ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | John Read
Tämä on ensimmäinen jakso keskustelusarjassa, jonka päätimme luoda yhdessä nauhoitettuamme podcast-jakson lokakuussa 2025. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita.
Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys tai voit lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. Löydät alempaa tältä sivulta myös lähdeviitteet.
ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | John Read
Johdanto:
Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja olen todella iloinen saadessani olla täällä professori John Readin kanssa. Tämä on ensimmäinen osa keskustelusarjasta, jonka päätimme tehdä sen jälkeen, kun äänitimme podcast-jakson lokakuussa. Aihe ja teemat, joita olemme suunnitelleet, ovat niin tärkeitä. En voi edes kuvailla, miten kiitollinen olen siitä, että saan olla täällä sinun kanssasi, John, ja että voimme käsitellä näitä teemoja.
Ja tänään aiheemme on ECT.
Mutta ennen kuin siirrymme siihen, haluaisin lyhyesti esitellä tämän sarjan, sillä pääotsikko on Challenging the Medical Model of Mental Health A Call for Humane Evidence-Based Services that Respect Human Rights. Tämä on niin tarpeellinen aihe.
Olen todella innoissani siitä, että ehdotit tämän sarjan tekemistä yhdessä. Olet professori Itä-Lontoon yliopistossa ja International Institute for Psychiatric Drug Withdrawal -instituutin puheenjohtaja. Niin pitkä nimi minulle.
Ja minä olen entinen psykiatrinen potilas, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja monipuolisesti utelias ihminen. Erityisesti pidän blogien, kuvitusten ja podcastini käyttämisestä psykiatrian valtavirran näkökulmien kyseenalaistamiseen. Joten on ilo olla täällä.
Mutta tämän päivän aiheemme on siis ECT. Ja halusin mainita, että näiden aiheiden käsittely on haastavaa. Ne ovat aika raskaita, helposti.
Mutta on niin tärkeää, että on samanhenkisiä ihmisiä ja mahdollisuus tarkastella asioita useista näkökulmista esimerkiksi ihmisoikeusnäkökulmasta ja monista muista tärkeistä näkökulmista.
Mutta aloitetaan siitä, että mainitsit lokakuun keskustelussamme yhden ensimmäisistä kohtaamisistasi ECTn kanssa. Kun koit sen, päädyit parkkipaikalle pahoinvoivana. Voisimmeko aloittaa siitä?
Voisitko kertoa vähän lisää siitä, mikä teki kokemuksesta niin järkyttävän? Oliko se se hetki, jolloin kiinnostuksesi ECThen heräsi? Vai oliko sinulla muita kokemuksia, jotka toivat sinut tämän aiheen pariin?
John: Kiitos, ja haluan myös sanoa, että olen itsekin innoissani tästä sarjasta. Meillä oli niin hyvä keskustelu viimeksi, että tuntui tärkeältä jatkaa samaa linjaa. Esität parhaat kysymykset ja sinulla on paljon kokemusta jaettavana, joten tämä tuntuu keskustelulta ja se on ihanaa.
Minun kiinnostukseni ECT:hen… Luulen, että mainitsin viimeksi nähneeni New Yorkin sairaalan osastolla, jossa työskentelin hoitoapulaisena, kolme kertaa viikossa rivin potilaita kuusi tai seitsemän naista jonossa huoneen ulkopuolella.
He menivät huoneeseen ja tulivat kymmenen minuutin päästä ulos nukutettuina paareilla. Olin vain utelias siitä, mitä oikein tapahtui. En tiennyt silloin mitään ECT:stä.
Lopulta sain suostuteltua vastuulääkärin päästämään minut katsomaan, mikä oli todella ystävällistä häneltä. Ja juuri sinä päivänä paikalla oli kuusi lääketieteen opiskelijaa.
Kun potilas oli valmisteltu ja saanut yleisanestesian, lääkäri kysyi opiskelijoilta, haluaisiko joku heistä painaa nappia. Hän luuli minun olevan lääketieteen opiskelija.
Kaikki kuusi opiskelijaa astuivat innokkaasti eteenpäin painaakseen nappia.
Ja kun näin, mitä tapahtui… Se oli jotenkin se avuttomuus. Keho alkaa täristä ja vapista ja menee kouristukseen. Se on kontrolloitu kouristus, koska potilas on nukutettu, mutta silti kouristus, ja henkilö ei tiedä siitä mitään. Avuttomuus ja voimattomuus jotenkin iskivät minuun.
Ja koska olin istunut näiden naisten kanssa myös ECT:n jälkeen, tiesin, missä tilassa he olivat tullessaan siitä ulos. He eivät tienneet, keitä olivat tai missä olivat. Minulla oli suorastaan fyysinen reaktio ja päädyin parkkipaikalle oksentamaan.
Ehkä ylireagoin, koska ne kuusi opiskelijaa eivät nähneet tilanteessa mitään ongelmallista ja olivat kovin innokkaita painamaan nappia. Se oli minusta pelottavaakin etteivät he miettineet lainkaan, onko tämä oikein.
Se oli siis ensimmäinen kokemukseni.
Seuraava oli muutama vuosi myöhemmin, kun olin kouluttautunut kliiniseksi psykologiksi ja aloitin ensimmäisessä työssäni Englannissa. Eräs potilas kuoli ECT-pöydälle sairaalassa, jossa työskentelin.
Kun katsoin potilasasiakirjoja, huomasin, että niissä luki sydänsairaus, ECT vasta-aiheinen, eli älä anna ECT:tä. Nostin asian esiin seuraavan päivän henkilöstöpalaverissa, ja minua käskettiin olemaan hiljaa.
Emme aio puhua tästä, John.
Kun jatkoin, psykiatri sanoi: Syytätkö sinä meitä jonkun tappamisesta, John?
Sanoin, etten tiedä, mutta joku kuoli jonkin tekemämme toimenpiteen seurauksena, ja siitä pitäisi keskustella. Minut poistettiin fyysisesti huoneesta kliinisenä psykologina. He kutsuivat pari sairaala-apulaista paikalle. Se oli outoa.
Ja seuraavat kaksi vuotta yritin saada sairaalan johdon, terveyspalvelut ja psykiatrian ammattilaiset ottamaan asian vakavasti. Kukaan ei vastannut. Täydellinen hiljaisuus.
Otin myös kopion siitä sivusta, jossa mainittiin sydänsairaus. Kun palasin seuraavana päivänä, se sivu oli poistettu potilaskertomuksesta.
