Astetta parempi elämä Podcast

Masennuslääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset | Professori Joanna Moncrieff

Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys, ja videon sisältö löytyy myös tekstimuodossa (selaa sivua alaspäin.)

Professori Moncrieffin nettisivut

Professor Moncrieffin X-tili

Sinua voisi kiinnostaa myös: Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Keskustelusarja professori Readin kanssa

Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja

Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – Vieraana Tomi Bergström

Piia: Hei! Nimeni on Piia Tuominen, ja tänään nauhoitan podcast-jaksoa professori Joanna Moncrieffin kanssa. On suuri ilo saada olla täällä kanssasi keskustelemassa masennuslääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista.

Lyhyenä esittelynä: olen entinen psykiatrian potilas ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti. Käytän esimerkiksi podcastiani haastamaan psykiatrian valtavirran näkemyksiä. Sinä olet kriittisen ja sosiaalisen psykiatrian professori, University College Londonissa.

Ja jos en ole väärässä, olet myös Critical Psychiatry Networkin perustaja ja toimit sen toisena puheenjohtajana Tom Stockmannin kanssa.Onko sinulla vielä jotain muuta asiantuntemukseesi liittyvää, jonka haluaisit tuoda esiin ennen kuin aloitamme?

Joanna: Olen myös psykiatri. Työskentelen Lontoon NHS:ssä. Se on tärkeää mainita.

Piia: Kyllä, se on tärkeää.

Joanna: Mukava tavata. Kiitos, että kutsuit minut mukaan.

Piia: Kiitos. Ja kiitos, että otit kutsun vastaan. Meidät yhdisti professori John Read. Tein hänen kanssaan seitsemän podcast-jakson sarjan, jossa haastettiin mielenterveyden lääketieteellistä mallia. Minulle on suuri ilo olla täällä kanssasi keskustelemassa masennuslääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista.

Kuten mainitsin ennen nauhoituksen aloittamista, haluaisin tarkastella tätä aihetta monesta näkökulmasta. Sekä masennuslääkkeitä käyttävän ihmisen näkökulmasta että ikään kuin kauempaa zoomaten: perheiden, kulttuurien ja kansakuntien näkökulmasta. Millaisia laajempia vaikutuksia masennuslääkkeillä on näillä eri tasoilla?

Ajattelin aloittaa kertomalla hieman niistä käsityksistä, joihin itse uskoin ennen kuin aloin perehtyä tähän aiheeseen tarkemmin ja ymmärtää, ettei kaikki se, mitä meille masennuslääkkeistä opetetaan, olekaan niin todenmukaista ja rehellistä kuin monet yhä uskovat.

On hienoa, että olet kirjoittanut esimerkiksi tämän, uusin kirjasi, jos en ole väärässä, Chemically Imbalanced: The Making and Unmaking of the Serotonin Myth.

Valitettavasti uskon, että monet uskovat edelleen tähän myyttiin. Törmään siihen toisinaan sosiaalisen median kommenteissani, erityisesti Suomessa. Aloitetaan muutamasta käsityksestä, joihin itsekin uskoin.

Ensinnäkin ajattelin, että masennuslääkkeet, erityisesti SSRI- ja SNRI-lääkkeet, mutta etenkin SSRI-lääkkeet, vaikuttavat ainoastaan serotoniiniin. Toinen käsitykseni oli, että ne vaikuttavat vain aivoihin. Ja kolmas oli, että niiden vaikutukset kohdistuvat ensisijaisesti mielialaan.

Nämä olivat siis käsityksiä, joihin uskoin ennen kuin opin, ettei asia todellisuudessa ole näin. Voisimmeko aloittaa tästä? Kertoisitko ehkä joistakin yleisistä väärinkäsityksistä, joita SSRI-lääkkeisiin liittyy?

Joanna: Perusongelma on se, että masennuslääkkeitä on pitkään esitetty lääkkeinä, jotka toimivat korjaamalla tiettyä taustalla olevaa biologista mekanismia, jonka on oletettu aiheuttavan masennuksen oireita.

Erityisesti niiden ajateltiin korjaavan serotoniinin puutosta, ja serotoniinin puutoksen puolestaan ajateltiin aiheuttavan masennusta.

Tämä oli kuitenkin pelkkä teoria, jota näyttö ei tukenut.

Toin tämän julkiseen keskusteluun vuonna 2022, kun julkaisimme yhdessä muiden tutkijoiden kanssa systemaattisen katsauksen serotoniinista ja masennuksesta. Osoitimme, ettei ollut johdonmukaista näyttöä siitä, että masennukseen liittyisi serotoniinissa jokin poikkeavuus.

Lääketeollisuus kuitenkin levitti tätä ajatusta hyvin laajasti ja aivan tietoisesti, vaikka sitä ei koskaan ollut vakuuttavasti tuettu tieteellisellä näytöllä. Tämä loi käsityksen, että nämä lääkkeet ovat hyvin spesifejä: että niillä on yksi tietty, tarkasti kohdennettu vaikutus aivojen kemialliseen epätasapainoon.

En usko, että kukaan koskaan väitti, etteivät SSRI-lääkkeet vaikuttaisi mihinkään muuhun. Mutta kukaan ei ollut kiinnostunut niiden muista vaikutuksista. Niitä ei ajateltu lääkkeinä, jotka muuttavat elimistön eri järjestelmien ja aivojen biologista toimintaa.

Ei siis ole yllättävää, että sinullekin syntyi käsitys, että nämä lääkkeet vaikuttavat vain serotoniiniin ja aivojen toimintaan. Sinulle ei annettu oikeampaa kuvaa siitä, että ne ovat lääkkeitä, jotka muuttavat elimistömme ja aivojemme normaalia toimintaa, niiden kemiallista koostumusta ja biologisia prosesseja.

Piia: Aivan. Olet tuonut esiin myös sairauskeskeisen ja lääkeainekeskeisen mallin välisen eron. Voisitko esitellä ne lyhyesti?

Joanna: Kyllä. Oikeastaan juuri sitä olen tässä selittänyt.

Sairauskeskeinen malli tarkoittaa ajatusta, että lääkkeet kohdistuvat tietyn sairauden tai häiriön oireita aiheuttavaan taustalla olevaan mekanismiin. Esimerkiksi masennuksessa ajatellaan, että lääkkeen vaikutus kohdistuu serotoniinin puutokseen.

Ja tämä lääkeaineiden toimintaa koskeva malli on se, jonka ajatellaan yleisesti pätevän psykiatriassa. Tai pitäisi sanoa, jonka oletetaan pätevän.

Vaikka nämä mekanismit ovat hypoteettisia, minkään mielenterveyden häiriön oireita aiheuttavia mekanismeja ei ole koskaan osoitettu vakuuttavasti, eikä edes vahvasti.

Tälle mallille ei siis oikeastaan ole näyttöä, mutta se on oletusarvoinen malli. Näin lääkkeiden ymmärretään toimivan. Useimmat psykiatrit ajattelevat masennuslääkkeiden ja muiden mielenterveysongelmiin käytettävien lääkkeiden toimivan tällä tavalla.

Olen huomannut, että tästä oletuksesta on hyvin vaikea päästä irti. Se on juurtunut syvälle psykiatrien, neurotieteilijöiden ja muiden tällä alalla työskentelevien ihmisten ajatteluun. Ainakin useimpien tällä alalla työskentelevien.

Toinen tapa ymmärtää masennuslääkkeiden ja muiden mielenterveysongelmiin määrättyjen lääkkeiden vaikutusta on se, mitä olen kutsunut lääkeainekeskeiseksi malliksi.

Käytin tätä nimitystä korostaakseni, että nämä lääkkeet ovat nimenomaan lääkeaineita. Ne ovat kemiallisia aineita, jotka ovat vuorovaikutuksessa elimistömme biologisten järjestelmien kanssa. Ne muuttavat elimistömme biologian normaalia tilaa.

Ne sattuvat olemaan lääkeaineita, jotka läpäisevät veri-aivoesteen. Siksi ne muuttavat myös aivojemme normaalia tilaa, aivojen kemiaa ja toimintaa.

Tämän seurauksena ne muuttavat mielentiloja, tunteita, tuntemuksia ja käyttäytymistä. Ja ne muuttavat näitä asioita kaikilla ihmisillä riippumatta siitä, onko ihmisellä masennusta tai ahdistusta tai onko hän saanut jonkin mielenterveysdiagnoosin.

Masennuslääkkeiden kohdalla tiedämme esimerkiksi, että yksi niiden aiheuttamista muutoksista on tunteiden turtuminen. Ne turruttavat sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita. Tämä on osoitettu tutkimuksissa.

Masennuslääkkeiden vaikutuksista terveillä vapaaehtoisilla ei ole tehty kovin paljon tutkimusta. Yksi syy tähän on se, että oletus niiden vaikutuksesta poikkeaviin serotoniinireitteihin on ollut niin vahva.

Jonkin verran tutkimusta kuitenkin on, ja se osoittaa, että masennuslääkkeet latistavat tunteita myös ihmisillä, joilla ei ole mielenterveysongelmia. Sama ilmiö esiintyy niillä, joille lääkkeitä määrätään mielenterveysongelmiin.

Tämä on siis lääkeainekeskeinen malli.

On selvää, että jos otat lääkettä, joka turruttaa tunteitasi, se vaikuttaa masennusoireita arvioivien kyselyiden tuloksiin. Se vaikuttaa myös siihen, miltä sinusta tuntuu.

Teoriassa se saattaa saada syvästi masentuneen, onnettoman tai ahdistuneen ihmisen voimaan hieman paremmin.

Mutta ihmisen olon helpottaminen turruttamalla hänen tunteitaan on aivan erilainen tilanne kuin sellaisen lääkkeen ottaminen, joka korjaa taustalla olevan poikkeavuuden.

Ihmiset on saatu uskomaan, että lääkkeet tekevät juuri tätä: korjaavat taustalla olevan poikkeavuuden.

Heille ei ole kerrottu asianmukaisesti, että todellisuudessa lääkkeet muuttavat aivojemme normaalia toimintaa ja siten aiheuttavat muutoksia myös normaaleihin tunteisiimme ja kokemuksiimme.

Piia: Niin. Ja uskon, että tällä tunteiden turtumisella ja sen kaltaisilla vaikutuksilla on ihmisten elämässä paljon suurempi merkitys kuin monet ehkä vieläkään ymmärtävät.

Omalla kohdallani masennuslääkkeiden käytön aloittamiseen 2000-luvun alussa liittyi se, että aloitin parisuhteen. Itsetuntoni oli heikko, ja päädyin suhteeseen miehen kanssa, jonka kanssa minun ei olisi pitänyt olla. Sanotaan nyt vaikka niin.

Koska minulle selitettiin, että minulla on kemiallinen epätasapaino, että ongelma on korvieni välissä, aivoissani ja että se täytyy korjata, jäin tähän suhteeseen seitsemäksi vuodeksi.

Yksi tämän alan ongelmista on mielestäni se, että yritämme lääkehoidolla korjata ongelmia, joita ei voida lääkkeillä korjata.

Minun olisi pitänyt saada jotain aivan muuta kuin masennuslääke, joka itse asiassa pahensi tilannettani. Se saattoi pahentaa tilannettani lääkkeen haittavaikutusten vuoksi. Tai ehkä siksi, että jäin epäterveeseen parisuhteeseen. Lopulta päädyin sairaalaan. Minulle määrättiin useita lääkkeitä. Sain useita diagnooseja, ja diagnoosini muuttui yhä vakavammaksi.

Psykiatrisen potilaan elämäni loppuvaiheessa diagnoosini oli skitsoaffektiivinen häiriö.

Joanna: Huh.

Piia: Ja kaikki alkoi siitä, että minut kuvattiin nuorena naisena, jolla oli vaikeuksia itsenäistymisessä. Potilasasiakirjoissani minua kuvailtiin nuoreksi naiseksi, jonka itsenäistymiskehitys oli jollain tavalla epäkypsää. Minulla oli itsetunto-ongelmia.

Siitä lähdin liikkeelle, ja lopulta päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle. Minulle kerrottiin, että tällaiseksi elämäni tulisi jäämään.

Sain psykoedukaatiota sairaudestani ja sen luonteesta.

Kun ajattelen tätä nyt jälkikäteen, siinä on jotain sekä traagista että melkein koomista: monet niistä ongelmista, joita minulla oli tämän elämänvaiheen lopussa, olivatkin todellisuudessa käyttämieni lääkkeiden haittavaikutuksia.

Tämä on yksi sellaisista pitkäaikaisvaikutuksista, joita ihmiset eivät välttämättä huomaa kulkiessaan tätä polkua. Ne saattavat tulla näkyviksi vasta myöhemmin. Minä pystyn näkemään ne nyt, mutta silloin en hahmottanut tapahtumien ketjua. Miten yksi lääke vaihtui useiksi lääkkeiksi, miten diagnoosit muuttuivat vakavammiksi ja miten päädyin viettämään vuosia tässä järjestelmässä.

Matkan varrella sattui monia asioita, ja lopulta niiden ansiosta ymmärsin, ettei tämä toimi.

Niinpä tämä on yksi ongelmista, jotka liittyvät näihin lääkkeisiin ja siihen, mitä kuvailit: ne muuttavat aivojemme normaalia toimintaa.

Piia: Haluaisin itse asiassa lukea tähän väliin erään lainauksen kirjastasi, jos sopii. Se on sivulta 25, kohdasta, jossa käsitellään masennuslääkkeiden haittoja:

”Masennuslääkkeiden haitat

On sanomattakin selvää, että meidän on suhtauduttava varovaisesti sellaisten kemiallisten aineiden käyttöön, jotka muuttavat aivojen normaalia tilaa, kuten masennuslääkkeet tekevät. Vähintäänkin tarvitsemme laadukasta tietoa kaikista seurauksista, joita tietyn lääkkeen käytöllä on sellaisen ajanjakson aikana, jonka ihmiset tavallisesti käyttävät sitä. Masennuslääkkeiden kohdalla tämä tarkoittaa kuukausia ja vuosia.

Tällaista tutkimusta ei kuitenkaan ollut tehty ennen kuin nykyiset masennuslääkkeet tuotiin markkinoille. Niistä tuli pian sukupolvensa laajimmin käytettyjä lääkkeitä. Sen sijaan tehtiin lyhytaikaisia tutkimuksia, jotka kestivät tavallisesti kahdeksan viikkoa.

Lääkkeiden haittavaikutusten selvittämiseen tämän ajanjakson jälkeen on kiinnitetty vain vähän huomiota. Tärkeintä on ollut varmistaa, etteivät ne välittömästi tapa kaikkia miespuolisia käyttäjiä.

Nykyiset masennuslääkkeet ovat vanhempia lääkkeitä turvallisempia siinä mielessä, että niiden yliannostukseen on vaikeampi kuolla. Ne kuitenkin aiheuttavat haitallisia vaikutuksia elimistössä.”

Minulla ei ollut aavistustakaan näistä haitallisista vaikutuksista, koska todella uskoin, että lääkkeet vaikuttavat vain serotoniiniin ja korjaavat epätasapainon.

Voisimmeko seuraavaksi puhua hieman enemmän niiden vaikutuksista elimistöön?

Joanna:  Kyllä. Ehkä ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että suurin osa serotoniinista ei ole aivoissa. Sitä on suolistossa ja veressä, verihiutaleissa eli niissä verisoluissa, jotka osallistuvat veren hyytymiseen.

SSRI-masennuslääkkeillä on siis vaikutuksia suolistoon. Ne aiheuttavat pahoinvointia, voivat aiheuttaa oksentelua ja muuta vastaavaa.

Ne myös lisäävät verenvuotoalttiutta. SSRI-lääkkeitä käyttävillä on esimerkiksi suurempi riski saada synnytyksen jälkeinen verenvuoto tai muita verenvuotoja.

Nämä ovat joitakin niiden vaikutuksista.

Ne aiheuttavat osteoporoosia. Ne aiheuttavat painonnousua ja vaikuttavat aineenvaihduntaan.

Mutta mielestäni niiden psykologiset vaikutukset, eli vaikutukset mielen toimintaan, ovat myös hyvin merkittäviä. Tämä tunteiden turtuminen, josta mainitsit. 

Ihmiset eivät välttämättä huomaa tunteiden turtumista. Sitä kuvataan joskus myös apatiaksi: ihminen muuttuu hieman välinpitämättömäksi ja vetämättömäksi. Tämä ilmiö on tunnistettu ja siitä on kirjoitettu jo pitkään, oikeastaan siitä lähtien, kun SSRI-lääkkeet tulivat käyttöön, tai ainakin niiden käytön alkuvuosista lähtien.

Pidän tätä tärkeänä, koska ihmiset eivät välttämättä tiedosta sitä lääkkeitä käyttäessään.

On olemassa tällainen ilmiö: kun ihminen on mieleen vaikuttavan lääkkeen vaikutuksen alaisena, hän ei välttämättä itse huomaa, miten lääke vaikuttaa häneen. Masennuslääkkeet ovat mieleen vaikuttavia lääkkeitä. Ne muuttavat aivojemme kemiallisen toiminnan normaalia tilaa ja siten myös mielentilojamme.

Niiden vaikutus on suhteellisen heikko verrattuna muihin mieleen vaikuttaviin lääkkeisiin, mutta ne vaikuttavat mieleen siitä huolimatta.

Kun siis käytät mieleen vaikuttavaa lääkettä, et välttämättä ole tietoinen siitä, miten se vaikuttaa sinuun. Ihminen ei välttämättä huomaa olevansa tavallista apaattisempi tai tunteiltaan turtuneempi.

Eräs kollegani, joka oli käyttänyt masennuslääkkeitä ja myöhemmin lopettanut niiden käytön, kuvaili, kuinka hän yhtäkkiä huomasi lintujen laulavan ja kuinka kaunista se oli. Ei tietenkään ollut niin, ettei hän olisi kuullut lintujen laulua lääkkeitä käyttäessään. Hän oli vain ollut liian turtunut todella huomatakseen sen. Mielestäni tämä on hyvä esimerkki siitä, miten lääkkeet voivat vaikuttaa tunteisiimme.

Ja tietysti sillä on vaikutuksia moniin elämän osa-alueisiin, jos tunteemme ovat latistuneet.

