaja Anneli Laine-Näätänen, joka nuorena valmentajana ei ymmärtänyt lainkaan vanhempia vaan näki perheet riesana, jotka vaikeuttivat hänen työtään:
- Kun itsestäni tuli äiti, ymmärsin perheitä paremmin - yleensä vanhemmilla on huoli omasta lapsesta, jos he lähestyvät valmentajia, miettii tämä kokenut valmentaja.
Kannusta, kuljeta ja kustanna on saanut Hanna Kölhin ja Jukka-Pekka Vuorisen junnujääkiekkoon pureutuvassa kirjassa neljännen K:n - kasvata.
- Vanhemman tehtävänä on taata lapsen elämän kokonaistasapaino ja kuunnella tarkalla korvalla mitä harjoituksissa tapahtuu ja puuttua tilanteeseen jos tarvetta on, toteaa Hanna Kölhi.
Valmentajia ei kuintenkaan pidä moittia lasten kuullen, sillä jos aikuiset alkavat riidellä tai käyttäytyä huonosti, lapsi on yleensä se joka kärsii.
- Kannattaa muistaa että valmentajakin on ihminen, toteaa Anneli Laine-Näätänen.
- Ja valmentaja on myös monesti äiti- tai isä, joka tekee valmennustyötään vapaaehtoistyöna tai hyvin pienellä korvauksella, muistuttaa Taneli Haara.
Vaikka urheilu tulee nähdä lapsen harrastuksena eikä lapsen pidä toteuttaa aikuisen unelmia, niin silti seuratoiminta tuo hyvinvointia myös aikuiselle. Esimerkiksi parjatun mokkapalavuoron voi nähdä positiivisena tapana osallistua seuratoimintaan
- Pit'isi ajatella että mulla on mahdollisuus tehdä tätä ja saan olla mukana lapsen harrastuksessa - ei sitä aikaa voi paremmin käyttää, hymyilee Taneli Haara.