Opin siis jotain ECT:n mahdollisuudesta aiheuttaa vahinkoa. Vaikka kuolemat ovat harvinaisia, silti monet potilaat, joilla on sydänongelmia, reagoivat niihin riskialttiisti.
Mutta opin ehkä vielä enemmän psykiatrian ja viranomaisten kyvystä vaieta silloin, kun teemme virheitä. Se oli todella huolestuttavaa.
Piia: Joo… En tiedä, miten tämän ilmaisisin. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä, jotka eivät halua tätä hoitoa, mutta ovat vaarassa tulla siihen pakotetuiksi. Se on sydäntäsärkevää.
Ja erityisesti kiistäminen, se on niin yleistä kokemukseni mukaan.
Esimerkiksi ECT:n kohdalla, mutta vaikka en ole itse kokenut ECT:tä, olen nähnyt saman ilmiön lääkkeiden kanssa. Jos joku kertoo lääkkeen vaikutuksista, jotka eivät ole positiivisia, niitä ei oteta vakavasti.
Ja ECT:n kohdalla vaikka potilas on nukutettu teemme silti jotakin hyvin dramaattista ihmiselle.
Viime viikonloppuna minulta kysyttiin, mitä ECT-hoito konkreettisesti tarkoittaa? Voisitko selittää, mitä ECT on?
Mitä on ECT?
John: Okei, no, kyseessä on sähkövirran johtaminen aivoihin. Virran täytyy olla tarpeeksi voimakas käynnistääkseen kohtauksen suuren epileptisen kouristuskohtauksen.
Se tehdään yleisanestesiassa ja lihasrelaksanttien kanssa, koska alkuvuosina ihmisille tuli selkärangan murtumia ja muuta vastaavaa.
Hoidot annetaan yleensä 612 kertaa useiden viikkojen aikana, kaksi tai kolme kertaa viikossa. Eli se ei ole vain yhden kerran toimenpide laitamme sähköä aivoihin ja aiheutamme keinotekoisen kouristuksen useita kertoja.
Seuraava kysymys onkin yleensä miksi ihmeessä joku haluaisi aiheuttaa kouristuksia?
Koska yksi lääketieteen alue yrittää hoitaa kouristussairauksia, ja toinen tuntuu aiheuttavan niitä. Se on outoa.
1930-luvulla uskottiin, että skitsofrenia ja epilepsia eivät voineet esiintyä samassa ihmisessä että ne sulkisivat toisensa pois. Ei totta, mutta sitä julkaistiin lääketieteellisissä lehdissä.
Ajateltiin siis, että skitsofreniaa voisi hoitaa aiheuttamalla epilepsiaa.
Samaan aikaan jotkut yrittivät hoitaa epilepsiaa ruiskuttamalla epileptikoihin skitsofreniapotilaiden verta.
Täysiä järjettömyyksiä mutta vilpittömästi tarkoitettuja, kuten monet lääketieteen teoriat.
Seuraavaksi piti selvittää, miten aiheuttaa kouristus.
Kokeiltiin mm. insuliinikoomaa eli annettiin valtavia määriä insuliinia, kunnes ihminen meni koomaan.
Sitten sattumalta huomattiin, että sähkö aiheuttaa kouristuksen.
Kaksi italialaista psykiatria näki teurastamossa, että sikoihin johdettiin sähköä niiden tainnuttamiseksi. Ne menivät kouristukseen. He ajattelivat kokeilla samaa ihmisellä.
Ja omituista kyllä, sillä tiellä olemme edelleen, 80 vuotta myöhemmin.
Piia: Ja yksi outo asia on, että kun seuraan keskustelua esimerkiksi X:ssä, ECT:n puolustajat yrittävät kovasti vakuuttaa, että se toimii, eikä harmia ole juuri lainkaan.
Millaista tutkimus on ollut näiden 80 vuoden aikana?
ECT:n tehokkuus
John: Okei. Tässä kuten missä tahansa hoidossa on kaksi peruskysymystä toimiiko se ja onko se turvallista? Aloitetaan siitä, toimiiko se.
Ja minun on sanottava heti alkuun, että ECTtä koskeva tutkimus on kokonaisuutena erittäin heikkolaatuista. Laadukasta tutkimusta on tehty hyvin, hyvin vähän.
Kun tarkastelemme, toimiiko ECT, tiedät, että paras ja vakiintunein tapa arvioida hoidon vaikuttavuutta on lumekontrolloitu tutkimus vertaillaan hoitoa lumeeseen. ECTn kohdalla lume tarkoittaa sitä, että potilas saa yleisanestesian, mutta sähköä ei anneta. Sitten verrataan tuloksia. Tällaisia tutkimuksia on olemassa vain kymmenen.
Ja kaikki ne tehtiin ennen vuotta 1986. Lumekontrolloituja ECT-tutkimuksia ei ole tehty 40 vuoteen, mikä on aivan hämmästyttävää. Mutta katsotaan niitä kymmentä, jotka on tehty.
Ne olivat kaikki hyvin pieniä 20-30 ihmistä, enintään. Huonosti suunniteltuja eivät täyttäisi nykyisiä näyttöön perustuvan lääketieteen kriteerejä. Kolmessa havaittiin, että ECT oli hieman lumehoitoa parempi hoidon aikana.
Viidessä ei ollut mitään eroa hoidon ja lumehoidon välillä. Ja kahdessa tulokset olivat sekalaisia psykiatri ajatteli, että ECT toimi, mutta potilas ei kokenut eroa, mikä on jo itsessään mielenkiintoista.
Eli kolme heikkolaatuista, pientä tutkimusta kymmenestä löysi ECTlle jonkin lyhytaikaisen edun lumehoitoon verrattuna. Yksikään ei löytänyt mitään hyötyä hoidon päättymisen jälkeen.
Suurin osa ei tehnyt mitään seurantaa, ja ne harvat, jotka tekivät, havaitsivat, että viikkoa tai kuukautta myöhemmin ECT ei eronnut lumeesta.
Ja minusta on järkyttävää, että tällaista hoitoa jolla on selvästi riskejä, joista tulemme myöhemmin puhumaan annetaan edelleen, vaikka vahvaa näyttöä lumehoitoa paremmasta vaikutuksesta ei ole.
Mutta puolustukseksi ECT:n kannattajat sanovat:
Emme voi tehdä lumekontrolloituja tutkimuksia, John, koska se olisi epäeettistä. Olisi epäeettistä olla antamatta hoitoa vakavasti masentuneille, kun tiedämme, että se toimii.
Se kuulostaa järkevältä yhdellä tasolla, ja uskon, että he tarkoittavat sen vilpittömästi.