Masennuslääkkeillä on myös seksuaalisia haittavaikutuksia, jotka todennäköisesti liittyvät tähän tunteita turruttavaan vaikutukseen. Ne vähentävät libidoa ja seksuaalista halua, mutta voivat aiheuttaa myös sukuelinten tunnottomuutta.

Niillä on siis sekä tunteita että fyysisiä tuntemuksia turruttavia vaikutuksia.

On selvää, että tämä vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin solmia rakastavia, tukevia ja myönteisiä ihmissuhteita. Uskon, että masennuslääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset voivat näkyä ihmisissä monin eri tavoin.

Piia: Jos otamme hetkeksi hieman etäisyyttä ja tarkastelemme asiaa laajemmasta näkökulmasta, minua huolestuttaa erityisesti se, miten tunteiden turtuminen vaikuttaa ihmissuhteisiin ja jokapäiväiseen elämään.

Välitän paljon muista ihmisistä ja siitä, miltä heistä tuntuu. Minulle ihmisten välinen yhteys on tärkeä. Siksi minusta on aika pelottavaa ajatella jälkikäteen aikaa, jolloin käytin masennuslääkkeitä ja muita lääkkeitä. En välittänyt samalla tavalla. Empatiani muita ihmisiä kohtaan ei ollut yhtä syvää.

Minusta on pelottavaa ajatella, että myös mielenterveysalan ammattilaiset käyttävät näitä lääkkeitä eivätkä välttämättä huomaa, miten ne vaikuttavat heihin. Tämä tuli minulle selväksi vasta lääkkeestä vieroittumisen jälkeen.

Joanna:  Kuvailet myös sitä, kuinka lääkkeet pitivät sinut siinä kauheassa parisuhteessa, jossa olit. Mielestäni tämä on melko tavallinen tilanne. Lääkkeet voivat turruttaa ihmisen niin, ettei hän enää reagoi tilanteeseen, johon hänen ei pitäisi tottua tai turtua.

Ne voivat pitää ihmisen tilanteessa, josta hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo kauan sitten.

Tämä toi mieleeni joitakin tapauksia Yhdysvalloissa, joissa lapsille oli diagnosoitu ADHD, mutta myöhemmin kävi ilmi, että heitä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Kun lapselle oli annettu lääketieteellinen diagnoosi ja häntä hoidettiin oletetun, hänen päässään olevan sairauden vuoksi, kukaan ei tutkinut syvemmin perheen tilannetta eikä sitä, mitä lapsille todellisuudessa tapahtui.

Piia: Niin. Lääketieteellisessä mallissa on niin paljon ongelmia, että meidän todella täytyy haastaa sitä. Juuri siksi tein koko podcast-sarjan professori Readin kanssa. Ja juuri siksi nämä keskustelut ovat niin tärkeitä.

Meidän täytyy tehdä nämä asiat näkyvämmiksi ja ymmärrettävämmiksi.

Siksi haluan välillä palata tähän laajempaan näkökulmaan ja tarkastella paitsi lääkkeitä käyttävää ihmistä myös muita ihmisiä, joihin lääkkeiden vaikutukset ulottuvat.

Jos ihminen ei ole yhtä yhteydessä omiin tunteisiinsa eikä muihin ihmisiin, sillä on vaikutuksia myös hänen perheeseensä. Jos vanhempi käyttää masennuslääkkeitä, sillä voi olla vaikutuksia hänen lapsiinsa. Sillä voi olla vaikutuksia parisuhteeseen ja työelämään. Ja kun ajattelemme, kuinka moni ihminen käyttää näitä lääkkeitä, uskon, että niillä on merkitystä myös yhteiskunnallisella tasolla.

Meidän täytyy puhua paitsi masennuslääkkeitä käyttävän ihmisen kokemuksista myös kaikista muista ihmisistä, joihin lääkkeiden vaikutukset ulottuvat, ei välttämättä suoraan, vaan ihmissuhteiden ja muiden vastaavien yhteyksien kautta.

Joanna: Niin, ehdottomasti. Itse asiassa muistutit minua eräästä keskusteluohjelmasta, jota muistan katsoneeni 1990-luvun alussa, kun Prozac oli juuri tullut markkinoille. Ohjelman juontaja oli Kilroy-Silk, tunnettu keskusteluohjelmien juontaja. Hän käsitteli ohjelmassaan Prozacia ja varhaisia masennuslääkkeitä.

Hän haastatteli naista, joka kertoi voivansa Prozacia käyttäessään aivan fantastisesti. Hän sanoi voivansa paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja olevansa todella tyytyväinen siihen, että oli aloittanut lääkkeen käytön.

Sen jälkeen juontaja haastatteli muita yleisön jäseniä. Nainen oli siis itse yleisössä.

Hieman myöhemmin ohjelmassa hän palasi naisen luo ja kysyi tämän aviomieheltä, mitä mieltä tämä oli vaimonsa voinnista. Mies kertoi, että hänen mielestään vaimo oli muuttunut etäisemmäksi ja vähemmän empaattiseksi.

Tämä siis vahvistaa sitä, mitä sanoit. Nämä lääkkeet voivat vaikuttaa siihen, miten ihminen käyttäytyy ihmissuhteissaan, vaikka hän itse ei olisi siitä tietoinen. Sillä voi siis olla kielteisiä vaikutuksia ihmissuhteisiin.

Piia: Niin, ja myös työelämään, uraan. Jos ihminen ei enää välitä asioista samalla tavalla, se voi ainakin oman käsitykseni mukaan lisätä huolimattomuutta. Ei ehkä ole enää niin tärkeää, tekeekö työnsä hyvin vai ei. Tämä saattaa lisätä riskiä tulla irtisanotuksi tai menettää uransa. Ihminen ei ehkä välitä samalla tavalla siitä, tekeekö hän virheitä.

Uskon, että näin voimme aiheuttaa ihmisille melko paljon ongelmia.

Joanna: Muistan lukeneeni erään kommentin, jossa nainen kertoi olevansa niin välinpitämätön kaikesta, että jos hän leikkasi jotain isolla veitsellä, hän satutti itseään toistuvasti. Hän ei yksinkertaisesti tuntunut välittävän edes siitä, vaikka olisi leikannut sormensa irti.

Olen myös nähnyt ihmisten yhdistävän tämän siihen, että nämä lääkkeet näyttävät toisinaan aiheuttavan itsetuhoisia ajatuksia. Kyse on ikään kuin välinpitämättömyydestä sen suhteen, elääkö vai kuoleeko.

Ihmiset näyttävät myös tekevän joskus erikoisia ja impulsiivisia asioita näiden lääkkeiden vaikutuksen alaisina. Uskon, että tämä liittyy juuri siihen välinpitämättömyyteen, jota kuvailit.

Piia: Niin. Tämä saa minut ajattelemaan myös sitä, mitä olen kutsunut psykiatrian äärimmäiseksi vapaudu vankilasta -kortiksi. Kaikki nämä asiat voidaan nimittäin aina selittää ihmisen mielisairaudella.

Jos ihminen käyttäytyy impulsiivisesti, voidaan ajatella, että hänellä on ehkä alkamassa jokin maaninen vaihe tai jotain vastaavaa. Kaikki voidaan siis palauttaa ihmiseen itseensä ja hänen mielenterveyden häiriöönsä, koska käytössämme on tämä lääketieteellinen malli. Emme ajattele, mitä lääkkeet mahdollisesti tekevät ihmiselle.

Joanna: Kyllä, aivan ehdottomasti. Haluan kuitenkin hieman puolustaa psykiatreja, koska törmään tähän ongelmaan myös omassa päivittäisessä työssäni.

Usein on todella vaikeaa selvittää, mikä johtuu lääkkeestä ja mikä ihmisen taustalla olevista ongelmista. Tavallisesti ihmisellä on joitakin taustalla olevia ongelmia. Juuri niiden vuoksi hän on päätynyt vastaanotolle. Jopa minun kaltaiseni ihminen, jolla on melko paljon tietoa lääkkeiden aiheuttamista ongelmista, voi kokea tilanteen vaikeaksi.

Mutta uskon, että valtaosa psykiatreista ei edes harkitse mahdollisuutta, että osa heidän näkemistään ongelmista johtuu ihmisten käyttämistä lääkkeistä.

Piia: Sivuhuomiona haluan kertoa, että viimeisimmillä psykiatrikäynneilläni, jotka liittyivät omaan lääkehoitooni, psykiatrini sanoi minulle, että minulla edelleen esiintyvät kognitiiviset ongelmat ja negatiiviset oireet olivat osa sairauttani. Hänen mukaansa minun pitäisi vain tottua siihen, että ne kuuluvat sairauteeni.

Mutta kaikki nämä kognitiiviset ongelmat ja negatiiviset oireet katosivat, kun lopulta lopetin lääkkeiden käytön.

Se on aikamoista: sinulle kerrotaan, että nämä oireet ovat osa sairauttasi, ja sitten yhtäkkiä niitä ei enää olekaan.

Ei ollut uteliaisuutta selvittää, mitä todellisuudessa tapahtui. Kukaan ei pohtinut, oliko vuosien mittaisella useiden lääkkeiden käytöllä voinut olla vaikutuksia minuun. Ja matkani yhdessä vaiheessa uskoin itsekin täysin, että jos unohdin ottaa lääkkeen tai jouduin olemaan ilman sitä jonkin aikaa, kaikki pahenevat oireeni kertoivat siitä, millainen minä todella olin ilman lääkkeitä.

Yksi lääkkeistäni piti tilata apteekkiin etukäteen. Jos unohdin tilata sen ajoissa ja lääke ehti loppua, jouduin olemaan jonkin aikaa ilman sitä.

Silloin mielialani, nukkumiseni ja oikeastaan kaikki muukin menivät niin huonoon suuntaan, että ajattelin sen olevan todellinen minäni ilman lääkkeitä. Uskoin todella, etten pystyisi selviytymään elämästäni ilman niitä, koska kaikki nämä oireet tulivat esiin.

Yksi onnekas sattuma oli kuitenkin se, että juuri tämä psykiatri sanoi minulle, että kyseessä olivat vieroitusoireet. Hän selitti, että elimistöni oli tottunut näihin lääkkeisiin ja että tällaisia oireita ilmaantui, kun olin jonkin aikaa ilman niitä. Se alkoi muuttaa käsitystäni siitä, mitä minulle tapahtui.

Aloin pohtia: jos esiin tuleva ihminen ei olekaan todellinen minäni ilman lääkkeitä, niin kuka minä sitten olen? Kuka olen kaiken tämän lääkityksen alla?

Joanna: Uskon, että tämä on yleinen kokemus. Ihmiset, jotka ovat aloittaneet psykiatristen lääkkeiden käytön hyvin nuorina tai suhteellisen varhaisessa elämänvaiheessa, voivat menettää käsityksensä siitä, mitkä kokemukset ovat heille itselleen ominaisia ja mitkä johtuvat lääkkeistä.

Mutta olit todella onnekas, että psykiatrisi tunnisti mahdollisuuden, että oireesi saattoivat johtua vieroituksesta.

Niin monissa tilanteissa psykiatrit eivät ole tietoisia tästä mahdollisuudesta. Sen sijaan he vain vahvistavat ihmisten pelkoa siitä, etteivät nämä pysty elämään ilman lääkkeitä.

Ihmiselle sanotaan, että oireiden palaaminen osoittaa hänen tarvitsevan lääkettä. Tämän seurauksena hän palaa lääkityksen pariin eikä ehkä koskaan onnistu lopettamaan sen käyttöä.

Piia: Niin. Se, mitä sanoit lääkityksen aloittamisesta jo varhaisessa elämänvaiheessa, sai minut ajattelemaan hedelmällisyyteen liittyviä ongelmia. Haluaisin kysyä sinulta masennuslääkkeiden vaikutuksista hedelmällisyyteen, raskauteen ja syntyviin lapsiin.

Joanna:  Tämä on todella tärkeä aihe. Masennuslääkkeet vaikuttavat hedelmällisyyteen ja raskauteen monin eri tavoin. Ne vaikuttavat miesten siittiöiden elinkelpoisuuteen ja heikentävät siten miesten hedelmällisyyttä.

Ne eivät näytä heikentävän naisten hedelmällisyyttä samalla tavalla, mutta ne todennäköisesti lisäävät keskenmenon riskiä ja mahdollisesti myös kohtukuoleman riskiä. Ne voivat aiheuttaa synnytyksen jälkeisen verenvuodon. Ne lisäävät todennäköisyyttä ennenaikaiseen synnytykseen ja siihen, että vauva syntyy pienipainoisena. Lisäksi ne voivat aiheuttaa vastasyntyneelle vieroitusoireyhtymän.

Ne saattavat myös liittyä suurentuneeseen riskiin, että lapselle kehittyy käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, jotka diagnosoidaan joko autismiksi tai ADHD. Serotoniinilla on hyvin keskeinen rooli sikiön kehityksessä ja erityisesti aivojen kehityksessä. Siksi ei ole yllättävää, että sen toimintaan vaikuttavilla lääkkeillä saattaa olla seurauksia kehittyvälle lapselle.

Tämä on siis todella tärkeä kysymys.

Minua huolestuttaa erityisesti se, että nuorille naisille määrätään masennuslääkkeitä ilman, että he saavat asianmukaiset tiedot siitä, miten lääkkeet saattavat vaikuttaa heidän tulevaan hedelmällisyyteensä ja raskauteensa.

Ajatellaan esimerkiksi nuorta naista, joka aloittaa masennuslääkkeen käytön myöhäisteini-iässä tai parikymppisenä. Kun hän kolmekymppisenä alkaa harkita lasten hankkimista, hän on saattanut käyttää lääkkeitä jo kymmenen vuotta tai pidempään.

Siinä vaiheessa lääkkeiden käytön lopettaminen voi olla todella vaikeaa. Hänellä voi olla vakavia ja pitkäkestoisia vieroitusoireita. Hän ei ehkä pysty lopettamaan lääkitystä lainkaan. Näin hän ei välttämättä enää pysty tekemään aidosti tietoon perustuvaa valintaa lääkkeiden käytön lopettamisesta raskauden ajaksi.

Piia: Niin. Ja jälleen kerran kyse ei ole vain lääkettä käyttävästä ihmisestä. Vaikutukset ulottuvat hänen perheeseensä ja laajempaan lähipiiriinsä. Siihen jatkuuko suku uusien lasten syntymän myötä. Valitettavasti uskon, että tämä näkökulma jää näissä keskusteluissa usein liian vähälle huomiolle.

Nämä vaikutukset siis ulottuvat myös laajemmalle, ja tällaisilla ongelmilla voi olla monenlaisia seurauksia.

Tämä sai minut ajattelemaan myös eroa niiden vaikutusten välillä, joita ihmisille aiheutuu lääkkeiden pitkäaikaisesta käytöstä, ja niiden pitkäaikaisvaikutusten välillä, joita voi ilmetä lääkkeiden käytön lopettamisen jälkeen. Kaikki vaikutukset eivät nimittäin välttämättä katoa, vaikka ihminen onnistuisi lopettamaan lääkityksen. Vaikutukset eivät siis välttämättä pääty siihen, että lääkkeistä pääsee eroon.

Millaisia pitkäaikaisia ongelmia ihmisillä voi olla vielä lääkityksen lopettamisen jälkeen?

Joanna: Ensimmäiseksi on sanottava, että monien ihmisten on vaikea lopettaa näiden lääkkeiden käyttö. Teimme kyselytutkimuksen, johon osallistui masennuslääkkeitä käyttäviä ihmisiä, jotka olivat paikallisen NHS terapiapalvelun asiakkaita.

Niistä ihmisistä, jotka olivat yrittäneet lopettaa masennuslääkkeiden käytön, 40 prosenttia ei ollut onnistunut siinä. Kun tarkastelimme vähintään kaksi vuotta lääkkeitä käyttäneitä, osuus oli 80 prosenttia niistä, jotka olivat yrittäneet lopettaa mutta eivät olleet onnistuneet siinä.

Tämä kertoo siis jo siitä, että lopettaminen voi olla todella vaikeaa.

Uskon, että yksi syy on se, että ihmiset kokevat vieroitusoireita. Osittain syynä voi olla myös se, että he ovat vakuuttuneet niin vahvasti lääkkeiden tarpeellisuudesta, että palaavat lopulta niiden käyttäjiksi. Vieroitusprosessin aikana he voivat myös kokea voimakasta ahdistusta. Vieroitusoireet ovat melko yleisiä, ja joillakin ihmisillä ne voivat olla todella vakavia ja pitkäkestoisia.

Joillekin masennuslääkkeiden lopettaminen on tuskallisen vaikeaa. He voivat päätyä todella huonoon kuntoon lääkityksen lopettamisen jälkeen, erityisesti jos he lopettavat sen äkillisesti. Heillä voi olla aivosumua, ja jotkut ovat niin huonossa kunnossa, etteivät pääse edes sängystä ylös. He saattavat itkeä hallitsemattomasti ja kokea hyvin voimakkaita tunteita, ahdistusta, paniikkikohtauksia ja itsetuhoisia ajatuksia.

Lisäksi voi ilmetä fyysisiä oireita, kuten huimausta, aivoissa tuntuvia sähköiskumaisia tuntemuksia eli niin sanottuja brain zap -oireita sekä pahoinvointia. Kyse ei siis ole vain emotionaalisesta oireyhtymästä, vaan myös fyysisestä oireyhtymästä. Se vaikuttaa tunteisiin, koska nämä lääkkeet muuttavat jollakin tavalla aivojen toimintaa.

Vieroitus voi siis olla joillekin todella vaikea kokemus. Ihmiset ovat tässä suhteessa erilaisia. En usko, että lopettaminen on kaikille yhtä vaikeaa, varsinkaan jos lääkkeitä ei ole käytetty kovin pitkään.

Mutta pidempään lääkkeitä käyttäneillä on mielestäni varsin todennäköistä, että masennuslääkkeiden lopettamiseen liittyy ainakin kohtalaisia vaikeuksia. Joillekin se on erittäin vaikeaa.

Minulla on nykyään Lontoossa pieni vastaanotto, jossa autamme ihmisiä lopettamaan masennuslääkkeiden lisäksi bentsodiatsepiinien ja muiden yleisesti määrättyjen psykiatristen lääkkeiden käytön.

Olemme juuri avanneet palvelumme valtakunnallisille lähetteille, ja saamme valtavasti yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat yrittäneet lopettaa masennuslääkkeiden käytön mutta ovat kokeneet prosessin äärimmäisen vaikeaksi ja päätyneet todella huonoon kuntoon.

He yrittävät epätoivoisesti löytää apua ja tukea tilanteeseensa. Usein heitä ei uskota. Heille saatetaan sanoa, että kyse on vain heidän taustalla olevien psyykkisten ongelmiensa uudesta ilmenemismuodosta, aivan kuten sinullekin sanottiin.

Useimmat näistä ihmisistä olivat alun perin hakeutuneet lääkärin vastaanotolle melko vähäisten ongelmien vuoksi. Heillä saattoi olla unettomuutta tai muutaman viikon kestänyttä stressiä. Heille määrättiin masennuslääke, jota he jatkoivat vuosikausia. He olivat voineet ihan hyvin ja halusivat lopulta lopettaa lääkityksen. Sitten he päätyivät tähän kauheaan tilaan.

Hyvä asia on se, että tilanne näyttää vähitellen helpottavan. Toipuminen voi kuitenkin olla hidasta. Joillakin ihmisillä voi kestää vuosia ennen kuin he tuntevat olevansa jälleen kohtuullisen normaalissa kunnossa.

Piia: Uskon, etteivät useimmat ihmiset tiedä, mihin he oikeastaan sitoutuvat aloittaessaan lääkityksen. Erityisesti jos seurauksena on vuosia kestäviä vieroitusvaikeuksia ja muita vaikutuksia. Joku voi esimerkiksi joutua luopumaan ajatuksesta perustaa perhe. Joillekin se voi olla todella musertavaa.

Joanna: Olen täysin samaa mieltä. Mielestäni meidän pitäisi todella pyrkiä siihen, että lääkäreiden olisi vaikeampaa määrätä näitä lääkkeitä.

Ihmiset hakeutuvat lääkäriin usein silloin, kun he ovat epätoivoisia. Sellaisessa tilanteessa ihminen ei välttämättä pysty ajattelemaan selkeästi sitä, miten lääke saattaa vaikuttaa häneen kymmenen vuoden kuluttua tai ylittävätkö lääkkeen hyödyt todella sen haitat.

Meidän pitäisi siis varmistaa, että lääkärit olisivat huomattavasti pidättyväisempiä määräämään näitä lääkkeitä. Heidän pitäisi myös todella yrittää löytää ihmisille vaihtoehtoisia ratkaisuja sen sijaan, että he ohjaisivat nämä mukaan lääkityskierteeseen.

Piia: Yksi näihin pitkäaikaisvaikutuksiin liittyvä ongelma on mielestäni myös se, että ihmisille voi tulla useita diagnooseja. En tarkoita vain sitä, että heidän mielenterveysdiagnoosinsa muuttuvat vakavammiksi, vaan myös sitä, että he voivat saada esimerkiksi toiminnallisen neurologisen häiriön eli FND-diagnoosin.

Olen kuullut, että tämän diagnoosin saaneet ihmiset saattavat joutua tilanteeseen, jossa heitä ei enää uskota edes siinä määrin kuin aikaisemmin. Heille on ikään kuin löytynyt kätevä selitys oireilleen. Olen lukenut myös dysautonomiasta, kroonisesta väsymysoireyhtymästä ja vastaavista ongelmista, joita ihmisille voi ilmaantua.

Voisitko kertoa hieman näistä?

Joanna:  Tämä liittyy siihen, että masennuslääkkeet aiheuttavat usein pitkäaikaista apatiaa, joskus myös voimattomuutta, väsymystä, aivosumua ja kognitiivisten toimintojen hidastumista. Samanlaisia vaikutuksia on myös muilla psykiatristen ongelmien hoitoon käytettävillä lääkkeillä, erityisesti psykoosilääkkeillä. Itse asiassa niiden vaikutukset voivat tässä suhteessa olla huomattavasti voimakkaampia kuin masennuslääkkeiden.

Jos lääkärit eivät tunne lääkkeiden mahdollisia haittavaikutuksia tai eivät tule ajatelleeksi niitä, he voivat helposti tulkita nämä oireet potilaan kuvitteluksi. Silloin potilas saattaa saada toiminnallisen neurologisen häiriön diagnoosin, kuten mainitsit, tai jonkin muun diagnoosin, joka antaa ymmärtää, ettei ongelma ehkä ole todellinen vaan että kaikki on vain hänen päässään.

Yksi ongelma on tietenkin se, ettei näitä vaikutuksia välttämättä ole helppo tunnistaa fyysisten tutkimusten avulla.

Jopa masennuslääkkeitä käyttäneille ihmisille tehdyissä kognitiivisissa testeissä ongelmat eivät välttämättä näy kovin selvästi.

Uskon, että tämä johtuu osittain siitä, etteivät testimme ole riittävän herkkiä eivätkä ne välttämättä kuvaa kunnolla niitä ongelmia, joita lääkkeet aiheuttavat. Tiedän, että jotkut lääketieteen ammattilaiset ajattelevat, että jos jotakin ei pystytä osoittamaan tutkimuksissa, sitä ei ole olemassa. He saattavat päätellä, että oireet ovat psykologisia tai että ne ovat vain ihmisen omassa mielessä.

Mutta onhan olemassa monia fyysisiä sairauksia, jotka eivät näy tutkimuksissa. Esimerkiksi migreeni ei välttämättä näy tutkimuksissa, mutta en usko, että kovin moni pitää sitä vain ihmisen kuvitteluna. Se on todellinen fyysinen tila, joka aiheuttaa kipua, vaikka emme pystykään paikantamaan sen syytä tai mekanismia tarkasti.

Myöskään multippeliskleroosia eli MS-tautia ei aikaisemmin pystytty tunnistamaan samalla tavalla kuin nykyään, ennen kuin magneettikuvaus tuli käyttöön. Se on selvästi fyysinen sairaus.

Elimistössä voi siis tapahtua monenlaisia asioita, jotka johtuvat masennuslääkkeistä tai muista lääkkeistä. Niitä voi tapahtua myös lääkityksen lopettamisen seurauksena, kun elimistö reagoi siihen, että siltä poistetaan lääkeaine, johon se on sopeutunut.

Tällaisissa tilanteissa elimistössä voi tapahtua monia asioita, joita emme välttämättä pysty havaitsemaan aivokuvantamisella tai verikokeilla. Ne voivat silti olla todellisia ja aiheuttaa ihmisille huomattavaa toimintakyvyn heikkenemistä.

Piia: Niin. Ja kun ajattelee sitä, mitä mainitsit serotoniinista ja siitä, ettei sen vaikutus rajoitu aivoihin vaan se vaikuttaa eri puolilla elimistöä, tämä auttaa ymmärtämään asiaa.

Olen kuullut Mark Horowitzin puhuvan siitä, miten serotoniini vaikuttaa kaikkiin elimistön elimiin. Tämän perusteella on ymmärrettävää, että vieroitusoireet ja haittavaikutukset voivat olla niin moninaisia ja että ihmisillä voi olla hyvin erilaisia oireita. Serotoniinihan vaikuttaa niin moniin asioihin elimistössämme.

Joanna: Niin. Niin, uskon, että se on osittain syy. Mutta osittain kyse on myös siitä, että aivot säätelevät kehossa tapahtuvia asioita. Ja koska nämä lääkkeet kulkeutuvat aivoihin, ne muuttavat aivojen normaalia tilaa. Kun lääkkeet sitten poistetaan, aivot tavallaan reagoivat siihen, että nämä aineet eivät enää ole siellä.

Piia: Aivan. Okei. Meidän aikamme alkaa olla lopussa, joten haluaisin vielä kysyä yhdestä asiasta, jota olen pohtinut. Onko tilanteita, joissa näiden masennuslääkkeiden käytön yhteydessä olisi mielestäsi perusteltua puhua vaurioista?

Joanna: Kyllä. Ajatellaan esimerkiksi näitä pitkittyneitä tiloja, joita esiintyy sen jälkeen, kun ihmiset ovat lopettaneet masennuslääkkeiden käytön, varsinkin jos he ovat lopettaneet lääkkeet äkillisesti. Myös jatkuva seksuaalinen toimintahäiriö, jota voi esiintyä masennuslääkkeiden käytön lopettamisen jälkeen, on tällainen esimerkki.

Nämä oireet näyttävät jatkuvan liian pitkään, jotta kyse olisi vain jonkinlaisesta vieroitusreaktiosta tai kehon lyhytaikaisesta sopeutumisesta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että keho on vaurioitunut ja toipuminen tästä vauriosta kestää pitkään.

Mielestäni ei siis ole kohtuutonta puhua näiden lääkkeiden aiheuttamista vaurioista. Perusteluna on juuri se, kuinka pitkään oireet jatkuvat ja kuinka kauan toipuminen kestää.

Piia: Niin. On valitettavaa, etteivät näitä ongelmia yleisesti tunnisteta tai tunnusteta. Ja kuten mainitsit, ihmisiä ei myöskään uskota. Se tuo mielestäni heidän kokemukseensa aivan uudenlaisen yksinäisyyden tason.

Esimerkiksi PSSD eli masennuslääkkeiden käytön jälkeisestä jatkuvasta seksuaalisesta toimintahäiriöstä tiedän joitakin ihmisiä, joita se koskettaa. Heidän voi olla vaikea selittää muille, etteivät he enää saa yhteyttä omiin tunteisiinsa tai että heidän kognitiiviset kykynsä eivät toimi samalla tavalla kuin ennen.

On vaikea selittää toiselle ihmiselle, millaista on toimia ikään kuin mekaanisesti. Saatat esimerkiksi halata itsellesi läheistä ihmistä. Tiedät, että siinä tilanteessa sinun kuuluisi tuntea jotakin, mutta et tunnekaan sitä. Et saa yhteyttä tunteeseen.

Psykiatriassa on monia tasoja, joilla ihmisen kokemuksia ei uskota. Olen kokenut sitä itsekin. Mutta tällaiset tilanteet ovat mielestäni todella traagisia.

Joanna: Ehdottomasti. Uskon, että psykiatrit ovat olleet hyvin hitaita hyväksymään näiden ongelmien olemassaolon. Osittain siksi, etteivät he ehkä yksinkertaisesti pysty hyväksymään sitä, että nämä erittäin laajasti käytetyt lääkkeet, joita kaikki psykiatrit ovat määränneet pitkään, voivat aiheuttaa näin paljon haittaa.

Mutta kuten sanoit, seurauksena on se, että näiden lääkkeiden tällä tavoin vahingoittamat ihmiset eivät ainoastaan joudu elämään ongelmiensa kanssa, vaan heitä ei myöskään uskota. Heidän kokemuksensa torjutaan täysin. Se on ikään kuin toinen loukkaus ensimmäisen päälle.

Tilanne on yksinkertaisesti traaginen.

Jotkut psykiatrit ovat yrittäneet väittää, että kyse on psykologisesta ongelmasta tai masennuksen oireesta. On esimerkiksi psykiatreja, joiden mukaan tunteiden turtuminen tarkoittaa vain masennuksen palaamista ja seksuaalinen toimintahäiriö on niin ikään merkki masennuksen uusiutumisesta.

Meillä on kuitenkin eläinkokeita, jotka osoittavat, että eläinten seksuaalinen aktiivisuus vähenee pitkäkestoisesti, kun niille annetaan näitä lääkkeitä. Ei siis ole epäilystäkään siitä, etteikö tällainen vaikutus olisi todellinen. Myös tunteiden turtumista koskeva tutkimus osoittaa, ettei kyse ole vain masennuksen uusiutumisesta. Siinä voi olla mukana myös tällainen tekijä, mutta tapahtuu jotakin muutakin, joka liittyy lääkkeen vaikutuksiin.

Piia: Aivan. Tästä olisi vielä niin paljon puhuttavaa. Mutta tässä tilanteessa haluaisin kysyä, miltä aidosti tietoon perustuva suostumus näyttäisi. Mitä ihmiselle pitäisi kertoa, jotta hänen suostumuksensa lääkitykseen olisi todella tietoon perustuva?

Joanna: Aidosti tietoon perustuva suostumus tarkoittaisi ensinnäkin sitä, että ihmiselle kerrottaisiin, ettei ole näyttöä siitä, että hänen aivoissaan olisi jotakin vialla. Mielestäni tämä on tärkein asia, joka ihmisille pitäisi sanoa.

Koet tunneperäisen reaktion elämässäsi tapahtuviin asioihin. Saatat olla ihmisenä muita tunteellisempi, mutta ei ole näyttöä siitä, että elimistössäsi tai fysiologiassasi tapahtuisi jotakin poikkeavaa.

Sen jälkeen voitaisiin kertoa, että meillä on lääkkeitä, joiden on lumekontrolloiduissa tutkimuksissa osoitettu vähentävän masennusoireita hieman enemmän kuin lumelääke, kun oireita mitataan erilaisilla arviointiasteikoilla.

Nämä lääkkeet aiheuttavat tunteiden turtumista. Jos niiden vaikutus todella on farmakologinen, se on todennäköisesti niiden vaikutusmekanismi. On kuitenkin mahdollista, että vaikutus perustuu suurelta osin lumevaikutukseen.

Joka tapauksessa lääkkeet turruttavat tunteita. Ne tekevät sen muuttamalla aivojemme kemian normaalia tilaa ja elimistömme biologista toimintaa. Kuten olet itsekin korostanut, ne vaikuttavat kaikkiin elimistömme biologisiin järjestelmiin, erityisesti suolistoon ja verenvuotoa säätelevään järjestelmään.

Lääkkeillä, jotka häiritsevät elimistön normaalia toimintaa, on väistämättä myös kielteisiä seurauksia. Tämä korostuu varsinkin silloin, kun niitä käytetään jatkuvasti ja pitkään.

Osa näistä seurauksista tunnetaan. Niitä ovat esimerkiksi fyysinen riippuvuus ja vieroitusongelmat, seksuaaliset toimintahäiriöt, osteoporoosi ja painonnousu. Emme kuitenkaan ole tutkineet näitä vaikutuksia kovin paljon, joten on todennäköisesti myös monia muita seurauksia, joita emme ole kunnolla selvittäneet.

Lisäksi tunne-elämän ongelmia voidaan käsitellä muillakin tavoilla.

Mielestäni ihmisille pitäisi vähintäänkin kertoa nämä asiat tällä tavoin. Heille pitäisi myös antaa luettavaa, jotta he voivat perehtyä asiaan tarkemmin. Kannustaisin jokaista masennuslääkkeen aloittamista harkitsevaa lukemaan minun kirjojani ja tutkimusartikkeleitani sekä muiden masennuslääkkeistä kirjoittaneiden tekstejä.

Ymmärrän toki, että kun ihminen on ahdistunut tai muuten vaikeassa tilanteessa, hän ei välttämättä pysty perehtymään tällaisiin asioihin. Juuri siksi lääkäreiden pitäisi lakata edistämästä ja suosittelemasta näitä lääkkeitä.

Vähintäänkin lääkäreiden pitäisi kertoa rehellisesti, mitä nämä lääkkeet ovat, mitkä niiden mahdollisten hyötyjen rajat ovat ja millaisia haitallisia seurauksia niiden käytöllä voi olla.

Piia: Olen samaa mieltä. Mielestäni on myös hyvä, että mahdollisimman moni meistä tietää näistä asioista ja lukee niistä. Esimerkiksi sinun kirjastasi ja muista vastaavista kirjoista sekä muista teoksistasi. Olet kirjoittanut todella hyviä kirjoja. Kiitos niistä kaikista, niiden kirjoittamisesta!

Olet käsitellyt näitä asioita mielestäni hyvin ymmärrettävällä tavalla. Ihmiset voivat ymmärtää, mitä serotoniinimyytin taustalla on, miten se syntyi ja millaisten tapahtumien seurauksena olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen.

Uskon siis, että mitä useampi meistä tuntee nämä asiat, sitä parempi. Silloin pystymme myös jakamaan vaihtoehtoisia näkemyksiä ihmisille, joilla saattaa juuri nyt olla vaikeaa.

Joanna Moncrieff: Kyllä.

Piia: Vielä viimeinen kysymys: mistä ihmiset voivat seurata sinua ja työtäsi?

Joanna Moncrieff: Minulla on verkkosivusto osoitteessa joannamoncrieff.com. Löydät minut myös Xä nimellä Joanna Moncrieff.

Monet tutkimusartikkelini ovat vapaasti saatavilla internetissä. Kannattaa siis käydä lukemassa tieteellisissä lehdissä julkaisemiani artikkeleita. Monet niistä ovat kaikkien saatavilla ilmaiseksi.

Piia: Laitan linkit niihin tämän jakson alle.

Kiitos todella paljon, Joanna, kaikesta työstäsi ja siitä, että käytit aikaasi näistä asioista keskustelemiseen kanssani. Minusta tuntuu, että voisin puhua kanssasi tuntikausia. Keskusteltavaa olisi vielä niin paljon, mutta haluan nyt kiittää sinua ajastasi ja tekemästäsi työstä.

Joanna Moncrieff: Kiitos, Piia, kutsusta. Olen todella nauttinut keskustelustamme ja toivon, että siitä on ollut hyötyä tätä katsoville ihmisille.

Piia: Siitä on varmasti ollut hyötyä. Kyllä. Kiitos ja hei hei!

Joanna Moncrieff: Hei hei. Kiitos.

The post Masennuslääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset | Professori Joanna Moncrieff appeared first on Astetta parempi elämä.

Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 7. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä.

Tällä kertaa puheenaiheena on vaihtoehdot lääketieteelliselle mallille.

Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys, ja videon sisältö löytyy myös tekstimuodossa videon alta.

Sinua voisi kiinnostaa myös tämä:

Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

Piia: Hei! Olen Piia Tuominen, ja tänään seurassani on professori John Read Lontoon East Londonin yliopistosta. Olet myös International Institute for Psychiatric Drug Withdrawal -instituutin puheenjohtaja.

Tämä keskustelu on osa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellistä mallia. Sarjan tavoitteena on edistää inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. Tämä on seitsemäs yhteinen jaksomme.

Kerron hieman taustastani. Olen entinen psykiatrian potilas, ja käytän esimerkiksi podcastiani haastaakseni psykiatrian valtavirran näkemyksiä. Olemme keskustelleet lääketieteellisen mallin ongelmista, psykiatrisista diagnooseista, ECTä eli sähköhoidosta, masennuslääkkeistä, antipsykooteista ja psykoosista. Nyt on aika omistaa jakso vaihtoehdoille. Mitä voisimme tehdä nykyisen lääketieteellisen mallin sijaan?