Mutta samalla he asettuvat tieteen ulkopuolelle.
Koska placebo-tutkimuksen idea on selvittää toimiiko hoito oikeasti vai luuleeko lääkäri vain niin?
Ja kun he sanovat Emme voi tehdä placebo-tutkimusta, koska tiedämme, että se toimii, he eivät huomaa, että lausumalla noin he kirjaimellisesti asettuvat tieteen ulkopuolelle.
Olen keskustellut tästä heidän kanssaan kaksi vuosikymmentä. Meidän Sheffieldissä työskentelevä kollegamme Richard Bentall yksi johtavista kliinisen psykologian tutkijoista on toistuvasti tarjoutunut tekemään lumekontrolloidun tutkimuksen yhdessä psykiatrien kanssa.
Mutta he kieltäytyvät yhä uudelleen.
Joten pohjimmiltaan en väitä, ettei ECT toimisi ollenkaan. Sanon vain, että meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että se toimisi.
Tutkimus on todella niin, niin heikkoa. Ja 80 vuoden jälkeen niiden, jotka puolustavat ECTtä, pitäisi pystyä esittämään näyttöä mutta he eivät pysty.
Piia: Aivan. Paljon enemmän kuin pelkkää ‘kokemukseni mukaan se toimii’.
John: Saanko lisätä yhden asian placeboon liittyen? Se, että lyhytaikaisesti osa ihmisistä kokee olonsa paremmaksi, on totta.
Ei ole mitään näyttöä pitkäaikaisista hyödyistä, mutta hoitojakson aikana jotkut tuntevat helpotusta.
Se johtuu osittain placebosta. odotukset ovat valtavat. Lääkärit valkoisissa takeissa, anestesialääkäri, hoitajat, ympärillä iso koneisto, ja kaikki sanovat Tämä on viimeinen keino. Jos tämä ei toimi, meillä ei ole muuta tarjota.
Silloin toivo ja odotus ovat todella voimakkaita.
Lisäksi heti sähköhoidon jälkeen ihmisellä on usein eräänlainen päätään huumaava tunne lievä euforia, joka liittyy aivovamman tai aivotrauman kaltaiseen reaktioon.
Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät, ihminen voi tuntea, olen erilainen, tämän täytyy toimia.
Ja sitten lääkäri kysyy: Auttoiko tämä? Tuntuuko paremmalta? Ja ihminen vastaa: Joo.
Se ei tarkoita, että mitään todellista biologista hyötyä olisi. Se tarkoittaa, että ihminen kokee jotain ja kokemus voi tuntua helpotukselta.
Mutta se ei johdu sähköstä tai kouristuksesta.
Silti on tärkeää huomioida, että jotkut ihmiset kokevat lyhytaikaisen helpotuksen.
Piia: Yksi asia, jota olen miettinyt näitä ECTn puolustajia kuunnellessani, on tämä käyttäytyisivätkö he samalla tavalla jonkin muun hoidon kohdalla, josta ei ole näyttöä? Hyväksyisivätkö he hoidon vain siksi, että he ‘tietävät’ sen toimivan? Jos sanoisimme jostain heidän vastustamastaan hoidosta ‘Tiedämme, että se toimii, siksi sitä käytetään edelleen, vaikka 40 vuoteen ei ole tehty tutkimuksia’ uskoisivatko he sitä?
John: Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Tiedämme kuitenkin, että he eivät käyttäisi esimerkiksi lobotomiaa enää, koska siitä lopulta hyväksyttiin, ettei se auta ja että se tuotti valtavaa vahinkoa vielä selkeämpää ja näkyvämpää kuin ECTn aiheuttama vahinko.
Mutta kuten olemme samaa mieltä, he uskovat vilpittömästi, että ECT toimii. He tarkoittavat hyvää. He näkevät lyhytaikaisia muutoksia. Monet myöntävät, että uusimisriski on valtavan suuri.
Ja siksi syntyy käsite ylläpito-ECT kun hoito ei toimi pysyvästi, sitä annetaan lisää, koska se auttoi lyhyesti. Sitten potilas tulee takaisin kolmen kuukauden välein vähän kuin auton akun lataus. Kamala vertaus, mutta sellainen se on.
Ihminen voi tuntea olonsa paremmaksi pari päivää. Ei ole vaikeaa saada jotakuta tuntemaan hetkellisesti paremmalta sähköllä tai lääkkeillä. Mutta se ei ole hoitoa, eikä se rakenna mitään syyhyn pureutuvaa.
ECT:n Riskit
John: Mutta mennään ehkä vielä tärkeämpään riskeihin. Tämä on se suurin huolenaihe. Jos riskejä ei olisi paljon, ja jos ECT tuottaisi joillekin lyhytaikaista helpotusta pääosin placebon kautta, minulla ei olisi yhtä suuria huolia.
Mutta riskit ovat todella korkeat.
Parhaiten tutkittu haitta on muistihäiriö. Ja kaikki ECT:tä antavat psykiatrit, ja muistetaan, että suurin osa psykiatreista ei koskaan käytä ECT:tä, joten kyseessä on pieni ja jatkuvasti pienenevä joukko myöntävät, että ECT aiheuttaa muistihäiriöitä. Eriävä mielipide koskee sitä, kuinka monelle ja kuinka pitkäksi aikaa.
Ennen nyt julkaistavaa kyselyämme paras käytettävissä oleva tutkimus (joka sekin on heikkoa) arvioi pysyvien tai pitkäaikaisten muistihäiriöiden määräksi 12-55 %. Hirveän laaja haarukka mutta niin vähän tutkimusta on tehty.
Otetaan konservatiivinen luku 12 %.
Se tarkoittaa yhtä kahdeksasta 1/8 ihmisestä joille kehittyy pysyvä tai pitkäkestoinen muistivaurio.
Muistihäiriöitä on kahta päätyyppiä:
Anterogradinen amnesia, eli vaikeus tallentaa uutta tietoa. Vaikea tehdä työtä, koska ei muista, mitä teki aamulla.
Ja jossain määrin ikävämpi retrogradinen amnesia, eli menetetään elämän aiempia muistoja. Ihmiset kertovat, etteivät muista omaa hääpäiväänsä. Tai lastensa ensimmäisiä vuosia. Tai kokonaisia elämänvaiheita.
Ja kyselyssämme kansainvälinen verkkokysely, jossa oli yli 1100 vastaajaa, pääosin ECT:n saaneita mutta myös omaisia näitä kertomuksia on valtavasti.