Ajattelin aloittaa, John, kertomalla hieman omasta tarinastani. Siitä, mikä auttoi minut pois tilanteesta, jossa olin. Minulle oli sanottu, että olen käytännössä toivoton tapaus. Että tulisin olemaan psykiatrian potilas loppuelämäni ajan, eikä minua voitaisi enää juuri auttaa, koska käyttämäni lääkkeet eivät pystyneet auttamaan minua enempää.

Tällaisessa tilanteessa olin, kuten olen aiemmin kertonut tarinastani hieman. 

Elokuussa 2014, noin 12 vuotta sitten, päädyin NLP-kurssille, eli neurolingvistisen ohjelmoinnin kurssille. Kuten sanoin, se, miten päädyin sinne, on aivan oma tarinansa. Mutta kurssi sai minut ajattelemaan tilannettani aivan eri tavalla.

En ollut aluksi edes varma, pystyisinkö osallistumaan. Kurssi kesti yhdeksän tai kymmenen päivää peräkkäin. En ollut aiemmin ollut niin pitkään poissa kotoa, varsinkaan yksin. En tiennyt, pärjäisinkö.

Olin niin peloissani ja ahdistunut, että kurssin ensimmäisenä aamuna, ennen kuin pääsin kurssipaikalle, nousin kahdesti väärään bussiin. Olin niin ahdistunut, etten oikein pystynyt toimimaan minulle vieraassa ympäristössä.

Kurssi järjestettiin Suomen pääkaupungissa, joka oli hyvin erilainen kuin oma ympäristöni. Olin asunut vuosia Suomen maaseudulla, jossa on peltoja, metsiä, peuroja ja kaikkea sellaista, mutta ei kovin paljon ihmisiä tai liikennettä. Kaupunki tuntui minusta todella vieraalta.

Soitin kurssin järjestäjille etukäteen ja kerroin, etten ollut varma, pystynkö osallistumaan tai olemaan mukana koko kurssin ajan. Sellainen oli mielentilani tuolloin. He sanoivat, että tällä kertaa osallistujia olisi pieni ryhmä, ja että voisin tulla paikalle ja katsottaisiin yhdessä, miten toimia, jos kurssi tuntuisi minusta liian vaikealta. Niinpä menin sinne.

John: Mikä kurssi se olikaan? Voitko vielä kertoa?

Piia: Toki. NLP, neurolingvistinen ohjelmointi.

John: Ai, anteeksi.

Piia: Kiitos, kun kysyit. Varmasti moni muukin mietti, mistä oli kyse.

Niin. Kurssi sai minut ajattelemaan, että voin suhtautua ajatuksiini eri tavoin. Voin suhtautua tunteisiini eri tavoin.

En ole muiden sanomisten tai tekemisten armoilla. Tuolloin, jos joku sanoi minulle jotakin ilkeää, otin sen hyvin henkilökohtaisesti. Loukkaannuin ja kannoin sitä mukanani pitkään. Kun opin, että ihmiset ajattelevat eri tavoin, näkevät maailman eri tavoin ja antavat sanoille erilaisia merkityksiä, aloin ajatella ihmisten välistä vuorovaikutusta aivan uudella tavalla.

Se sai minut myös ajattelemaan, ettei tilanteeni ehkä ollutkaan niin huono kuin olin kuvitellut. En ollut ikuisesti jumissa diagnoosissani.

Lopulta tämä johti siihen, että lopetin lääkitykseni.

Hauska yksityiskohta on se, että kurssin ensimmäisen päivän jälkeen soitin kotiin miehelleni, joka oli muutaman sadan kilometrin päässä. Muistan yhä todella selvästi, mitä hän sanoi: ”Kuulostat erilaiselta ihmiseltä, hyvällä tavalla.”

Olin paljon rauhallisempi. Minulle tuli tunne, ettei elämäni ollutkaan ohi diagnoosin, epätoivon ja kaiken sen vuoksi. Tämä auttoi minua pääsemään eteenpäin.

Jotkut ovat kuitenkin arvostelleet minua siitä, että juuri NLP auttoi minua. He ovat sanoneet, ettei sen hyödyistä ole tieteellistä näyttöä. Metin, että miten se voi olla järkevää? Jos se auttoi minua pääsemään eteenpäin, miksi sillä olisi väliä, ettei sen hyödyistä ole tieteellistä näyttöä? Se yksinkertaisesti avasi silmäni näkemään asiat eri tavalla.

Yhden päivän jälkeen olin tavallaan aivan erilaisessa todellisuudessa. Aloin huomata, että voin tehdä asioita ja että tunteet eivät välttämättä ole sellaisia kuin olin kuvitellut.

Olin opiskellut psykologiaa jo ennen kuin tämä koko psykiatrinen vuoristoratani alkoi, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua. Silti kurssi sai minut ajattelemaan asioita aivan uudella tavalla.

Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle vaihtoehdoista lääketieteelliselle mallille. On olemassa erilaisia tapoja ymmärtää ihmisten kärsimystä, ahdistusta ja vaikeita elämäntilanteita.

Ennen kuin aloitimme nauhoituksen, mainitsit, että ehkä meidän pitäisi puhua ensimmäiseksi ennaltaehkäisystä. John, voisitko jatkaa siitä?

John: Tuo on kiehtova tarina, Piia. Se herättää todella monia tärkeitä kysymyksiä. Yksi niistä on se, että eri ihmisille toimivat eri asiat.

Yksi vaihtoehtojen keskeisistä periaatteista on päästä eroon tästä yhdestä, kaiken hallitsevasta, yhtenäisestä mallista, josta sinä ja minä olemme keskustelleet niin monta kertaa. Tarkoitan lääketieteellistä mallia, jossa ihmiselle annetaan diagnoosi ja oletetaan, että hänen elimistössään on jotakin biologisesti vialla. Samalla oletetaan, että ensisijainen tapa auttaa häntä on korjata tämä oletettu biologinen epätasapaino, jota todellisuudessa ei edes ole olemassa.

Sen sijaan ihmisillä pitäisi olla käytettävissään laaja valikoima erilaisia vaihtoehtoja, joista he voivat valita itselleen sopivan.

Tarinasi osoittaa myös sen, että joskus suuri muutos voi tapahtua ilman pitkäaikaista terapiaa tai mitään muutakaan pitkäkestoista hoitoa. Joku voi sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä tai kannustaa ihmistä ajattelemaan vaikeuksiaan eri tavalla. Hän voi auttaa haastamaan uskomuksen, että hänessä, hänen aivoissaan, geeneissään tai jossakin muussa olisi väistämättä ja peruuttamattomasti jotakin vialla.

Kertomasi on todella voimakas tarina. Et siis toipunut kolmen vuoden psykoterapian seurauksena, vaan jokin muuttui sinussa, kun joku sanoi jotakin, mikä auttoi sinua näkemään asiat uudella tavalla.

Mutta niin, puhutaan ennaltaehkäisystä.

Mielestäni vaihtoehtojen taustalla olevat perusperiaatteet ovat samat kuin keskustelusarjamme nimessä: inhimillisyys, näyttöön perustuvuus ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Nämä ovat keskeiset periaatteet. Niiden rinnalle lisäisin vielä psykososiaalisen näkökulman siihen, mitä tutkimusten mukaan ovat psyykkisen kärsimyksen tai millä nimellä sitä haluammekaan kutsua, keskeiset syyt.

Ennaltaehkäisy tarkoittaa näihin psykososiaalisiin tekijöihin puuttumista.

Tämähän on aivan ilmeistä, ja suuri yleisö ymmärtää sen. Kun eri puolilla maailmaa tehdään kyselytutkimuksia, ihmiset sanovat kerta toisensa jälkeen, että mielenterveyden ongelmia aiheuttavat esimerkiksi köyhyys, menetykset, yksinäisyys, traumat, vastoinkäymiset, sota, työttömyys, raiskaukset ja niin edelleen.

Yleisö siis tietää tämän.

Ennen kuin siirrymme siihen, millaisia vaihtoehtoja on tarjolla ihmisille, jotka ovat jo ajautuneet vakavaan ahdinkoon tai hämmennykseen, meidän on tunnustettava, että todellinen ratkaisu näihin ongelmiin, tai ainakin useimpiin niistä, on ennaltaehkäisy perustasolla.

Ennaltaehkäisy voidaan jakaa primaariseen, sekundaariseen ja tertiääriseen ehkäisyyn. Minä puhun nyt primaarisesta ehkäisystä eli toimista, joilla pyritään estämään ongelmien syntymistä jo alun perin.

Tarvitsemme esimerkiksi ohjelmia, joilla vähennetään köyhyyttä, sekä toimia, joilla varmistetaan, että lapsen viisi ensimmäistä elinvuotta ovat turvallisia ja vapaita kaltoinkohtelusta ja laiminlyönneistä.

On tietysti lisättävä, ettei kaikkia vastoinkäymisiä voida välttää. Elämään kuuluu menetyksiä ja pettymyksiä, emmekä siis voi ratkaista kaikkea. Mutta on olemassa monia tunnistettavissa olevia syitä, joihin voimme ja joihin meidän pitäisi puuttua. Kyse on oikeastaan poliittisista kysymyksistä, taloudellisista ja poliittisista ratkaisuista.

On tärkeää tunnustaa, että mielenterveysalan ammattilaisina tai laajemmin mielenterveysalan toimijoina emme juuri koskaan keskustele siitä, miten näitä ongelmia voitaisiin ehkäistä.

Me olemme jatkuvasti kallion juurella korjaamassa pudonneita ja rikkoutuneita ihmisiä sen sijaan, että olisimme kallion reunalla estämässä heitä putoamasta.

Anteeksi tämä pieni vuodatus, mutta halusin sanoa tämän.

John: Mitä varsinaisiin vaihtoehtoihin tulee, haluaisin kyllä keskustella muutamista tietyistä terapioista ja hoitomuodoista, kun pääsemme niihin. Mutta ennen sitä on muutamia muita asioita, joista pitäisi puhua.

Yksi niistä on se, ettei tehdä mitään.

Tarkoitan tällä tyypillistä tilannetta, jossa ihminen menee yleislääkärille tai omalle lääkärilleen. Miten te muuten kutsutte heitä Suomessa?

Piia: Yleislääkäreiksi.

John: Aivan. Ihminen menee siis lääkärille, koska hänellä on paha olla, hän on masentunut tai surullinen, jotakin on tapahtunut tai joku on kuollut. Tai hän on surullinen eikä edes tiedä, miksi.

Tällä hetkellä tavanomainen käytäntö kaikkialla maailmassa on, kuten tiedämme, määrätä masennuslääkkeitä lähes välittömästi.

Yksi vaihtoehto, jota jotkut lääkärit ovat alkaneet kokeilla, on seuranta ilman välitöntä hoitoa. Sille voidaan antaa hieno nimi, kuten watchful waiting, eli aktiivinen seuranta tai tilan kehittymisen tarkkailu. Käytännössä se tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei heti tehdä mitään erityistä. Ihmiselle selitetään, että suru, alakulo ja masentunut mieliala kuuluvat elämään. Ne tuntuvat pahalta, eikä se ole mukavaa. Mutta katsotaan hetki, miten tilanne kehittyy. Usein olo helpottaa ajan myötä.

Suurin osa masennusjaksoista menee ohi. Itse asiassa lähes kaikki tällaiset jaksot menevät ohi. Tiedän, että se kuulostaa kliseeltä, mutta aika parantaa monia haavoja. Voisimme siis katsoa, miten tilanne kehittyy seuraavien neljän tai kuuden viikon aikana, ja tavata sitten uudelleen keskustellaksemme asiasta. Ei tarvitse heti kiirehtiä lääkityksen, kognitiivisen käyttäytymisterapian eli CBT tai minkään muun hoidon aloittamiseen.

Valtaosa tällaisista jaksoista menee ohi, koska ne ovat osa elämää.

Kun joku kuolee, tunnemme surua pitkään ja ehkä tunnemme aina jonkinlaista surua. Mutta yleensä suru ei enää muutaman viikon jälkeen tunnu samalla tavalla ylivoimaiselta.

Haluan siis muistuttaa, ettei meidän aina tarvitse tehdä mitään erityistä. Joskus riittää, että kuuntelemme, suhtaudumme myötätuntoisesti ja sanomme: ”Niin, ymmärrän. Jos olo ei ala helpottaa, voimme tehdä joitakin asioita tilanteen parantamiseksi. Katsotaan kuitenkin ensin, miten tilanne kehittyy.”

Meidän mielenterveysalan ammattilaisten ja lääkäreiden on myös tunnustettava, että ryhdymme joskus toimiin liian nopeasti. Se on ymmärrettävää, koska haluamme auttaa, ratkaista ongelman ja saada ihmisen voimaan paremmin.

Joskus potilaat eivät kuitenkaan pidä siitä. He saattavat ajatella: ”Mitä tarkoitatte sillä, ettei tehdä mitään? Tulin tänne saadakseni apua, ja te vain sanotte, että odotellaan.” Tämäkin on tärkeää tunnistaa.

John: Ennen kuin siirrymme yksittäisiin terapiamuotoihin, haluaisin puhua vielä yhdestä asiasta. Kyseessä on kasvava liike, jota kutsutaan sosiaalisen repeptin kirjoittamiseksi (social prescribing).

En tiedä, onko tämä yleistymässä Suomessa. Voit kertoa siitä minulle. Meillä Britanniassa ehkä noin 10–20 prosentilla yleislääkärien vastaanotoista on nykyään, jos arvaisin, tällainen sosiaalisen lääkemääräämisen työntekijä. Hän voi ohjata ihmisiä mukaan erilaisiin yhteisöllisiin toimintoihin.

Kyse voi olla esimerkiksi kuorosta, shakkikerhosta, ruoanlaittoryhmästä tai kävelyryhmästä. Sillä ei oikeastaan ole väliä, mistä toiminnasta on kyse. Tarkoituksena on auttaa ihmisiä aloittamaan jokin mielekäs tekeminen, mieluiten muiden ihmisten kanssa, vaikkei yhdessä tekeminen olekaan välttämätöntä. Jotkut eivät vielä ole valmiita siihen.

Tällaista voitaisiin kokeilla jo ennen kuin edes keskustellaan varsinaisista hoidoista.

Tämä toimintamalli on siis yleistymässä. Onko tällaista Suomessa lainkaan?

Piia: En ole kuullut tällaisesta Suomessa. Olen kuullut esimerkkejä Englannista, mutta en Suomesta.

John: Selvä. Mielestäni tämä on todella tärkeä vaihtoehto, jota meidän pitäisi tuoda esiin ja tukea. Tietenkään mikään yksittäinen keino ei toimi kaikille. Mutta joillekin ihmisille tämä voisi riittää. Ei kaikille, ja kuten sanoin, kaikki eivät myöskään halua osallistua tällaiseen toimintaan.

Ajatellaan esimerkiksi ryhmään osallistumista. Kuten sinun tarinastasi käy ilmi, siinä tilanteessa, jossa olit, jo pelkkä ryhmän luo pääseminen oli todella vaikeaa, osallistumisesta puhumattakaan.

Mutta tämä on tärkeä vaihtoehto tunnistaa.

John: Ennen kuin siirrymme varsinaisiin hoitomuotoihin, meidän pitäisi puhua myös vaihtoehtoisista tavoista arvioida ihmisten tilanteita.

Tällä hetkellä vallitseva tapa on kuunnella ihmisen tarinaa juuri sen verran, että voidaan laskea hänen oireensa. Ei oikeastaan kuunnella sitä, mitä hän kertoo menetyksistään, elämässään tapahtuvista asioista tai siitä, miten hän kokee maailman.

Sen sijaan selvitetään esimerkiksi, onko hänellä viisi yhdeksästä masennusoireesta tai kaksi kolmesta psykoosioireesta, tai mitä ikinä oirelistalla sattuukaan olemaan. Käytetään tarkistuslistaa ja tehdään sen perusteella diagnoosi, ikään kuin olisi saatu selville, mikä ihmistä vaivaa ja mistä hänen tilanteensa johtuu.

Olemme puhuneet tästä aiemminkin.

Ennen kuin käsittelemme vaihtoehtoisia hoitoja, meidän täytyy siis mainita myös vaihtoehtoiset tavat ymmärtää ihmisen tilannetta.

Ensimmäinen niistä on psykologien käyttämä käsite formulointi. Se kuulostaa hienolta termiltä, mutta tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että selvitetään ihmisen elämäntarina ja se, mitä hänen elämässään tapahtuu. Sekä hyvät että huonot asiat, ei pelkästään vaikeudet.

Selvitetään myös hänen nykyistä elämäntilannettaan. Kenen kanssa hän asuu? Millaiset suhteet hänellä on perheeseensä ja ystäviinsä? Entä työelämä ja muut elämän osa-alueet?

Kysytään kaikenlaisia asioita, joita kysyisimme tutustuessamme toiseen ihmiseen. Jos tapaisimme jonkun ja ajattelisimme, että hän vaikuttaa kiinnostavalta ihmiseltä, jonka kanssa voisimme ehkä ystävystyä, tai jos haluaisimme muuten vain kohteliaisuudesta osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, kysyisimme luultavasti juuri tällaisia asioita.

Mielenterveyspalveluissa näitä kysymyksiä ei kuitenkaan usein esitetä.

Kun ihmisen elämästä ja tilanteesta on saatu kokonaiskuva, yritetään yhdessä hänen kanssaan ymmärtää, miten hänen aiemmat kokemuksensa ja nykyiset olosuhteensa vaikuttavat siihen ongelmaan, jonka kanssa hän kamppailee.

Tarkoituksena ei ole yrittää väkisin löytää ongelmalle diagnoosia tai leimaa. Annetaan ihmisen itse määritellä, mikä hänen ongelmansa on.

Hän saattaa esimerkiksi sanoa olevansa yksinäinen tai pelkäävänsä maailmaa niin paljon, ettei pysty lähtemään ulos. Ongelma voi olla mitä tahansa.

Kyse on siis yksinkertaisesti yrityksestä ymmärtää ihmisen vaikeuksia hänen menneisyytensä ja nykyisten olosuhteidensa valossa.

Se on näin yksinkertaista. En ymmärrä, miksi niin monet mielenterveysalan ammattilaiset eivät toimi tällä tavalla. Miten voisimme muuten ymmärtää ihmisen vaikeuksia kuin selvittämällä, mitä hänen elämässään tapahtuu?

Me psykologit kutsumme tätä formuloinniksi, mikä on melko hieno sana näin yksinkertaiselle asialle.

John: Sitten on olemassa Power Threat Meaning Framework, josta keskustelimme ennen nauhoituksen aloittamista. Haluaisitko sanoa siitä jotakin?

Piia: Haluaisin ensin lisätä jotakin siihen, mitä juuri sanoit.

Mielestäni yksi ongelma on se, että meillä on tällainen käsitys, jonka mukaan mielenterveysalan ammattilaiset ovat asiantuntijoita, jotka tietävät, mitä ihmiselle tapahtuu. Siksi heidän pitäisi muuttaa lähestymistapaansa ja oppia kuuntelemaan potilasta sen sijaan, että he kuuntelisivat vain voidakseen itse selittää, mitä asiakkaan tai potilaan elämässä on meneillään.

Mielestäni tämä on yksi nykyisen mallimme ongelmista. Meillä on asiantuntija, joka tietää, mistä on kyse, ja pystyy selittämään sen sinulle.

Nykyisessä mallissa tilanne menee esimerkiksi näin: ”Kuulostaa siltä, että sinulla saattaisi olla tämä diagnoosi.”

Mutta juuri tämä on yksi ongelmistamme. Menemme lääketieteen tai mielenterveysalan ammattilaisten luo saadaksemme selville, mitä meille tapahtuu.

Mielestäni tarvitaan täysin erilaista lähestymistapaa. Ammattilaisen pitäisi pystyä sanomaan: ”En tiedä, mistä tässä on kyse. Kerro sinä minulle, mitä elämässäsi tapahtuu.”

Sen sijaan, että ihmistä yritetään sovittaa johonkin valmiiseen luokkaan.

Tämä oli yksi niistä asioista, jotka halusin nostaa esiin.

John: Erittäin tärkeä huomio

Piia: Mitä tulee tähän Power Threat Meaning Frameworkiin, minulla on tässä Mary Boylen ja Lucy Johnstonen kirja, jota suosittelen lämpimästi katsojillemme. Olemme tainneet mainita tämän kirjan aiemminkin.

Haluaisin esitellä muutamia tähän viitekehykseen kuuluvia keskeisiä kysymyksiä siltä varalta, etteivät katsojamme tunne sitä ennestään.

Nämä ovat sen keskeiset kysymykset:

En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi emme käytä tätä lähestymistapaa. Miksi emme kysy näitä kysymyksiä?

Miksi pyörittelemme mielessämme tarkistuslistoja ja rastitamme oireita koskevia ruutuja, kun meillä on ihminen edessämme ja voisimme kysyä häneltä juuri tällaisia kysymyksiä?

Kuten sanoit, miten on mahdollista, ettemme kysy näin yksinkertaisia asioita?

Mielestäni tämä on myös yksi niistä esteistä, joita kohtaamme. Lähestymistapa kuulostaa niin yksinkertaiselta, etteivät ihmiset ehkä usko sen voivan auttaa. Ajatellaan, että tarvitaan jotakin paljon monimutkaisempaa, erityistä asiantuntemusta, lukemattomien oppikirjojen tuntemusta ja syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologian kaikista vivahteista.

Ja toki sellaisella asiantuntemuksella voi olla suuri merkitys. Mutta miksi emme aloittaisi kysymällä: ”Mitä sinulle on tapahtunut?”

Omankin kokemukseni perusteella voin sanoa, että vaikka minulta olisi kysytty tällaisia asioita, vastauksiani ei välttämättä oikeasti kuunneltu. Niitä ei käytetty keinona ymmärtää, mitä minulle oli tapahtunut.

Sen sijaan kokemukseni nähtiin vain lisätietona mielenterveyden häiriöstäni. Ei ajateltu, että kokemukseni olisivat saattaneet jo itsessään selittää riittävästi sitä, miksi minulla oli vaikeaa.

Ne olivat vain taustatietoja: sinulle on tapahtunut ikäviä asioita.

Mutta miksi emme aloittaisi juuri niistä?

Elämme vuotta 2026. Miten voimme edelleen olla tässä tilanteessa? Meidän on pakko kysyä näitä kysymyksiä.

John: Mielestäni olemme menossa oikeaan suuntaan, mutta etenemme tuskastuttavan hitaasti. Mielenterveysalalla on toki paljon ihmisiä, jotka toimivat jo tällä tavalla. Kaikki kollegat eivät kuitenkaan aina arvosta heidän työtään, etenkään jotkut vanhemmat ja kokeneemmat kollegat tietyissä ammattiryhmissä.

Mutta muutos on käynnissä.

Minua on jo lähes 50 vuoden ajan hämmästyttänyt se, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi emme tee niitä ilmeisiä asioita.

Yksi näistä kysymyksistä on: Miten selvisit siitä, mitä sinulle tapahtui? Haluaisin pysähtyä hetkeksi sen äärelle, koska kyse on myös siitä, mitä kutsutaan selviytymiskeinoiksi.

Miten ihmiset selviytyvät kokemuksistaan? Millä tavoin he pääsevät eteenpäin?

Joskus juuri nämä selviytymiskeinot ovat niitä asioita, joita psykiatri tai muu mielenterveysalan ammattilainen pitää oireina.

Otetaan esimerkiksi dissosiaatio. Se on hyvin hyödyllinen selviytymiskeino, jota erityisesti lapset voivat käyttää, vaikka sitä esiintyy toki myös aikuisilla. Se voi alkaa jo lapsuudessa, jos lapsi joutuu vakavan kaltoinkohtelun kohteeksi.

Dissosiaatio on erittäin tehokas puolustusmekanismi. Se ei estä kaltoinkohtelua tapahtumasta, mutta se voi vähentää sen aiheuttamaa tuskaa. Ihminen irrottautuu kokemuksesta, ikään kuin sulkee itsensä pois tilanteesta. Äärimmäisessä muodossa hän voi kokea katselevansa tapahtumia ikään kuin itsensä ulkopuolelta tai yläpuolelta.

Se on siis hyvin arvokas selviytymiskeino.

Mutta jos sama reaktio jatkuu vielä 30 vuotta myöhemmin aina silloin, kun huoneeseen astuu esimerkiksi mies tai joku muu henkilö, joka muistuttaa hyväksikäyttäjää, se ei enää palvele ihmistä samalla tavalla. Silloin siitä tulee toimintakykyä haittaava reaktio, joka voidaan määritellä sairauden tai häiriön oireeksi.

Haluan siis korostaa, että monet, vaikkakaan eivät kaikki, psykiatrian oireiksi määrittelemät asiat ovat alun perin selviytymiskeinoja.

Tämä on yksi Power Threat Meaning Frameworkin keskeisistä ajatuksista.

Niin. Ja tämä viitekehys on myös käännetty useille kielille. Täytyy tunnustaa, että minulla on tässä asiassa hieman oma lehmä ojassa. Tai ehkä vain haluan vähän kehuskella. Olin yksi viitekehyksen toisista kirjoittajista. Meitä oli noin kymmenen, mutta Lucy Johnstone ja Mary Boyle johtivat työtä.

Olen siis tietenkin puolueellinen. Mutta käsittääkseni viitekehys on jo käännetty noin kuudelle tai seitsemälle kielelle, ja se on todella saamassa jalansijaa.

Onko sillä ollut vaikutusta Suomessa? Onko sitä otettu käyttöön?

Piia: En ole ainakaan kuullut siitä. Olen enimmäkseen yhteydessä ihmisiin, jotka ovat joko nykyisiä mielenterveyspalvelujen asiakkaita ja yrittävät päästä irti järjestelmästä tai ammattilaisia, joita haastattelen ja jotka ajattelevat jo valmiiksi asioista eri tavalla.

Näiden lisäksi olen yhteydessä entisiin potilaisiin, jotka ovat alkaneet ajatella asioista uudella tavalla. Nämä ovat pääasialliset ryhmät, joiden kanssa olen tekemisissä.

En kuitenkaan ole kuullut, että tätä viitekehystä olisi Suomessa otettu kovin laajasti käyttöön.

Valitettavasti suurin osa kuulemistani kokemuksista kertoo edelleen siitä, etteivät ihmiset tule kuulluiksi. Heitä ei kuunnella edes silloin, kun he pyytävät mahdollisuutta kertoa, mitä heille on tapahtunut.

Heitä ei oteta vakavasti, vaan heidän tilanteensa nähdään yksinomaan lääketieteellisenä ongelmana.

Tällaista kuulen kaikkein eniten.

John: Selvä. Siirrytäänkö sitten vaihtoehtoihin eli erilaisiin hoitomuotoihin?

Niitä on niin paljon, etten tiedä, miten ehdimme käsitellä niitä kaikkia. Niitä on suorastaan naurettavan paljon, ja silti niitä käytetään niin harvoin.

Mutta ennen kuin pääsemme varsinaisiin hoitomuotoihin, haluaisin mainita vielä yhden lähestymistavan, jota pidetään näyttöön perustuvana keinona auttaa ihmisiä. Kyse on vertaistukiryhmistä ja omaehtoisista tukiryhmistä.

Ne voivat olla poikkeuksellisen hyödyllisiä.

Tunnetuin esimerkki tällaisesta toiminnasta on luultavasti Nimettömät alkoholistit eli Alcoholics Anonymous. Sen toiminta ei perustu ammattilaisten tarjoamaan apuun.

Nykyään on myös monenlaisia muita tukiryhmiä. On esimerkiksi ryhmiä lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneille aikuisille sekä raiskauksista selvinneille.

Mielenterveysalan ammattilaisten pitäisi tietää, mitä tukiryhmiä heidän omalla alueellaan toimii.

Näiden ryhmien ei tarvitse olla osa virallista mielenterveysjärjestelmää, enkä oikeastaan usko, että niiden pitäisikään olla. On tavallaan hyvä, että ne toimivat sen ulkopuolella.

Mielenterveysalan ammattilaisten tehtävänä on tietää, millaisia resursseja yhteisössä on tarjolla, ja kertoa niistä ihmisille, jotta he voivat hyödyntää niitä.

Yhteisöissä tapahtuu paljon sellaista, jonka parhaat mielenterveysalan ammattilaiset tunnistavat poikkeuksellisen arvokkaaksi tueksi.

Jotkut ammattilaiset saattavat kuitenkin kokea tällaisen toiminnan uhkaavana. He saattavat ajatella, että ihmisten ongelmat ovat aivan liian monimutkaisia tai vaikeita, jotta amatöörit voisivat auttaa niissä.

Näin ei tietenkään ajattele kovin moni, mutta tällaisiakin asenteita esiintyy.

Haluan siis korostaa, että tarjolla on paljon erilaisia tukiryhmiä. On esimerkiksi ryhmiä ihmisille, jotka yrittävät lopettaa masennuslääkkeiden käytön. Suurin osa niistä toimii verkossa, ja kuten olemme aiemminkin keskustelleet, kymmenet tuhannet ihmiset tukevat toisiaan eri puolilla maailmaa.

Nämäkin tukimuodot on tärkeää tunnistaa ja tuoda esiin.

Nyt pääsemme viimein siihen, mitä useimmat ihmiset tarkoittavat puhuessaan lääketieteellisen mallin vaihtoehdoista. Olemme käsitelleet ennaltaehkäisyä, perusperiaatteita, sitä, ettei aina tarvitse tehdä mitään, sosiaalista lääkemääräämistä ja vertaistukiryhmiä.

Seuraavaksi käsittelemme niitä vaihtoehtoja, joita useimmat ajattelevat, kun puhutaan diagnoosien ja lääkityksen vaihtoehdoista.

John: Kyse on erilaisista keskusteluun perustuvista terapioista. Ne ovat ilmeisimpiä ja tunnetuimpia lääketieteellisen mallin vaihtoehtoja.

Mainitsen niistä vain muutamia.

Ensimmäisenä on kognitiivinen käyttäytymisterapia eli CBT. Se on tietenkin tunnetuin ja tutkituimpia terapiamuotoja. Se on myös erittäin tehokas masennuksen hoidossa ja auttaa monenlaisissa muissakin ongelmissa.

Sen perusajatus on yksinkertainen. Kerromme itsellemme kielteisiä asioita itsestämme, maailmasta ja tulevaisuudesta. Jos nämä uskomukset ovat virheellisiä, niitä voidaan oppia kyseenalaistamaan.

CBT liittyy kuitenkin yksi pieni ongelma, vaikka olenkin itse sen suuri kannattaja. Siitä oli apua myös minulle. Minulla oli tapana arvostella ja syyllistää itseäni jatkuvasti kaikenlaisista asioista. Teen sitä joskus edelleenkin, mutta olen nykyään siinä hieman parempi.

Ongelma on se, että masentuneet ihmiset näkevät maailman itse asiassa usein realistisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole masentuneita.

Se on mielenkiintoinen käänne.

Siksi on tärkeää, että terapiassa keskitytään nimenomaan virheellisiin uskomuksiin.

Maailma on tällä hetkellä poikkeuksellisen masentava paikka. On melkein ihme, ettemme kaikki käytä masennuslääkkeitä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Mutta en puhu nyt tällaisesta surusta tai siitä, että maailma herättää meissä ahdistusta ja vihaa. Sellaiset tunteet voivat olla täysin perusteltuja ja jopa hyödyllisiä.

Puhun sen sijaan ajatuksista, kuten ”olen huono ihminen”, ”minusta ei ole mihinkään” tai ”en koskaan pysty muuttumaan”. Tällaiset ajatukset eivät auta meitä, ja niitä on usein mahdollista muuttaa melko hyvin.

Kun sanon, että se on helppoa, tarkoitan, että on helppo ymmärtää, mitä pitäisi tehdä. Vaikeampaa on löytää siihen tarvittava energia.

Oman kielteisen ajattelun tunnistaminen vaatii työtä, koska nämä ajatukset ovat usein pinnan alla ja syntyvät automaattisesti.

Kerron nyt yhden niksin, joka saattaa viedä monelta kognitiiviselta terapeutilta työt! Kun tunnet olosi masentuneeksi tai surulliseksi, yritä pysähtyä ja tavoittaa se, mitä juuri äsken sanoit itsellesi mielessäsi.

Mitä ajattelit itsestäsi tai tilanteestasi?

Tee näin muutaman viikon ajan ja pidä vaikka pientä päiväkirjaa. Lopulta alat huomata ajattelussasi toistuvia kaavoja.

Sitten voi olla kiinnostavaa pohtia, mistä olet oppinut ajattelemaan näin. Joskus ihminen huomaa: ”Aivan, tuo opettaja sanoi minulle noin silloin, kun nolasin itseni koko luokan edessä.” Tai: ”Isälläni oli tapana sanoa minulle juuri noin.”

Sinun ei kuitenkaan tarvitse tietää, mistä ajatus on alun perin peräisin. Tärkeintä on tunnistaa se ja saada se näkyväksi.

Sen jälkeen voit alkaa korvata kielteisiä ajatuksia realistisemmilla tavoilla puhua itsellesi.

Tarkoitus ei ole korvata niitä yhtä typerillä ajatuksilla, kuten ”olen maailman ihmeellisin ihminen”, vaan jollakin realistisella. Voit esimerkiksi ajatella: ”Mokaan joskus asioita, kuten kaikki muutkin.”

Siinäpä se.

Jos käsittelisin kaikkia näitä terapiamuotoja yhtä perusteellisesti, emme pääsisi koskaan eteenpäin. Kognitiivinen käyttäytymisterapia on joka tapauksessa yksi tutkituimmista terapiamuodoista.

Sitäkin voidaan toteuttaa huonosti.

Meillä Britanniassa on esimerkiksi laaja ohjelma, jonka nimi on IAPT… En nyt muista, mistä lyhenne tulee. Kyseessä on melko tarkasti standardoitu kuuden tapaamisen ohjelma, jossa ei ole juurikaan joustovaraa. Se on hyväntahtoinen ja auttaa joitakin ihmisiä, mutta se on liian jäykkä.

Tämä on siis pitkä johdanto siihen ajatukseen, että kaikkia näitä menetelmiä voidaan toteuttaa joko hyvin tai huonosti.

Siirrytään eteenpäin.

Dialektinen käyttäytymisterapia on yksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan liittyvistä lähestymistavoista. Tästä perusajatuksesta on kehitetty monia erilaisia muunnelmia, enkä aio käydä niitä kaikkia yksityiskohtaisesti läpi, koska emme muuten pääsisi mihinkään.

Sitten on hyväksymis- ja omistautumisterapia eli ACT. Sen taustalla on käsittääkseni ajatus, joka löytyy myös eräästä runosta. Olisiko se Rudyard Kiplingiltä? En nyt muista tarkalleen.

Ajatuksena on pyytää viisautta hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, ja kykyä erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tarkoituksena on hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa, eikä soimata itseään siitä, ettei pysty muuttamaan sitä. Ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan.

Psykodynaamiset terapiat puolestaan muodostavat laajan joukon terapiamuotoja, jotka perustuvat löyhästi Freudin ajatuksiin.

En ole klassisen psykoanalyysin kannattaja. Mielestäni siihen liittyy usein liikaa vallankäyttöä.

Psykodynaamisessa ajattelussa on kuitenkin paljon hyödyllisiä oivalluksia. Esimerkiksi ajatus siitä, että meillä kaikilla on puolustusmekanismeja ja että joskus heijastamme omia tunteitamme tai kokemuksiamme muihin ihmisiin.

Tämä voi sotkea ihmissuhteitamme. Saatamme esimerkiksi reagoida toiseen ihmiseen ikään kuin hän olisi äitimme, vaikka hän ei tietenkään ole äitimme. Siirrämme vanhoista ihmissuhteista tuttuja reaktioita nykyisiin suhteisiin.

Tällaiset ajatukset voivat olla hyvin hyödyllisiä.

Sitten on Carl Rogersin ajatteluun perustuva lähestymistapa, jota kutsutaan eri nimillä, esimerkiksi humanistiseksi terapiaksi tai asiakaskeskeiseksi neuvonnaksi. Sen keskiössä on ennen kaikkea kuunteleminen.

Kyse ei ole pelkästään kuuntelemisesta, mutta kuunteleminen on siinä keskeistä.