Kysyimme tietenkin positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista.
Muistihäiriöistä, suurin osa raportoi muistihäiriöitä. Ja heistä yli puolet kertoi, että ne kestivät vähintään kolme vuotta. Kun muistihäiriö on kestänyt kolme vuotta, se on pysyvä.
Pieni osa muistoista palautuu ensimmäisten viikkojen aikana, ja juuri sitä potilaille kerrotaan Muistihäiriöitä voi olla, mutta ne palautuvat.
Se on totta vain hyvin pienelle vähemmistölle.
Mutta valtaosalla ihmisistä, joilla ilmenee muistihäviöitä, ne eivät tule takaisin. Ja se on todella… se on aika huolestuttavaa, koska… no, ilmeisistä syistä.
Siis se voi olla aika masentavaa, mikä on ironista, kun ajatellaan, että hoidon on tarkoitus lievittää masennusta.
Joten kyllä, mielestäni tutkimus on nyt aika selkeä siitä, että muistihäviöt ovat yleisiä, ja että ne kestävät monilla ihmisillä hyvin, hyvin pitkään, ja monilla ne ovat vakavia. Mutta kyseessä on koko kirjo.
Jotkut ihmiset kokevat vain vähäisiä muistihäviöitä muutamien viikkojen ajan, ja niiden palautuminen on mahdollista. Mutta se on vähemmistö.
Silti niin potilaille kerrotaan. Saatat saada joitain muistihäviöitä, mutta ne voivat olla vähäisiä ja ne tulevat takaisin. Joten tämä on se merkittävä, merkittävä haittavaikutus.
Voin puhua muista, jos haluat, mutta en tiedä haluatko kommentoida tätä ensin.
Piia: Jäädään tähän kohtaan hetkeksi ja palautetaan mieleen asioita, joista olemme tähän mennessä puhuneet.
Eli ei hyvää tutkimusnäyttöä. Lyhytaikaisia hyötyjä joillekin ainakin.
Positiivisten vaikutusten kesto, jos ihmiset niitä kokevat, on varsin rajallinen.
Joissain tapauksissa näyttää siltä, näissä ei-niin-hyvissä tutkimuksissa, että se olisi hieman parempi kuin lumehoito ainakin lyhyellä tähtäimellä.
Ei ole pitkäaikaisseurantoja.
Aiheutamme aivoihin kouristuksen useita kertoja.
Ja en tiedä, täytyykö minun sanoa tätä ääneen, vai ymmärtävätkö ihmiset tämän todella.
Tämä on yksi psykiatrian suurimmista ongelmista kun tarkastelemme näitä asioita tarkemmin, ne eivät ole järkeenkäyviä.
En usko, että tämä kuulostaa useimpien maallikoiden mielestä järkevältä, jos kuvaamme sitä näin. Mutta silti tätä käytetään edelleen, ja en tiedä, miten ilmaista turhautumistani tällä hetkellä.
John: Ymmärrän. Tiedätkö, jos yritämme hetkeksi nähdä asian heidän näkökulmastaan… usko pois, ymmärrän turhautumisen. Ymmärrän.
Mutta ihmiset, jotka käyttävät ECT:tä, ajattelevat usein, että kaikki muu on jo kokeiltu, ettei ole muuta ratkaisua, ja että tämä ihminen on vakavasti masentunut ja saattaa tappaa itsensä.
Joten heidän näkökulmastaan meillä on yksi viimeinen asia, jota voimme kokeilla, ja olemme nähneet sen toimivan joillakin ihmisillä. Ja osittain siksi, etteivät he tiedä mitä muuta tehdä.
Minun on sanottava, että erittäin masentuneen, itsetuhoisen ihmisen kanssa terapeuttisen suhteen rakentaminen on vaikeaa. Se vie aikaa, jota useimmilla psykiatreilla ei ole. Heillä voi olla vain 15 minuuttia tavata joku ei aikaa.
Ja minun on sanottava, että joillakin heistä ei ole taitoja siihen. Se ei ole osa psykiatrista koulutusta miten luoda suhde erittäin ahdistuneiden ihmisten kanssa?
Ja he ovat paineen alla tehdä jotakin, koska he ovat se taho, jota syytetään. Jos henkilö tappaisi itsensä, ketä syytettäisiin? Ei psykologi tai sairaanhoitaja vaan psykiatri.
Joten yritän nähdä tämän heidän näkökulmastaan. Ja monet heistä todella uskovat, että se pelastaa henkiä, että se ehkäisee itsemurhia. Valitettavasti taas kerran tutkimusnäyttö ei tue tätä.
On ollut muutamia tutkimuksia siitä, ehkäiseekö ECT itsemurhia.
Noin kolmasosa sanoo, ettei sillä ole vaikutusta. Kolmasosa sanoo, että sillä on vähän vaikutusta. Ja kolmasosa sanoo, että se pahentaa itsemurhariskiä.
Joten se ei varsinaisesti ole vahva näyttöpohja näin voimakkaalle väitteelle, mutta siihen he uskovat. Eli vain yritän nähdä sen heidän näkökulmastaan.
Mutta ongelma on, että sähkö ei voi ratkaista niitä ongelmia, niitä syitä, joiden vuoksi ihmisille annetaan ECT:tä. Tiedämme, että masennuksen taustalla on menetystä, yksinäisyyttä, surua, traumaa ja kaikkia niitä asioita.
Ja tiedämme myös, että ECTtä annetaan kaksi kertaa niin paljon naisille kuin miehille, ja että se annetaan pääasiassa yli 60-vuotiaille. Joten suurin osa ECTtä saavista on iäkkäitä naisia.
Ja ilman yleistämistä voi silti tehdä järkeviä arvauksia siitä, mitä tapahtuu vakavasti masentuneen 70-vuotiaan naisen elämässä. Voi olla yksinäisyyttä, voi olla köyhyyttä, voi olla… kuka tietää. Mutta sanotaan näin ECT ei voi puuttua näihin asioihin.
Mutta jälleen heidän näkökulmastaan heidän argumenttinsa on sähkö saa heidät siihen pisteeseen, jossa he voivat hyötyä muista asioista. He voivat hyötyä terapiasta. Ei ole kuitenkaan mitään näyttöä siitä, että ihmiset, jotka käyvät ECT:ssä, edes päätyisivät terapiaan saati hyötyisivät siitä. Mutta yritän vain nähdä sen heidän näkökulmastaan. Se ei poista turhautumistasi…
Piia: Kyllä, ymmärrän sen.
John: Ymmärrän turhautumisen, mutta kysymys kuuluu miksi ihmiset silti tekevät tätä?
Ja vastaus on he eivät tiedä, mitä muuta tehdä.
Piia: Niin. Mutta siinä on yksi ongelma, mielestäni. Koska olen varma, että on paljon potilaita, jotka haluaisivat kertoa, mitä he tarvitsevat tai mikä auttaisi heitä.
On paljon muita ammattilaisia mielenterveysalalla, jotka voisivat olla mukana miettimässä, mitä voitaisiin tehdä yhdessä.
Mutta tässä on asiantuntijuuden hierarkia. Ja jos olet psykiatri, sinulla näyttää olevan valtava valta. Ja jos se, mitä teet, ei auta tai auttaa vain sinun näkökulmastasi et anna mahdollisuutta muille ihmisille keksiä muita ratkaisuja.
Esimerkiksi minun kohdallani, omien kokemusteni perusteella kun lääkehoidot olivat jatkuneet jonkin aikaa, minulle vain sanottiin, ettei mitään muuta ole tehtävissä. Minulle jopa sanottiin, että tilanteeni on niin huono, ettei minulle voida edes suositella terapiaa, koska terapia ei voisi auttaa ongelmiini, koska ne olivat niin vakavia.
Ja nyt jälkikäteen mietin, kuinka monta minun kaltaistani ihmistä on näissä tilastoissa tilastoissa siitä, kuinka moni saa psykiatrisia lääkkeitä.
Kuinka moni ihminen hoidetaan näin ja sitten heille sanotaan, että heidän tilanteensa on toivoton. Että heidän sairautensa on niin paha, että voimme vain ylläpitää jotain toimintakyvyn tasoa.
Ja mainitsin aiemmin, että lopetettuani lääkkeet, minulla olleet kognitiiviset ongelmat ja haasteet katosivat. Ja se oli yksi syy, miksi psykiatri ei suositellut minulle lääkkeiden lopettamista koska hän sanoi, että minulla oli ollut näitä ongelmia niin pitkään. Joten vaati melkoista sitkeyttä kulkea vastoin hänen suositustaan.
Mutta mietin, kuinka monta minun kaltaistani ihmistä on.
Ongelmien syiden käsittely
John: No, tiedämme, että ihmiset ovat paljon todennäköisemmin saamassa biologisia hoitoja, olivatpa ne lääkkeitä tai ECT:tä, kuin saavansa mahdollisuuden puhua jonkun kanssa terapiassa tai muissa interventioissa. Kaikki eivät tarvitse terapiaa. Jotkut ihmiset vain tarvitsevat ystäviä tai mahdollisuuden olla mukana yhteisönsä sosiaalisessa elämässä ja se on yksi positiivinen kehityskulku tällä hetkellä sosiaalinen resepti tai social prescribing.
Britanniassa melko monissa lääkärin vastaanotoissa on nykyään sosiaalisen reseptin työntekijä, joka auttaa masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä löytämään yhteisöstään toimintaa, johon he voivat osallistua tai vaikka liikuntaa. Joten vaihtoehtoja alkaa hiljalleen syntyä.
Mutta meillä on edelleen tämä biologisen lähestymistavan dominanssi inhimillisen ahdingon selittämisessä. Se ohjaa kaiken kohti lääketieteellisiä ratkaisuja ja pois psykologisista ja sosiaalisista ratkaisuista.
Meidän kyselyssämme esimerkiksi kysyimme ihmisiltä, jotka olivat saaneet ECTtä, mitä he ajattelivat ongelmiensa johtuneen niiden ongelmien, joiden vuoksi heille annettiin ECT.
Ja useimmat heistä sanoivat elämän tapahtumat. He puhuivat menetyksestä, yksinäisyydestä, kaltoinkohtelusta, väkivallasta kaikista niistä asioista, jotka tiedämme tutkimuksen perusteella aiheuttavan ahdistusta ja masennusta.
Sitten kysyimme heiltä kysyivätkö mielenterveyspalvelut teiltä koskaan näistä asioista?
Ja vain noin kolmannes kertoi, että heiltä oli koskaan kysytty. Palvelussa, jonka pitäisi auttaa sinua selvittämään, mitä elämässäsi tapahtuu ja mitä tarvitset muuttaaksesi tilanteen. Eivät edes kysyneet.
Ja noin viidennes kertoi, että näihin asioihin oli koskaan edes yritetty puuttua millään tavalla.
Joten tämä biogeneettisen mallin ylivalta ikään kuin sumuttaa kaikkien ajattelua ja estää kysymästä kaikkein ilmeisimpiä kysymyksiä. Kun joku on ahdistunut, kysymys kuuluu mitä tapahtuu? Mitä elämässäsi tapahtuu?
Sen sijaan katsotaan kirjaa, lasketaan diagnoosioireita, päätetään minkä värinen pilleri annetaan. Ja jos pillerit eivät toimi, olet vaarassa saada ECTtä.
Mielestäni se on muuttumassa hitaasti, hyvin hitaasti.
Piia: Niin ja silti kyse on ihmiselämästä. Yksilöllisestä elämästä ja ainutlaatuisesta ihmisestä. Ja me sotkemme heidän elämäänsä tällä nykyisellä mallilla.
Sinä mainitsit pakon ja ihmisoikeudellisen näkökulman näihin kysymyksiin. Mitä ajattelet pakosta ja ihmisoikeuksista?
John: No, ensinnäkin, katso vain lukuja. Maailmanlaajuisesti on paljon vaihtelua, mutta keskimäärin noin 30-40 prosenttia ihmisistä se vaihtelee paljon saa ECT-hoitoa vastoin tahtoaan.
Ja mitä tapahtuu on se, että sitä yritetään antaa vapaaehtoisena.
Mutta jos henkilö sanoo ei, en halua sitä, silloin yritetään todistaa, ettei hänellä ole kykyä antaa suostumusta. Mikä on tavallaan mielenkiintoista, koska jos olisit sanonut kyllä, sinulla olisi ollut kyky antaa suostumus.
Mutta jos sanot ei, niin yhtäkkiä sinulla ei olekaan kykyä tietää, mikä on sinulle parasta olet liian sairas, liian huonossa kunnossa.
Ja sitten astuu kuvaan mielenterveyslainsäädäntö, joka vaihtelee maittain. Mutta useimmissa maissa on lainsäädäntöä, joka mahdollistaa ECT-hoidon antamisen pakolla. Tai toinen asia, jota voidaan antaa pakolla, on antipsykoottinen lääkitys. Periaatteessa mikä tahansa lääkitys, mutta se on se, jota käytetään pakolla yleisimmin.