Kun opetan kliinisen psykologian opiskelijoita, pidän tätä perustana kaikelle muulle terapialle. Ensin täytyy rakentaa toimiva terapeuttinen suhde kuuntelemalla ihmistä.

Carl Rogers puhui paljon tarkasta empatiasta. Kyse ei ole siitä, että nyökyttelemme mekaanisesti ja teeskentelemme ymmärtävämme. Tarkoituksena on todella paneutua toisen ihmisen kokemukseen niin, että pystymme edes jossain määrin asettumaan hänen asemaansa, ymmärtämään, miltä hänen tilanteessaan tuntuu, ja välittämään hänelle tämän ymmärryksen.

Tähän kuuluu myös se, että uskaltaa sanoa esimerkiksi:

”En oikein ymmärrä, mitä tarkoitat. Voisitko kertoa lisää?”

Tai:

”En ole itse kokenut tuollaista. Millaista se on?”

Tällaista kuuntelemista ja aitoa kiinnostusta tarvitaan.

Olen siis puhunut pitkästi siitä, että erilaisia keskusteluun perustuvia terapiamuotoja on paljon.

Kun koulutan kliinisiä psykologeja, kannustan heitä tuntemaan vähintään kaksi tai kolme erilaista lähestymistapaa.

Jos osaa käyttää vain yhtä menetelmää ja sanoo asiakkaalle: ”Olen kognitiivinen terapeutti, joten teemme kognitiivista terapiaa”, päätyy melkein toistamaan lääketieteellisen mallin logiikkaa. Yksi menetelmä määrätään kaikille.

Se auttaa joitakin ihmisiä, mutta toiset eivät pidä siitä tai koe sitä itselleen sopivaksi.

Siksi kannustamme opiskelijoitamme esittelemään ihmisille kaksi tai kolme erilaista työskentelytapaa ja kysymään, mitä he haluaisivat kokeilla ensin. Haluatko sanoa välillä jotain? Minä puhun tässä liian pitkään.

Piia: En, en, minusta et puhu liian pitkään. Mutta yksi asia tuli mieleeni.

Yksi nykyisen mallin ongelmista on se, että jotkin diagnoosit nähdään niin vakavina, kuten minun diagnoosini nähtiin, ettei ihmisille edes kerrota terapiamahdollisuuksista.

Minulle sanottiin, ettei terapiasta olisi apua, joten sitä oli turha edes yrittää saada.

Tämä on jälleen yksi valtava ongelma nykyisessä lääketieteellisessä mallissa. Jos minä pystyin pääsemään eteenpäin ilman terapiaa ja ilman lääkitystä, jonka lopulta lopetin, kuinka moni muukin voisi saada apua ja tukea oman elämänsä vaikeuksien käsittelyyn ilman, että heidän kokemuksensa lääketieteellistetään?

Halusin vain nostaa tämän esiin, koska se tuli mieleeni.

John: Niin. Meidän pitäisi varmaankin lisätä, että vaikka puhumme tässä vaihtoehdoista, joillekin ihmisille paras ratkaisu voi olla yksi tai useampi näistä terapiamuodoista yhdessä lääkityksen kanssa.

Kyse ei siis välttämättä ole joko terapiasta tai lääkityksestä. Tärkeintä on, että vaihtoehtoja on olemassa ja että ihmisille annetaan mahdollisuus valita.

Olen aina ajatellut, että jos ihmisille annettaisiin aidosti tietoon perustuva mahdollisuus valita ja heille kerrottaisiin lääkkeiden haittavaikutuksista, hyvin harva valitsisi lääkityksen, varsinkin jos hänelle tarjottaisiin ensin kokeiltavaksi jokin vaihtoehto.

Jotkut kuitenkin valitsisivat lääkityksen, ja osa ihmisistä kokee siitä selvästi olevan apua. Jotkut voivat siis hyötyä molemmista yhdessä. Tämäkin on tärkeää tunnustaa.

Kaikki tähän asti käsittelemämme menetelmät ovat olleet ensisijaisesti yksilöterapioita.

John: Meidän pitäisi kuitenkin mainita myös ryhmäterapiat. Niissä voidaan hyödyntää mitä tahansa edellä mainituista lähestymistavoista. Ryhmäterapia voi esimerkiksi perustua kognitiiviseen tai psykodynaamiseen ajatteluun.

Ryhmäterapian keskeinen ajatus on, että ihmiset oppivat toisiltaan.

Terapeutti voi auttaa ryhmän jäseniä keskustelemaan keskenään, mutta yksi ryhmäterapian tärkeimmistä hyödyistä on se, että se purkaa asiantuntijan ja potilaan välistä vastakkainasettelua.

Tämä ei tarkoita, etteikö ryhmäterapeutilta vaadittaisi taitoa. Ryhmän ohjaaminen on vaativaa, varsinkin silloin, kun käsitellään arkaluonteisia asioita. En missään nimessä vähättele hyvän ryhmäterapeutin osaamista.

Terapeutin tavoitteena on kuitenkin ennen kaikkea edistää ryhmän jäsenten keskinäistä vuorovaikutusta ja kokemusten jakamista.

Ryhmän jäsenet voivat esimerkiksi kertoa toisilleen: ”Tämä auttoi minua, mutta tuo ei toiminut.”

Samalla ihmiset voivat huomata, etteivät he ole yksin kokemustensa kanssa.

Ryhmäterapia voi olla tässä suhteessa todella hyödyllistä.

John: Niin, koska ihmiset saattavat joskus olettaa, että he ovat ainoita, jotka kokevat tällaista. He voivat ajatella olevansa aivan poikkeustapaus tai että heidän tilanteensa on jotenkin äärimmäinen. He saattavat tuntea olevansa täysin eristyksissä muusta maailmasta.

Siksi voi olla hyödyllistä istua samassa huoneessa kahdeksan tai kymmenen muun ihmisen kanssa, joilla on samankaltaisia kokemuksia.

Hyvän ryhmäterapian yksi keskeisistä taidoista on kuitenkin osata koota oikeanlainen ryhmä. Kymmenen vakavasti masentunutta ja itsetuhoista ihmistä samassa huoneessa ei välttämättä ole hyvä yhdistelmä, koska he saattavat vain pahentaa toistensa oloa. Ryhmään tarvitaan myös ihmisiä, joilla menee jo paremmin, ja niin edelleen.

Joka tapauksessa Englannin julkisessa terveydenhuoltojärjestelmässä NHS:ssä järjestetään nykyään melko vähän ryhmäterapiaa. Aiemmin se oli paljon yleisempää kuin nykyään, mikä on järjetöntä.

Taloudellisestikin ajateltuna voisi kuvitella, että päättäjät ymmärtäisivät yhden mielenterveysalan ammattilaisen voivan auttaa samanaikaisesti kymmentä ihmistä. Siksi luulisi, että hyvän ryhmäterapian ohjaajien kouluttamiseen panostettaisiin enemmän.

John: Saman voi sanoa perheterapiasta, jonka käyttö on myös vähentynyt huomattavasti viimeisten 20–30 vuoden aikana.

Kun puhun perheterapiasta, en tarkoita psykoedukaatiota, jossa perhe kutsutaan huoneeseen ja sille selitetään, että sen lapsella tai muulla perheenjäsenellä on jokin biologinen sairaus. Minun mielestäni se ei ole psykoedukaatiota, vaan biologiseen selitysmalliin perustuvaa propagandaa.

Tarkoitan varsinaista perheterapiaa, jonka tavoitteena on auttaa ihmisiä ymmärtämään, mitä perheen sisällä tapahtuu.

Yksi keskeinen käsite on niin sanottu nimetty potilas eli henkilö, joka määritellään perheen ongelmaksi.

Kun perheessä on vaikeuksia, käy usein niin, että yksi ihminen leimataan ongelmaksi. Kyseessä voi olla esimerkiksi yhdeksänvuotias lapsi, joka on koulussa hieman ylivilkas tai käyttäytyy muuten haastavasti.

Ajatellaan, että jos vain pikku-Johnny saataisiin kuntoon, koko perhe voisi hyvin.

Mutta kun tarkastellaan perheen tilannetta lähemmin, saatetaan huomata, että vanhempien välillä on vakavia ristiriitoja ja he esimerkiksi vihaavat toisiaan. No, ehkä hieman liioittelen tässä esimerkissä.

Tarkoitukseni on vain nostaa esiin se, että on olemassa erilaisia perheterapian muotoja ja että perheterapia on yksi vaihtoehto, jota käytetään nykyään aivan liian vähän.

Tämäkin liittyy lääketieteellisen mallin hallitsevaan asemaan. Psykiatreja ei yleensä kouluteta perheterapian tai ryhmäterapian toteuttamiseen. Monet heistä eivät osaa myöskään yksilöterapiaa. Jotkut toki osaavat, ja jotkut hankkivat oma-aloitteisesti lisäkoulutusta. Se on hienoa.

Meillä on siis kaikki nämä erilaiset hoitomuodot käytettävissämme.

Haluaisin seuraavaksi puhua lyhyesti kolmesta tai neljästä menetelmästä, jotka liittyvät erityisesti psykoosiin. Mutta ehkä minun on tässä kohtaa parempi pitää pieni tauko ja kysyä, herättikö jokin tähänastisessa keskustelussamme sinussa ajatuksia.

Piia: Mieleeni tulee eräs kuva, jonka olen piirtänyt. Haluaisin kertoa siitä hieman, ja voisin ehkä julkaista sen myöhemmin X:ssä.

Olen piirtänyt kuvan, jossa on kolme erilaista ympyrää. Kutsun niitä elämän ympyröiksi.

Keskimmäisessä ympyrässä on yksilö itse. Siihen kuuluvat esimerkiksi hänen energiatasonsa, taitonsa ja ne vaikeudet, joita hän kokee.

Seuraavassa ympyrässä on ihmisen arki ja lähiympäristö. Missä hän asuu? Onko hänellä työpaikkaa? Käykö hän koulua? Millainen hänen perhetilanteensa on? Mitä hänen välittömässä ympäristössään tapahtuu?

Sitten on vielä suurempi ympyrä, johon kuuluvat kulttuurinen ja poliittinen tilanne, maailman tapahtumat ja kaikki se, mitä ympärillämme tapahtuu.

Mielestäni emme voi sivuuttaa sitä, että esimerkiksi sosiaalista mediaa käyttäessämme näemme jatkuvasti uhkia. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään maailmassa, jossa hän altistuu koko ajan uhkaaville uutisille, pelottaville otsikoille ja voimakkaasti vastakkainasettelua ruokkivalle sisällölle.

Meitä ei ole luotu elämään tällaisessa maailmassa. Ei siis ole yllättävää, että niin monet ihmiset voivat huonosti ja kamppailevat erilaisten vaikeuksien kanssa.

Ajattelen, että meillä ihmisillä on ikään kuin muinainen käyttöjärjestelmä, joka ei ole sopeutunut siihen maailmaan, jossa nyt elämme.

Tämä on yksi näkökulma, joka olisi hyvä ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun ihminen kärsii ahdistuksesta.

Voisimme tarkastella hänen päivittäisiä rutiinejaan ja pohtia, miten esimerkiksi sosiaalisen median käyttö, jatkuva uutisten lukeminen tai muut nykyajan ilmiöt vaikuttavat siihen, kuinka rauhalliseksi tai ahdistuneeksi hän tuntee olonsa.

Tämä on siis yksi näkökulma, jonka halusin tuoda mukaan keskusteluun.

John: Kyllä. Kaikki nuo asiat ansaitsevat huomiota.

Tämä sopii yhteen sen kanssa, mistä puhuimme aiemmin: meidän pitäisi ymmärtää, mistä ihmisen kokema stressi johtuu, sen sijaan että ryhtyisimme saman tien yrittämään korjata häntä.

Haluaisin nyt kertoa hieman omasta erityisalastani eli psykoosista ja siitä, millaisista menetelmistä voi olla apua ihmisille, jotka kokevat psykoottisia oireita. Tarkoitan esimerkiksi äänten kuulemista tai voimakasta vainoharhaisuutta.

Mainitsit aiemmin, että sinut nähtiin liian huonokuntoisena tai häiriintyneenä hyötyäksesi terapiasta. Tämä on valitettavan yleistä myös ihmisillä, joilla on skitsofreniadiagnoosi tai psykoosidiagnoosi.

Muistan, että kun itse opiskelin kliiniseksi psykologiksi, minulle suorastaan opetettiin, ettei skitsofreniadiagnoosin saaneen ihmisen kanssa pidä koskaan yrittää psykoterapiaa. Sen väitettiin pahentavan hänen tilaansa.

Onneksi tällä alalla on sittemmin tapahtunut monia todella lupaavia edistysaskelia.

Yksi niistä on Open Dialogue eli avoin dialogi.

Se sai alkunsa Lapissa, eikö niin? Se on Pohjois-Suomessa. Muistanko oikein?

Piia: Kyllä, juuri niin.

John: Tiedät siis tästä jo kaiken. Englannissa on juuri julkaistu ensimmäinen laaja tutkimus avoimesta dialogista, ja sen tulokset ovat olleet todella myönteisiä ja lupaavia.

Yksinkertaistettuna ajatus ei ole kovin erilainen kuin aiemmin käsittelemämme perheterapia. Sen sijaan, että hoidettaisiin yksilöä erikseen, pyritään kokoamaan mahdollisimman pian ensimmäisen psykoosijakson jälkeen, tai oikeastaan jo ensimmäisen mielenterveyspalveluihin hakeutumisen jälkeen, yhteen ryhmä ihmisiä, jotka ovat tärkeitä kyseisen henkilön elämässä. Mukaan voi tulla perheenjäseniä, ystäviä ja muita läheisiä.

Terapeutin tehtävänä on auttaa heitä keskustelemaan keskenään siitä, millaisia näkemyksiä ryhmässä on ongelmasta, sen ratkaisemisesta ja niin edelleen.

Tämä ei oikeastaan ole lainkaan uusi ajatus. Uutta on se, että menetelmälle on annettu nimi, se on muotoiltu selkeäksi lähestymistavaksi, sen toteuttamista on jäsennelty ja sitä varten on kehitetty koulutusohjelmia.

Samanlainen ajattelutapa on vahvasti läsnä myös Uudessa-Seelannissa. Olen ehkä puhunut tästä aiemminkin.

Uuden-Seelannin maorien oli vaikea ymmärtää, miksi me valkoiset ihmiset otamme psykoosiin joutuneen ihmisen pois perheensä luota ja haastattelemme häntä yksin. Emme sitten välttämättä kerro perheelle, mitä on meneillään, koska vedomme luottamuksellisuuteen. Meidän näkökulmastamme tämä on ymmärrettävää.

Maorien ratkaisu oli sen sijaan koota kaikki yhteen, suurempi joukko ihmisiä samaan tilaan, ja kysyä: ”Mikä on meidän ongelmamme? Ja miten voimme ratkaista sen?” Ja tämä tapahtuisi kyseisen henkilön itsensä ollessa paikalla.

En ehkä tee avoimelle dialogille täyttä oikeutta tällä kuvauksella, mutta sen perusajatus on nähdä tilanne yhteisenä ongelmana ja tunnustaa kaikkien läsnäolijoiden asiantuntemus. Jokaisella on omat tietonsa ja kokemuksensa, joita hän voi tuoda tilanteeseen tämän ihmisen tai koko tilanteen auttamiseksi.

Tämä vastaa myös siihen kysymykseen asiantuntijan asemasta, jonka nostit esiin, Piia. Avoin dialogi on täysin päinvastainen lähestymistapa kuin ajatus siitä, että asiantuntija tietää parhaiten.

Sen sijaan siinä sanotaan: ”Te kaikki tiedätte, mikä voisi olla parasta. Te elätte tämän ihmisen kanssa. Te tunnette hänet. Te rakastatte häntä. Mitä te ajattelette? Miten voitte auttaa?”

Tällaista keskustelua terapeutti pyrkii edistämään.

Kuvittelisin sen olevan myös hyvin palkitseva rooli silloin, kun menetelmä toimii. Se ei tietenkään sovi kaikille, mutta onnistuessaan se voi olla todella merkityksellinen tapa auttaa.

John: Toinen psykoosin hoitoon liittyvä vaihtoehto on Soteria-talo-malli. Se on 1970-luvulla kehitetty lähestymistapa, jonka taustalla oli psykiatri ja radikaali uudistaja Lauren Mosher.

Tässäkin monet parhaista ideoista ovat yksinkertaisia.

Soteria tarjoaa vaihtoehdon sairaalahoidolle. Sen sijaan, että yhteisön sata eniten kärsivää ja muita kuormittavaa ihmistä koottaisiin samaan rakennukseen, ihmisiä tuetaan tavallisissa asuinympäristöissä, esimerkiksi pienissä taloissa, joissa asuu kuusi tai seitsemän ihmistä.

Työntekijöiden ei välttämättä tarvitse olla mielenterveysalan ammattilaisia. Tärkeämpää on tietynlainen kyky olla toisen ihmisen kanssa. Mosher kutsui tätä kyvyksi olla läsnä.

Tarkoitan sitä, että pystyy istumaan ihmisen vierellä ja tukemaan häntä, kun hän käy läpi äärimmäisiä kokemuksia. Ne voivat olla pelottavia sekä kokemuksen läpikäyvälle ihmiselle että sille, joka kuuntelee häntä.

Tärkeää on kyetä olemaan läsnä ilman, että kokee pakottavaa tarvetta korjata tai ratkaista tilannetta. Tarkoituksena on tukea ihmistä hänen käydessään kokemustaan läpi.

En halua pitkästyttää kaikkia käymällä läpi tutkimustuloksia yksityiskohtaisesti, mutta on olemassa hyvää tutkimusnäyttöä siitä, että tämä lähestymistapa toimii.

Oireiden osalta tulokset ovat verrattavissa tavanomaiseen sairaala- ja lääkityspohjaiseen hoitoon. Elämänlaadun suhteen tulokset ovat parempia: ihmisillä on esimerkiksi enemmän ystävyyssuhteita, he palaavat useammin työelämään ja heidän elämässään tapahtuu kaikenlaista myönteistä.

John: Palataan vielä hetkeksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.

Britanniassa Tony Morrison ja muut ovat kehittäneet erityisen psykoosin kognitiivisen käyttäytymisterapian muodon, josta käytetään nimitystä CBT for psychosis.