Mutta pysytään ECT:ssä. Eli siis 30-40 % ihmisistä, jotka ovat saaneet tämän hoidon vastoin tahtoaan. Jälleen, hyväntahtoisesti.
Taustalla on aito uskomus, että tämä henkilö on liian hullu tai liian sairas tietääkseen, mikä on hänelle parasta. Minä tiedän, mikä hänelle on parasta. Ja jos on onnea, maassa voi olla laki, jonka mukaan henkilölle pitää saada toinen lausunto. Mutta toinen lausunto on 95 % ajasta samaa mieltä. Tai maassa voi olla lautakunta, jonne voi valittaa, kuten Australiassa, jossa olin jonkin aikaa. Siellä saattoi valittaa lautakunnalle 95 % ajasta lautakunta oli psykiatrien puolella, ei potilaan.
Joka tapauksessa siis 30-40 % ihmisistä saa hoitoa vastoin tahtoaan, vaikka tiedämme, että se voi aiheuttaa muistihäiriöitä ja muita haittavaikutuksia.
Ja pointti on tämä ei ole olemassa mitään muuta lääketieteen osa-aluetta, jossa näin voisi tehdä, edes sellaisten hoitojen kohdalla, joiden oikeasti tiedämme toimivan.
Jos minulla on syöpä ja minulle tarjotaan jotakin hoitoa ja en halua sitä, kukaan ei voi pakottaa minua ottamaan sitä, vaikka olisin todella typerä jättäessäni sen ottamatta.
Vaikka tiedämme, että se lisäisi selviytymismahdollisuuksiani, he eivät voi pakottaa minua. Mutta tämä ihmisryhmä kyse on ihmisoikeuksista.
Tällä ryhmällä ei ole käytännössä mitään ihmisoikeuksia sen jälkeen, kun psykiatri on päättänyt, ettet tiedä, mikä on sinulle parasta.
Ja Maailman terveysjärjestö ja YK ovat viime aikoina hyvin selkeästi tuominneet pakon käytön, hyvin jyrkästi, ja sanoneet tämän on loputtava, viimeaikaisissa julkaisuissaan. En tiedä mitä muuta sanoa.
Paitsi toistaa, että vaikka tarkoitus on epäilemättä hyvä, se on selvästi epäeettistä ja selvästi ihmisoikeuksien loukkaus.
Piia: Niin. Joo. Sana eettinen muistutti minua eräästä henkilöstä, joka tekee silloin tällöin töitä ECT-tiimissä.
Eli tämä henkilö on yksi tiimin jäsenistä. Ja muistan, että puhuin hänen kanssaan, ja hän mainitsi joskus miettivänsä, miten eettistä on tuoda joku tähän hoitoon sidottuna.
Siis niin, ettei hän voi sanoa en halua tätä, en halua jatkaa. Hän ei saa sanoa ei.
Ja toinen henkilö, joka soittaa minulle silloin tällöin hän on psykiatrinen potilas ja yksi hänen suurista huolistaan on se, ettei hän ole ollut sairaalassa vähään aikaan.
Ja hän miettii yhdessä psykiatrinsa kanssa antipsykoottien annoksen laskemista ja edes pienen vähennyksen kokeilemista, jotta nähtäisiin mitä tapahtuu.
Mutta yksi hänen suurimmista huolistaan on Jos päädyn takaisin sairaalaan, en halua ECT:tä enää. En halua sitä hoitoa enää. Ja tämä on ihminen, joka ajoittain soittaa minulle huolissaan siitä, mitä jos niin käy?
Eli kyse ei ole… Siksi luulen tuntevani niin paljon turhautumista.
Koska kuulen näitä tarinoita tiimin jäseneltä, joka miettii eettisyyttä mutta joutuu ajoittain jatkamaan työssään ja potilaskokemuksia, joissa tämä ei ole vain ECT:tä vaan muitakin asioita, mutta tämä on yksi niistä, jotka soittavat minulle huolissaan siitä, mitä jos joudun takaisin ja he antavat sen taas pakolla.
Ja miten he voivat, ehkä voisin kysyä näin, miten he voivat perustella pakon käytön, kun kaikki ne, joiden kanssa olen puhunut pakosta, kertovat ettei se ole auttanut? Että se ei ole ollut hyödyllistä hoitona. He sanovat Me annamme näille ihmisille hoitoa, ja jos he eivät ymmärrä omaa parastaan, meidän pitää antaa sitä pakolla. Niin mietin vain, miten ihmeessä me olemme tässä? Voi hyvänen aika.
John: No, siis, kuten kaikessa muussakin, tutkimusta on sen suhteen, toimiiko pakko vai ei. Se on erillinen kysymys siitä, onko se eettistä vai ei.
Laitetaan etiikka hetkeksi sivuun. Pakko ei näytä auttavan ihmisiä.
Jos katsotaan esimerkiksi avohoitopakkolakeja, joissa henkilö voi päästä pois sairaalasta, mutta on määrätty ottamaan lääkityksensä tai hänet viedään takaisin niistä on tehty kolme lumekontrolloitua tutkimusta, ja ne eivät toimi. Ne eivät paranna tuloksia millään mittarilla ei sairaalahoitojen vähenemisenä, ei elämänlaadun paranemisena. Ne eivät toimi. Ne eivät näytä vaikuttavan mihinkään. Silti niitä käytetään.
Vain viime viikolla julkaistiin iso meta-analyysi tahdonvastaisen sairaalahoidon vaikutuksesta itsemurhiin ja valtavasta itsemurhapiikistä viikkoina, jotka seuraavat kotiutusta. Ja tutkijat yrittivät sitten selvittää, minkä tyyppiset potilaat ovat niitä, jotka tekevät itsemurhan sen sijaan, että olisivat käsitelleet sitä, että tahdonvastainen sairaalahoito itsessään on niin masentavaa, lannistavaa ja monille traumaattista.
Pakosta ei voi puhua ilman, että puhuu traumasta. Jos ajattelee, että suuri osa psykiatriseen sairaalaan päätyvistä on kokenut hyväksikäyttöä tai traumaattisia kokemuksia…
Ja sitten he joutuvat sairaalaan, jossa kolme tai neljä isoa miestä istuu heidän päällään, pistää heihin antipsykoottia pakolla takapuoleen, tai heidät sidotaan ja heille annetaan sähköä. Se uudelleentraumatisoi.
Ja yllätys yllätys ihmiset eivät voi paremmin sen jälkeen.
Voisin jatkaa loputtomiin. Mutta eettisten kysymysten lisäksi se ei auta.
Luulen, että se auttaa psykiatrin omaa ahdistusta hänen huoltaan siitä, että teen jotakin, en päästä tätä henkilöä pois, pidän hänet täällä pidempään, vaikka vastoin hänen tahtoaan. Jos he suuttuvat, se on varmaan osa heidän sairauttaan.
Eli kyllä, loppujen lopuksi se on epäeettistä eikä auta.
Mutta mitä sitten pitäisi tehdä henkilölle, joka ääriesimerkkinä, jota käytetään aivan liian usein pakon perusteluun on hyvin, hyvin järkyttynyt, sekava ja uhkaa tappaa itsensä tai jonkun muun? Mitä silloin tehdään? Se on ihan eri kysymys, johon voimme palata. Ehkä voimme pitää erillisen session vaihtoehdoista.
Mutta kaiken, mitä tästä voi sanoa, on että se mitä nyt teemme, ei toimi. Sen tiedämme, joten meidän täytyy lopettaa sen tekeminen.
Mutta jos olet psykiatri, jolla on vastuullasi akuutisti psykoottinen, itsetuhoinen ihminen, et voi vain sanoa No niin, mene vain sitten.
Täytyy olla jokin tapa auttaa.
Uskon, että jos meillä olisi aidosti vaihtoehtoisia, ei-pakkokeinoja kriisitaloja ja muita joista voimme puhua myöhemmin, emme tarvitsisi pakkoa.
Mutta nostan tämän esiin yrittääkseni ymmärtää psykiatrin ajattelutapaa, joka käyttää pakkoa. En usko, että valtaosa heistä nauttii sen käyttämisestä.
Piia: Ennen kuin aikamme tänään loppuu, haluaisin kysyä vielä kahdesta aiheesta. Ensinnäkin mainitsit, että muistihäiriöiden lisäksi on muitakin haittavaikutuksia. Haluaisin puhua niistä. Ja toinen mitä me voisimme tehdä jos on jotain, mitä haluaisit kertoa mitä voisimme tehdä muuttaaksemme tätä tilannetta? Nämä ovat kysymykset, jotka haluaisin vielä käsitellä.
John: Okei. Kuten aina, erittäin hyviä kysymyksiä. Eli muut haittavaikutukset on biologisia ja sosiaalisia.
Biologisesti yksi hyvin vähän puhuttu haitta on vaikutus sydän- ja verenkiertoelimistöön. Aivoihin johdettu sähkö ja keinotekoisesti aikaansaatu kouristuskohtaus aiheuttavat valtavan rasituksen sydämelle.
Ei ole yllättävää, että oman käsitykseni mukaan noin yhdellä 20:stä kehittyy vakavia sydän- ja verisuoniongelmia sen seurauksena, että tämä tehdään heille 10-12 kertaa.
Se on ECTn yleisin kuolinsyy. Vaikka täytyy korostaa, että se on melko harvinaista. Mutta sitä tapahtuu.
Lisäksi jokaiseen yleisanestesiaan liittyy pieni kuolemanriski ja siitä kerrotaan, kun sinulle tehdään yleisanestesia. Ja tätä tehdään 10 kertaa, 10 kertaa.
Se on siis yksi riski, josta ei puhuta, eikä ihmisille kerrota sydän- ja verenkiertoelimistön riskistä.
Ja sitten on pienempi riski kehittää jonkinlainen ei yllättäen jonkinlainen kouristushäiriö. Jälleen, melko harvinaista.
Yleisempiä, ja joista ei koskaan puhuta, ovat muut haittavaikutukset, joita tarkastelimme kyselyssämme sosiaalisella puolella. Eli vaikutukset ihmissuhteisiin suhteisiin perheenjäsenten ja ystävien kanssa.
Esimerkiksi yli puolet ihmisistä kertoi, että heidän sosiaalinen elämänsä oli vakavasti heikentynyt. Osittain muistihäiriöiden takia ihmiset tulevat heidän luokseen käyttäytyen kuin olisivat heidän parhaita ystäviään, ja he eivät tiedä, keitä nämä ovat.
Tai perhepiirissä ihmiset istuvat yhdessä ja keskustelevat yhteisistä lomista, eikä heillä ole niistä mitään muistikuvaa. Se on syvästi masentavaa. Ja jos henkilö on vakavasti toimintakyvytön, se voi myös muodostua rasitteeksi perheelle.
Eli monille ihmisille varsin vakavia vaikutuksia ihmissuhteisiin.
Ja sitten sosiaalisella puolella työn suhteen monet eivät muistiongelmien vuoksi pystyneet palaamaan töihin, joita heillä oli ennen.
Jotkut ihmiset puhuivat siitä, että olivat unohtaneet kaiken, mitä olivat oppineet yliopistossa. Ammatillinen osaaminen se ei vain ollut siellä enää. He menivät töihin eikä heillä ollut aavistustakaan, mitä tehdä.
Nämä ovat ehkä äärimmäisempiä tapauksia, ja kuten kaikessa, kyse on jatkumoista. Mutta tällaisia vaikutuksia ei juuri koskaan tuoda esiin.
Ja sitten se asia, jota sivusimme aiemmin uudelleentraumatisoituminen. Aika moni, enimmäkseen naiset mutta ei vain naiset, kertoi tunteneensa itsensä petetyiksi, uudelleentraumatisoiduiksi, uudelleen triggeröityneiksi sen takia, miten heitä kohdeltiin etenkin jos heidät pakotettiin hoitoon. Ja toit itse esiin esimerkin sellaisesta, jota monet kuvasivat. Ongelma monille on Tarvitsen yhä apua mielenterveyspalveluilta, mutta en enää luota niihin. En enää mene lähellekään psykiatriaa tai mielenterveyspalveluja, koska pelkään, että minulle tehdään sama uudelleen. En voi edes soittaa ja sanoa, että tarvitsen apua.
Tämä ei ollut suuri joukko ihmisiä, mutta pieni joukko kuitenkin. Ja annoit esimerkin omista kokemuksistasi.
Eli nämä ovat niitä muita haittavaikutuksia. Ja ihmisille ei kerrota niistä lainkaan. Ja oikeudenmukaisuuden nimissä… onko oikeudenmukaisuus oikea sana, en tiedä. Käytetään sitä. Oikeudenmukaisuuden nimissä psykiatrien puolustukseksi he eivät näe näitä vaikutuksia. He eivät tiedä niistä.