Kun asiaa ajattelee, kognitiivinen käyttäytymisterapia on menetelmä, jossa tarkastellaan ajattelun vaikeuksia tai epätavallista, haitallista tai virheellistä ajattelua. Siksi se soveltuu hyvin myös psykoosin hoitoon, erityisesti vainoharhaisuuteen.

Sen avulla voidaan lempeästi haastaa ihmisen uskomusten paikkansapitävyyttä. Hän saattaa esimerkiksi uskoa, että naapurit tarkkailevat häntä jatkuvasti tai että jokaisessa ohi ajavassa punaisessa autossa on joku, joka haluaa tappaa hänet.

Tällaisen ajattelun paikkansapitävyyden tutkimiseen tämä terapiamuoto sopii hyvin.

Psykoosin kognitiivisen käyttäytymisterapian tavoitteena ei kuitenkaan ole niinkään päästä oireista eroon, vaan auttaa ihmistä ymmärtämään niitä ja vähentämään niihin liittyvää kärsimystä ja ahdistusta.

Tavallaan siinä siis opetellaan elämään psykoottisten kokemusten kanssa ainakin jossain määrin.

Tämäkin on erilainen lähestymistapa. En varmasti ole kuvannut sitä riittävän hyvin. Voin melkein kuulla Tony Morrisonin sanovan: ”John, tuo ei ole riittävän hyvä kuvaus menetelmästäni!” Mutta Tony, sinun on nyt vain kestettävä tämä.

Menetelmä on loistava, sitä on tutkittu paljon ja se on erittäin tehokas. Se eroaa huomattavasti perinteisestä lähestymistavasta.

Yritän havainnollistaa eroa.

Kun perinteiseen psykiatriaan suuntautunut psykiatri kuulee ihmisen sanovan: ”Kuulen ääniä”, hän saattaa ensisijaisesti rastittaa oikean ruudun ja alkaa heti ajatella skitsofreniaa. Sitten hän etenee sitä diagnoosia ja hoitoa koskevaa polkua pitkin.

Psykoosin kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan perehtynyt ammattilainen puolestaan reagoi aivan eri tavalla:

”Kerro lisää niistä äänistä. Mitä ne sanovat? Kuinka monta ääntä kuulet? Ovatko ne myönteisiä, kielteisiä vai molempia? Kuinka kauan olet kuullut niitä? Mitä ne merkitsevät sinulle? Ovatko ne pelottavia vai auttavatko ne sinua jollakin tavalla?”

Lähestymistapa on täysin erilainen.

Tässä oli siis muutamia esimerkkejä käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Niitä ei ole tarjolla niin laajasti kuin toivoisimme, mutta niitä on olemassa, ja niitä on myös tutkittu.

John: Viimeinen esimerkki ovat äänten kuulemiseen keskittyvät vertaistukiryhmät, eli Hearing Voices -ryhmät.

Niitä ei ole tutkittu kovin paljon. Olemme tehneet jonkin verran tutkimusta kyselyiden avulla, joissa on selvitetty ryhmiin osallistuvien ihmisten kokemuksia.

Nämä ovat pääasiassa muiden ääniä kuulevien ihmisten vetämiä ryhmiä. Niissä ihmiset oppivat toisiltaan, miten he ovat selviytyneet äänten kuulemisesta ja millä eri tavoilla he voivat suhtautua ääniin.

Kyseessä on perinteinen omaehtoinen vertaistukiryhmä, jossa ei patologisoida eikä lääketieteellistetä ihmisten kokemuksia.

Jos minun pitäisi nimetä kaikkein innostavin kehitysaskel tällä alalla, sanoisin, että se on tämä. Olen tietenkin puolueellinen, koska psykoosi on oma erityisalani. Mutta tällä alueella tämä on mielestäni merkittävin asia, mitä viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.

Nykyään Hearing Voices -ryhmiä toimii jo noin 25 maassa eri puolilla maailmaa.

Minun mielestäni juuri tämä on oikea suunta. Ja sama pätee myös moniin muihin vaihtoehtoihin, joista olemme puhuneet.

Mutta nyt minä taas puhun liikaa. Anteeksi!

Piia: Ei hätää. Minusta tuntuu, että olemme saaneet koottua eräänlaisen vaihtoehtojen valikon, josta voi lähteä liikkeelle. On hienoa, että ehdimme keskustella näistä asioista ennen kuin aikamme tänään loppuu. Aika kuluu aina niin nopeasti.

Meidän piti puhua vielä hieman vaihtoehdoista pakkokeinoille. Voisitko kertoa siitä aiheesta vähän lisää?

John: Kyllä. Lyhyesti sanottuna pakottamisella tarkoitetaan yleensä ihmisen sulkemista laitokseen, tahdosta riippumatonta sairaalahoitoa ja pakotettua lääkitystä. Näihin voi kuulua esimerkiksi antipsykoottisen lääkkeen pistäminen vastoin ihmisen tahtoa, mikä on todella epämiellyttävä kokemus.

Pakottamista perustellaan yleensä väkivallan tai itsemurhan uhalla.

Meidän pitäisi kuitenkin huomata, että tutkimusnäyttöä siitä, että psykiatrisen diagnoosin saaneet ihmiset olisivat väkivaltaisempia kuin muut, on hyvin vähän.

On kaksi tilannetta, joissa väkivallan riski saattaa olla hieman suurempi. Ensimmäinen on se, että ihminen on katuhuumeiden vaikutuksen alaisena. Tämä koskee samalla tavalla muitakin ihmisiä.

Toinen on se, että ihminen joutuu väkivaltaiseen yhteenottoon mielenterveyspalvelujen ammattilaisten kanssa.

Jos ammattilaiset tulevat ihmisen kotiovelle esimerkiksi pakottaakseen hänet sairaalaan avohoidon pakkohoitomääräyksen nojalla, ihminen saattaa hyvinkin reagoida väkivaltaisesti.

Siksi on tärkeää tarkastella asiayhteyttä ja sitä, mistä väkivalta oikeastaan johtuu. Ajatus psykiatrisen diagnoosin saaneiden ihmisten väkivaltaisuudesta on suurelta osin myytti, johon liittyy leimaamista. Tietyissä tilanteissa väkivaltaa kuitenkin esiintyy.

Itsemurhariski on hieman erilainen asia.

Mutta keskeinen pointti on tämä: kaikki tähän asti käsittelemämme vaihtoehdot voivat ehkäistä pakottamisen tarvetta, jos niitä käytetään riittävän varhaisessa vaiheessa.

Jos ihminen saa oikeanlaista apua ja mahdollisuuden valita, jos häntä kohdellaan kunnioittavasti ja yhteistyössä hänen kanssaan, tilanne ei välttämättä pääse kehittymään siihen pisteeseen, että hän kokee olonsa niin uhatuksi tai ahdistuneeksi, että hänestä tulee väkivaltainen, tai niin masentuneeksi, että hän haluaa tappaa itsensä.

Kaikki nämä vaihtoehdot voivat siis auttaa ehkäisemään tällaisten tilanteiden syntymistä.

Lisäksi on melko hyvää tutkimusnäyttöä siitä, että pakottamista voidaan vähentää huomattavasti, jos psykiatristen sairaalaosastojen henkilökunta koulutetaan käyttämään tilanteiden rauhoittamisen ja kärjistymisen ehkäisemisen taitoja.

En ymmärrä, miksi tätä ei tehdä kaikilla sairaalaosastoilla ympäri maata.

Minusta tämän pitäisi olla henkilökunnan tärkeimpiä taitoja: miten puhua ihmiselle niin, että hänen olonsa rauhoittuu, sen sijaan että kutsutaan vartijat paikalle ja valmistellaan lääkepistoksia.

Kyse ei ole vain jo kärjistyneen tilanteen rauhoittamisesta, vaan myös sen ehkäisemisestä.

Jos mielenterveysalan ammattilaisia ei kouluteta auttamaan ahdistunutta ihmistä rauhoittumaan, mitä ihmettä he sitten tekevät siinä työssä? Ihmisiä, joilla ei ole näitä kahta perustaitoa, ei pitäisi päästää työskentelemään ahdingossa olevien ihmisten kanssa: heidän pitäisi osata auttaa ihmistä rauhoittumaan jo silloin, kun tilanne alkaa kärjistyä, ja osata purkaa jännitteitä myös silloin, kun tilanne on jo kuumentunut.

Tällaisia ajatuksia minulla on pakottamisesta. Mutta arvelen, että sinullakin on omia näkemyksiäsi tästä, Piia.

Piia: Yksi asia, jonka haluaisin lisätä, liittyy webinaariin Trieste-mallista, jota kuuntelin jokin aika sitten.

Siinä kerrottiin tilanteesta, jossa ammattilaiset käyttivät noin neljä tuntia neuvotellakseen ihmisen kanssa siitä, lähtisikö hän heidän mukaansa. He arvioivat, että tämä tarvitsisi enemmän apua tai tukea voidakseen paremmin.

Heiltä kysyttiin, miksi he eivät vain ottaneet ihmistä mukaansa, kun laki kerran antoi siihen mahdollisuuden.

He vastasivat suunnilleen näin: ”Miksi tekisimme niin? Voisimme ehkä pitää hänet turvassa yhden yön ajan, mutta pitkällä aikavälillä menettäisimme hänen luottamuksensa. Se pahentaisi tilannetta pitkällä aikavälillä.”

Siksi he mieluummin neuvottelivat tuntikausia saadakseen ihmisen lähtemään mukaansa vapaaehtoisesti, ilman pakottamista.

Minua vaivaa pakottamisessa erityisesti se, että ajattelemme lyhyen aikavälin tavoitteita emmekä pitkän aikavälin seurauksia.

Ja jos aloittaisimme ennaltaehkäisystä ja kaikesta siitä, mitä voimme tehdä ennen kuin tilanne pääsee siihen pisteeseen, että ihmistä pakotetaan nykyisen järjestelmän puitteissa, voisimme tehdä niin paljon enemmän. Voisimme toimia näissä tilanteissa paremmin.

Halusin vain lisätä tämän keskusteluun.

John: Se on tärkeä huomio.

Haluaisin myös todeta, että meidän on hyväksyttävä se, että joskus väkivallan tai itsemurhan uhka on todellinen. Kaikista taidoista huolimatta ihmiseen ei aina saada yhteyttä siinä tilanteessa, ja joskus jonkinlainen pakottaminen voi olla välttämätöntä.

Silloin kysymys kuuluu, millaisesta pakottamisesta puhumme.

Ei ole näyttöä siitä, että lääkitys vähentäisi väkivaltaa, ellei ihmistä lääkitä niin voimakkaasti, että hän on käytännössä täysin lamaantunut eikä kykene tekemään mitään.

Ei myöskään ole näyttöä siitä, että sairaalat olisivat turvallisia paikkoja. Monet ihmiset tekevät itsemurhan tai käyttäytyvät väkivaltaisesti sairaalassa tai pian kotiuttamisensa jälkeen.

Jos me, keitä sitten olemmekin, poliisit, mielenterveysalan ammattilaiset tai tavalliset kansalaiset, uskomme aidosti, että joku on juuri tekemässä itsemurhaa tai tappamassa toisen ihmisen, meidän tietenkin täytyy puuttua tilanteeseen ja tehdä jotakin.

Mutta kysyn, onko mielenterveysjärjestelmä paras paikka hoitaa tällaisia tilanteita. Nykyinen toimintatapa ei vaikuta auttavan, varsinkaan pitkällä aikavälillä.

Kuten sanoit, kun pakottamista on käytetty, mahdollisuudet rakentaa terapeuttinen luottamussuhde ovat käytännössä olemattomat. Luottamus on jo rikottu.

Ehkä tällaisia tilanteita pitäisi siis hoitaa jonkin muun tahon kuin mielenterveyspalvelujen toimesta.

Jos on todellinen uhka siitä, että joku tekee murhan, sanoisin, että se kuuluu poliisin vastuulle. Tiedän, että tästä voi joutua vaikeuksiin, koska asia on monimutkainen.

Meidän täytyy kuitenkin tunnustaa, että nykyisin annamme psykiatreille vallan puuttua tällaisiin tilanteisiin. He joutuvat myös vastuuseen, jos jokin menee pieleen.

Meidän on siis kunnioitettava sitä, että he tekevät erittäin vaikeita päätöksiä meidän kaikkien puolesta.

Haluan olla tässä oikeudenmukainen. Minusta nykyinen malli on väärä eikä se auta, mutta tietenkin joskus meidän on tehtävä jotakin turvallisuuden varmistamiseksi.

Ehkä juuri sitä yritän sanoa: nykyinen toimintatapamme ei toimi. Samalla psykiatrit joutuvat hyvin vaikeaan välikäteen.

Haluan siis antaa tunnustusta myös sille, kuinka vaikeassa tilanteessa he ovat.

Piia: Kyllä. Ennen kuin pyydän sinulta, John, tämän jakson viimeisiä ajatuksia, haluaisin sanoa muutaman asian.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan tämä on sarjamme viimeinen jakso. Aiomme kuitenkin vielä keskustella nauhoituksen jälkeen siitä, mitä voisimme tehdä jatkossa ja löytyisikö meiltä muita aiheita, joita voisimme käsitellä yhdessä.

Tässä vaiheessa haluan kuitenkin kiittää sinua sydämeni pohjasta kaikesta ajastasi, ajatuksistasi ja näkemyksistäsi, joita olet jakanut kanssamme. Olen todella kiitollinen myös siitä, että lähdit mukaan tämänkaltaiseen sarjaan.

On ollut ilo tehdä tätä sarjaa kanssasi, riippumatta siitä, jatkammeko uusilla jaksoilla vai emme.

Olen todella kiitollinen siitä, että olet ollut täällä kanssani keskustelemassa näistä aiheista.

Haluan kertoa vielä jotakin henkilökohtaisempaa. Olen ajatellut itseäni, Piiaa, joka olin kauan sitten. Olin silloin todella epätoivoinen ja ajattelin, ettei elämälläni ollut mitään arvoa.

Haluan vain sanoa, että olen niin kiitollinen siitä, etten silloin tehnyt itselleni mitään. Olin nimittäin aidosti sitä mieltä, ettei elämisen jatkamisessa ollut mitään järkeä.

Uskon, että myös se entinen Piia on hyvin kiitollinen siitä, että olet täällä kanssani ja että voimme keskustella näistä asioista ja pyrkiä muuttamaan nykyistä tilannetta edes jollakin tavalla.

Kiitos.

John: Se on todella kauniisti sanottu. Minäkin olen nauttinut näistä keskusteluista.

Minusta on erittäin arvokasta, että erilaisissa tehtävissä toimivat ihmiset voivat keskustella näistä asioista keskenään ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Arvostan todella paljon tätä mahdollisuutta.

Koska annat minulle viimeisen puheenvuoron, haluan päättää myönteiseen asiaan.

Britanniassa tapahtui viime kuussa jotakin varsin merkittävää. Royal College of Psychiatrists eli Britannian psykiatrien ammatillinen järjestö julkaisi 90-sivuisen raportin tai kannanoton lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Raportin alussa järjestön puheenjohtaja esitti anteeksipyynnön siitä, kuinka väärin psykiatria on toiminut niin pitkään. Anteeksipyyntö koski muun muassa sitä, ettei ihmisiä ole kuunneltu kunnolla, heille ei ole tarjottu traumainformoitua tukea ja terapiaa ja heille on annettu diagnooseja liian hätäisesti.

En olisi koskaan uskonut näkeväni tällaista oman elinaikani aikana.

Se oli aidosti koskettava kannanotto.

Joskus, ja luulen että sinäkin koet näin, tuntuu siltä, ettei mikään muutu eikä edistystä tapahdu. Tämä on kuitenkin todellinen osoitus siitä, että toisinaan edistystä sittenkin tapahtuu.

Halusin siis päättää myönteiseen asiaan.

Kiitos vielä kerran siitä, että kutsuit minut ja käynnistit tämän kaiken. Tämä on ollut hieno kokemus.

Piia: Hyvä. Päätän jakson vielä kertomalla, että lisään linkit verkkosivuille, joilta löydät kaikki tähän mennessä tekemämme jaksot sekä suomeksi että englanniksi. Voit valita niistä kumman version haluat.

YouTubesta löydät myös soittolistan, johon on koottu kaikki sarjan jaksot. Sarjan nimi on Challenging the Medical Model of Mental Health – A Call for Humane, Evidence-Based Services That Respect Human Rights.

Kiitos, John. On ollut todella hienoa saada tehdä tätä kanssasi.

Ja kiitos myös kaikille katsojillemme. Jakakaa tätä sarjaa ystävillenne, jotta yhä useammat ihmiset kuulisivat näistä tärkeistä aiheista.

Kiitos ja hei hei!

John: Hei hei kaikille!

The post Vaihtoehtoja psykiatrian lääketieteelliselle mallille | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Masennuslääkevieroituksesta ja väsymysoireyhtymästä – Vieraana Mira | Tässä jaksossa vieraanani on Mira, joka kertoo kokemuksiaan siitä, mitä hänelle tapahtui masennuslääkevieroituksen myötä.

Jaksossa mainittua:

Mark Horowitz & Maudsley Deprescribing Guidelines, ks. Edistysaskel psykiatriassa – Kerro tästä lääkärillesi!

Ehdotan tutustumaan myös:

Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja

Masennuslääkkeistä vieroittautumisesta – Avoin kirje masennuslääkkeistä vieroittuville

Oletko jo tutustunut maksutonta TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

Mitä ajatuksia tämä jakso snussa herättää? Kommentoi alle tai laita viestiä [email protected].

The post Masennuslääkevieroituksesta ja väsymysoireyhtymästä – Vieraana Mira appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykoosi: Mitä sinun täytyy tietää psykooseista | Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 6. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä.

Tällä kertaa puheenaiheena on psykoosit.

Puhuimme mm. isoimmista psykooseihin liittyvistä väärinkäsityksistä, skitsofrenia-diagnoosista, ns. psykoosioireiden merkityksestä, ja miten muutoin näitä voisi lähestyä kuin nykyisen lääketieteellisen mallin mukaisesti.

Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Alempaa tältä sivulta löydät jakson sisällön suomennettuna tekstimuodossa.

Jaksossa mainittua:

ISPS (the International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis)

Models of madness

Sinua voisi kiinnostaa myös: Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen ja olen täällä taas tänään professori John Readin kanssa. Olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa ja Kansainvälisen psyykenlääkevieroitus-instituutin johtaja ja olen entinen psykiatrinen potilas ja tykkään esimerkiksi podcastissani haastaa psykiatrian valtavirran näkemyksiä.