He eivät kysy niistä. Ja ne tapahtuvat kotona, eivät sairaalassa, joten he eivät tiedä tällaisista seurauksista. Mutta heidän pitäisi kysyä niistä.
Eli kyllä, haittavaikutuksia on hyvin laaja kirjo.
Luulen, että kyselymme on tehnyt hyvää työtä tuodessaan niitä esiin niin, että ihmiset ainakin voivat olla tietoisempia niistä ja tehdä tietoon perustuvan valinnan, jos he tietävät riskeistä. Sitten se toinen asia oli…
Piia: Mitä voimme tehdä toisin?
John: Tarkoitatko, miten voisimme muuttaa mielenterveyden hoitoa?
Piia: Niin, sekä maallikoina että ammattilaisina, jos ammattilaisia kuuntelee tätä ja miettii, mitä he voisivat tehdä, mutta myös perheenjäseninä tai kiinnostuneina kansalaisina.
John: Tarkoitatko yleisesti vai ECT:hen liittyen?
Tietoon perustuva suostumus
John: Okei. Jos sinua tai läheistäsi harkitaan ECT-hoitoon, yksi keskeinen asia on hankkia tietoa niin paljon tietoa kuin mahdollista.
Tiedämme, että ECT-psykiatrin antama tieto todennäköisesti vähättelee vaaroja ja liioittelee hyötyjä.
Olemme tarkastelleet potilaille annettuja esitteitä Englannissa, Walesissa, Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa, Australiassa ja kaikkialla tieto on huonoa. He kertovat, että hoito aiheuttaa hieman muistihäiriöitä lyhyeksi aikaa, ja ehkä päänsärkyä, sellaista.
Eli sinun täytyy yrittää löytää parempaa tietoa. Ja tietenkin, kun menet internetiin, siellä on paljon väärää tietoa. ECT jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Kuten olet nähnyt, jos katsot esimerkiksi Twitteriä tai Xää jotkut ajattelevat sen olevan paras asia ikinä, toiset kutsuvat sitä kidutukseksi.
Ja siksi on vaikea saada täsmällistä tietoa, mutta lue niin paljon tutkimusta kuin pystyt.
Mielestäni toinen asia, josta täytyy olla perillä, on omat lailliset oikeudet. Ihmisoikeussopimusten nojalla sinulla on oikeuksia. Niissä on maakohtaisia eroja, mutta joissakin maissa olet esimerkiksi oikeutettu hallituksen maksamaan oikeusavustajaan mielenterveyspalveluiden kautta ei kaikkialla kuitenkaan. Eli ole tietoinen vaikutuksista ja oikeuksistasi, ja hanki tukea.
Jos olet potilas, joka yrittää sanoa ei, tarvitset todella muita ihmisiä tueksesi, tulemaan mukaasi, sanomaan ei yhdessä ja kertomaan miksi.
Mutta mikään tästä ei välttämättä estä hoitoa tapahtumasta, jos psykiatri on vakuuttunut siitä, että tarvitset sitä. Mutta ja korostan tämän taas joillekin ihmisille hoito on hyödyllistä.
On tärkeää, oikeudenmukaisuuden nimissä, sanoa se. Mutta jos olet päättänyt, että et halua sitä, sinulla on joitakin laillisia oikeuksia järjestelmässä, joten selvitä ne. Ja hanki juristi tarvittaessa.
Piia: Niin. Ja nyt, valitettavasti, aika alkaa olla lopussa mutta onneksi tulossa on lisää jaksoja. Seuraava käsittelee psykiatrisia diagnooseja, ja julkaisemme sen ensi vuoden alussa. Ja kaikille kuuntelijoille kiitos kun olitte mukana, ja jakakaa tätä sarjaa ystävillenne, kertokaa ihmisille, että käymme tätä keskustelua ja kaikki palaute on tervetullutta. Kiitos siis, että olitte mukana, ja kiitos John ajastasi. Odotan innolla seuraavaa keskustelua.
John: Minäkin odotan, ja lisään vielä, että laitat ilmeisesti esiin listan niistä tutkimuksista, joihin viittasin, jotta ihmiset näkevät, että puheeni perustuvat näyttöön. Se voi olla hyödyllinen resurssi ihmisille. Kiitos jälleen, Piia. Nautin tästä. Odotan seuraavaa kertaa.
Piia: Niin minäkin. Hei hei.
READ, J., BENTALL, R. (2010). The effectiveness of electroconvulsive therapy: A literature review. Epidemiology and Psychiatric Sciences, 19, 333-347. doi: 10.1017/s1121189x00000671
READ, J., KIRSCH, I., McGRATH, L. (2019). Electroconvulsive Therapy for depression: A Review of the quality of ECT vs sham ECT trials and meta-analyses. Ethical Human Psychiatry and Psychology, 21, 64-103. doi:10.1192/bja.2021.25
READ, J., HARROP, C., MORRISON, L., HANCOCK, S.P., JOHNSTONE, L., CUNLIFFE, S. (2025). A large exploratory survey of ECT recipients, family members and friends: What information do they recall being given? Journal of Medical Ethics. doi:10.1136/jme-2024-110629
READ, J., JOHNSTONE, L., HANCOCK, S.P., HARROP, C., MORRISON, L., CUNLIFFE, S. (2025). A survey of 1144 ECT recipients, family members and friends: Does ECT work? International Journal of Mental Health Nursing. https://doi.org/10.1111/inm.70109
READ, J., HANCOCK, S.P., MORRISON, L., JOHNSTONE, L., HARROP, C., CUNLIFFE, S. (2025). A survey of 1144 ECT recipients, family members and friends: Incidence, severity and duration of memory deficits. Ethical Human Psychology and Psychiatry. doi.org/10.1891/EHPP-2025-0009.
MORRISON, L., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., READ, J. (2025). Electroconvulsive therapy and women: an international survey. Health Care for Women International. doi:10.1080/07399332.2025.2568222
READ, J., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., MORRISON, L. (2025). The adverse effects of electroconvulsive therapy beyond memory loss: An international survey of recipients and relatives. International Journal of Mental Health. doi:10.1080/00207411.2025.2576946
READ, J., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., MORRISON, L. (2025). A survey of ECT recipients, family members and friends: Are the self-reported reasons for their problems being addressed? International Journal of Mental Health Nursing, in press.
Kaikki tämän sarjan jaksot löydät kootusti myös täältä: https://piiatuominen.com/jr
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: Mielenterveys ja lääketieteellisen mallin ongelmat – Vieraana professori John Read
The post ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.