Tämä on kuudes yhteinen jaksomme. Olen iloinen voidessani olla taas täällä kanssasi, John. Tämä on osa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin ja vaadimme inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluita, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia.

Tänään aiheenamme on psykoosi. Ajattelin aloittaa kertomalla hieman siitä, miksi halusin sisällyttää tämän aiheen tähän sarjaan, vaikka olemme jo puhuneet näistä niin sanotuista antipsykoottisista lääkkeistä. Mielestäni tämä on niin tärkeä aihe käsitellä erikseen.

Jotkut saattavat ajatella, että ahdistusta tai masennusta voidaan hoitaa ilman lääkkeitä tai eri lähestymistavoilla. Mutta tuntuvat ajattelevan, että psykoosi on hyvin eri asia, ja että meidän on ehdottomasti tarkasteltava sitä patologisoivalla tavalla. Se on sairaus, jota meidän on hoidettava lääketieteen asiantuntijoiden kanssa, ja siihen on oltava lääkkeet. Joten mielestäni tämä ansaitsee oman jakson, koska meidän on puhuttava vaihtoehdoista, erilaisista tavoista tarkastella psykoosia ja siitä, mitä nämä äärimmäiset tilat tai erilaiset mielentilat voivat olla ja miten voimme lähestyä niitä eri tavalla.

Piia: Ja varsinkin kun puhumme näistä diagnooseista, esimerkiksi skitsofreniasta, ne ovat usein haastava aihe keskustella, koska ihmisillä on niin monia uskomuksia niistä, jotka eivät välttämättä ole yhtä tieteellisiä kuin he uskovat. Joten ajattelin, että lähtökohtana voisitko ehkä kertoa hieman tästä skitsofreniadiagnoosista ja sen tieteellisestä perustasta, mitä meidän pitäisi tietää siitä, koska se on yksi äärimmäisimmistä diagnooseista psykiatrian piirissä.

John: Okei. Hyvä olla taas kanssasi, Piia. Tämä on minulle lähellä sydäntä oleva aihe, koska työskentelin kliinisenä psykologina suurimman osan työstäni psykoosista kärsivien ihmisten kanssa. Olin aina kiinnostuneempi niistä kuin ahdistuksesta ja masennuksesta. Ei siksi, että ahdistus ja masennus olisivat merkityksettömiä, vaan siksi, että ihmiset, jotka kuulevat ääniä tai ajattelevat, että maailma on heitä vastaan, olivat aina aika kiehtovia. Tarkoitan, etten ymmärrä, miksi kaikki eivät ole kiinnostuneet ajatuksesta kuulla ääniä, kun ei ole ketään. Se on vain aika kiehtovaa. Joten kliinisesti ja sitten myös tutkimukseni on enimmäkseen tällä alueella.

Mutta skitsofrenian käsite on ensinnäkin todella epätieteellinen ja erittäin vahingollinen stigman ja toipumismahdollisuuksien suhteen pessimismin luomisen kannalta. Ja se on sana, jonka käyttö meidän todellakin pitäisi lopettaa. Ja itse asiassa jotkut organisaatiot, esimerkiksi Japani, ovat luopuneet termistä kokonaan, ja yksi tai kaksi muuta maata… ja organisaatio, johon kuulun International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis -järjestössä, aiemmin nimessä oli skitsofrenia, ja me noin 10-12 vuotta sitten äänestimme sen poistamisen puolesta tieteen puutteen ja stigmatisoivan vaikutuksen vuoksi.

Tieteen kannalta 1800-luvun lopulla psykiatria ei ollut keksinyt mitään koko vuosisataan, kun taas todellinen lääketiede, joka on hieman äärimmäistä sanoa noin – mutta sanotaan, että muilla lääketieteen aloilla oli vuosisata, jolloin onnistuttiin tunnistamaan todellisia sairauksia biologisesti osoitettavilla biologisilla syillä – psykiatria ei keksinyt mitään.

Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä Emil Kraepelin -niminen kaveri kirjaimellisesti keksi uuden sairauden. Hän sanoi löytäneensä sen tietenkin, mutta hän vain niputti yhteen satoja erilaisia ​​käyttäytymismalleja, ajatuksia ja tunteita ja nimesi ne joksikin. Termi oli itse asiassa dementia praecox, joka on skitsofrenian varhainen versio.

Sana skitsofrenia tuli käyttöön noin vuonna 1911, kun Bleuler nimesi sen uudelleen… sairaus, mutta Kraepelin keksi sairauden ja nimesi sen dementia praecoxiksi, ja hänen viidennessä painoksessaan, hänen oppikirjansa viidennessä painoksessa, oli yli sata sivua, joissa kuvailtiin tätä asiaa.

Aion lukea vain pari, koska ne ovat varsin havainnollistavia, jos se sopii Piia. Nämä potilaat käyttäytyvät rennosti ja huolettomasti. He nauravat vakavissa tilaisuuksissa ja he kulkevat epäsiisteissä ja likaisissa vaatteissa ja he menevät kirkkoon sytytetty sikari kädessään. Maun menetys tuntuu usein heidän valitsemissaan poikkeuksellisissa väri- ja muotoyhdistelmissä. Häpeän tunteen puute ilmenee välinpitämättömyytenä heidän estottomuuttaan kohtaan. Potilaat ovat rakastuneita osastokaveriinsa täysin piittaamatta

Jälkikäteen katsottuna se on selvästi vain luettelo rikotuista sosiaalisista normeista. Ja sen sisällä on kyllä, on asioita, kuten äänien kuuleminen ja vainoharhaisuus mutta suurin osa siitä on vain luettelo rikkinäisistä sosiaalisista normeista, jotka on lueteltu yhdessä ja joilla on nimi.

Sekä Kraepelin että Bleurer, joka ensimmäisenä käytti skitsofreniaa, olivat hyvin rehellisiä myöntäessään, etteivät he tienneet syitä. Ei ollut todisteita siitä, että se olisi biologinen ilmiö. He vain sanoivat, että se on biologinen ilmiö, ja sitten he sanoivat, että se löydetään myöhemmin, mikä on erittäin hyvä, tiedäthän, erittäin hyvä tapa käsitellä sitä tosiasiaa, ettei sinulla ole mitään todisteita. Joten luota meihin, me löydämme sen myöhemmin.

Ja itse asiassa geneetikot etsivät edelleen 100 vuotta myöhemmin, eivätkä ole löytäneet mitään merkittävää. Joten se oli sen alkuperä. Ja jos emme käyttäisi tätä sanaa vielä 120 vuotta myöhemmin, se olisi vain mielenkiintoinen häiriö historiassa.

Mutta ei ole yllättävää, että kun ihmiset alkoivat todella tarkastella tämän käsitteen luotettavuutta ja pätevyyttä… ja luotettavuus siis on sitä, ovatko ihmiset yhtä mieltä siitä, kenellä on se ja pätevyys eli onko se sitä, mitä teoreetikot sanovat sen olevan. Luotettavuutta tai pätevyyttä on todella vähän.

Psykiatrien väliset yksimielisyydet siitä, kenellä on ja kenellä ei ole skitsofreniaa, ovat siis aika minimaaliset. Ja silti se on todella voimakas sana. Jotkut ihmiset todella ajattelevat, että sillä on jonkinlainen selittävä arvo, vaikka se on vain nimitys, koska argumentti on:

Tässä on joku, jolla on skitsofrenia.

Mistä tiedät, että heillä on skitsofrenia?

No, he tekevät samoja asioita kuin skitsofreniaa sairastavat ihmiset, mikä on nurinkurista kehälogiikkaa.

Ja he olettavat sen olevan syy. Joten syy siihen, miksi ihmiset kuulevat ääniä tai luulevat, että maailma on heidän kimpussaan, on se, että heillä on tämä asia sisällään. Emme voi osoittaa sitä. Emme voi löytää sitä. Emme voi näyttää sitä teille. Mutta juuri tämän sanan on tarkoitus aiheuttaa nämä asiat. Ja se on vain sana. Se on vain konstruktio, ja se on myös konstruktio, jolla on hyvin vähän luotettavuutta tai validiteettia.

Joten lopetan puheenvuoroni osoittamalla nopeasti parhaat yritykseni määritellä diagnostiikka- ja tilastokäsikirjassa viisi oiretyyppiä. Sillä ei ole tässä väliä mutta diagnoosin saamiseksi tarvitaan vain kaksi niistä. Sinulla, Piia, voi olla oireet A ja B, eikä mitään muita. Minulla voi olla oireita C ja D, eikä mitään muita. Meillä ei ole mitään yhteistä, mutta meillä on sama diagnoosi.

Tätä kutsutaan tieteessä disjunktiiviseksi kategoriaksi. Ja maallikolle se on hölynpölyä. Sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä. Joten tästä aiheesta tulee välillä vähän paasattua, mutta on tärkeää muistaa, että aina kun joku käyttää sanaa skitsofrenia kliinisessä tai tutkimusympäristössä, he puhuvat hölynpölyä, koska sellaista ei ole olemassa.

Minun on pakko lisätä, ja sitten vaikenen sen hetkeksi. Minun on pakko lisätä, että kun sanon, ettei sellaista ole olemassa, en väitä, etteivät ihmiset kokisi ääniä, jotka voivat olla hyvin pelottavia, ja että täysimittainen vainoharha ei olisi kovin pelottavaa. Tietenkin ihmisillä on noita kokemuksia.

Sanon, että soveltamalla tätä sanaa noihin kokemuksiin ja ajattelemalla, että olet selittänyt jotain, mikä on totta, ei yksinkertaisesti ole totta. Ja tämä on ennen kuin siirrytään sanan stigmaan, koska seuraukset ovat, että sinulla on tämä juttu. Se ei ole vain sinulla, vaan se on pysyvä. Geeneissäsi tai aivoissasi on jotain pysyvästi vikaa.

Ja yllätys yllätys, monet ihmiset eivät parane sen jälkeen, kun heille on kerrottu niin. Mutta se on tietenkin sairauden luonne, ei itseään toteuttava ennustus, jossa erittäin vaikutusvaltainen ihminen kertoo sinulle, ettet koskaan parane. Mutta saatat päästä hieman hallintaan, jos otat lääkettä loppuelämäsi, mutta et koskaan parane.

Joten joo, mielestäni jos aiomme puhua psykoosista, meidän on vain otettava tämä asia jota kutsutaan skitsofreniaksi, myöntää mistä on kyse ja heitettävä se pois. Sitten voimme keskustella ihmisistä, jotka kuulevat ääniä, ihmisistä, jotka tulevat hyvin vainoharhaisiksi, ja se voi olla merkityksellinen keskustelu. Joten anteeksi, minun piti vain saada se pois sydämeltäni.

Piia: Joo, se on hyvä, tämä on tärkeä asia. Ja palatakseni edelliseen jaksoomme, puhuimme niin kutsuttujen antipsykoottien vaikutuksista, jotka eivät oikeastaan ole ”psykoosia vastaan”, selventääkseni tätä katsojillemme, jotka eivät ehkä ole vielä katsoneet kyseistä jaksoa. Mutta puhuimme myös siitä, miten lainausmerkeissä ”hoitojen” vaikutukset voivat myöskin saada ihmiset ajattelemaan, että heillä on skitsofrenia.

Joten hoitojemme vaikutukset ovat osa sitä, mitä voidaan pitää oireina. Se on yksi suurimmista ongelmista, joita minulla on psykiatrian kanssa yleisesti, että niin usein voimme näiden häiriölinssien läpi tulkita monia asioita sairauden oireiksi emmekä tunnista, mitä tapahtuu ja millaisia muita tapoja on tarkastella näitä oireita, jos haluamme tarkastella niitä sillä tavalla. Mutta mitkä ovat mielestäsi yleisimmät väärinkäsitykset psykoosista yleensä?

John: No, että kyseessä on jonkinlainen psykoosi, joka on ilmiselvästi laajempi termi kuin skitsofrenia tai mikään muu tietty häiriö, ja tarkoitan psykoosi-termin ympärillä vallitsevaa yksimielisyyttä siitä, että siihen liittyy pohjimmiltaan yhteyden menettäminen todellisuuteen tavalla tai toisella. Eli asioiden kuulemista tai näkemistä, kun ei oikeastaan ​​ole mitään, tai sen uskomista, että ihmiset ovat aikeissa vahingoittaa sinua, vaikka he eivät oikeasti ole aikeissa vahingoittaa sinua. Joten se on hyvin laaja määritelmä. Myyttien mukaan, kuten juuri käsittelimme tämän aiheuttaa jonkinlainen mielenterveysongelma, jolla on jonkinlainen biologinen perusta.

Toinen myytti on, että jos kuulet ääniä tai tulet vainoharhaiseksi, se on pysyvä tila eikä vain ohimenevä asia, joka voi palata aika ajoin. Ja muut myytit ovat, että sillä on geneettinen perusta, että kyseessä on biokemiallinen epätasapaino, dopamiiniteoria jolla ei ole todellisuuspohjaa. No, on sillä, mutta sen aiheuttaa lääkitys. Saatamme palata siihen tai olla palaamatta. Ihmisillä, jotka eivät käytä lääkitystä, ei ole dopamiinihäiriötä.

Muita myyttejä, suurin on se, että psykoottiset ihmiset ovat vaarallisia. Tiedäthän sen vanhan mielikuvan hullusta kirveen heiluttaja murhaajasta, joka on juurtunut hyvin elokuvien ja kaikenlaisen kautta. On totuuden siemen siinä, että joissakin, kahdessa tilanteessa psykoosidiagnoosin saaneet ihmiset ovat jonkin verran todennäköisemmin väkivaltaisia. Nämä kaksi tilannetta ovat, jos he käyttävät paljon huumeita, katuhuumeita, mutta se pätee kaikkiin. Ja myös silloin, kun he kohtaavat mielenterveysjärjestelmän painostusta.

Ihmiset voivat joskus ymmärrettävästi, ei hyväksyttävästi, mutta ymmärrettävästi, muuttua erittäin väkivaltaisiksi, kun ihmiset koputtavat heidän ovelleen raahatakseen heidät sairaalaan tai kun sairaanhoitajat ja turvallisuushenkilökunta sairaalassa hyppäävät heidän päälleen ja pitävät heitä maassa ja pistävät lääkkeen heille väkisin. Ihmiset ymmärrettävästi muuttuvat väkivaltaisiksi tällaisissa olosuhteissa.

Joten siinä on jotain perää, että tämän diagnoosin saaneet ihmiset ovat väkivaltaisempia, mutta heillä on 20 kertaa suurempi todennäköisyys joutua väkivaltarikoksen uhriksi kuin tehdä väkivaltarikos. Nämä ovat joitakin tärkeimmistä… myyteistä. Olen varma, että on muitakin.

Piia: Joo. Jotkut asiat, joita tulee mieleeni, olen kuullut ihmisiltä, ​​joilla on tällainen diagnoosi, jonkinlainen psykoosidiagnoosi, ja heille on kerrottu esimerkiksi, että se on etenevää, että he tarvitsevat asiantuntijoiden antamaa hoitoa, koska se on etenevää. Ja toinen, että tämä psykoottinen tila, joka on myrkyllistä aivoille.

Nämä ovat joitakin asioita, joita olen kuullut ihmisille kerrottavan näistä. Toki heillä on vakavia ongelmia elämässään sillä hetkellä, kun he kokevat tällaisia ​​asioita, mutta se, että heille kerrotaan, että ne ovat eteneviä ja että ne ovat myrkyllisiä aivoille… En usko, että meillä on mitään näyttöä siitä. Ja saatamme itse asiassa nähdä hoitojen pitkän aikavälin vaikutukset, kun ihmiset sanovat noin.

John: Todellakin. On erittäin vaikea saada hyviä todisteita näistä neurodegeneratiivisista sairauksista, koska 99 % ihmisistä käyttää lääkkeitä, ja tiedämme, että lääkitys vähentää aivojen tilavuutta ja kaikenlaisia ​​muita asioita. Niin vaikeaa sitä on erottaa toisistaan, kuten sanoit.

Ei ole oikeastaan ​​mitään hyvää näyttöä siitä, että kyseessä olisi hermostoa rappeuttava sairaus. Se on yksi lääkeyhtiöiden myyteistä, joita on käytetty myymään ajatusta siitä, että ihmisille on kiire saada tämä lääkitys, koska jos odottaa, aivot jotenkin mätänevät tai tapahtuu jotain kamalaa, mikä on hyvin vastuutonta. Se on aika pelottavaa kerrottavaa. Aivoissasi ei ole vain jotain vikaa, vaan se pahenee päivä päivältä. On hyvin vastuutonta kertoa sellaista ihmisille ilman mitään todisteita.

Piia: Niin. Ja kuten olen aiemmin maininnut, minulla diagnosoitiin skitsoaffektiivinen häiriö, ja minulle kerrottiin jossain vaiheessa, että nämä kognitiiviset ongelmani ja niin sanotut negatiiviset oireeni olivat osa sairauttani, ja sitten ne katosivat, kun lopetin lääkityksen.

Yksi suurimmista ongelmistamme on se, ettemme pysty näkemään ihmistä sellaisena kuin hän on ilman lääkkeiden vaikutuksia, varsinkaan pitkäaikaisen käytön jälkeen. Ja kun ajattelemme tätä skitsofrenia-asiaa, meillä on entisiä potilaita, jotka ovat päästäneet irti diagnoosista ja voivat hyvin tässä maailmassa. Joten mielestäni meidän on todella mietittävä, mitä se kertoo meille, että meillä on ihmisiä, joilla on ollut tämä diagnoosi ja jotka tavalla tai toisella ovat löytäneet tiensä ulos psykiatrisesta hoidosta ja voivat nyt paremmin?

Ei se käy järkeen, jos meillä on tämä skitsofrenia, joka on pitkäaikainen, koko elämän kestävä asia, jota sinun on siedettävä loppuelämäsi. Joten meillä on todella isoja kysymyksiä, jotta voisimme paremmin auttaa ihmisiä, jotka kokevat tällaisia ​​äärimmäisiä tiloja, mutta emme tee siitä heidän kohtaloa silloin kun sen ei sitä tarvitse olla.

Ja se on yksi suurimmista ongelmistani psykiatrisen hoidon kanssa nykyään, ja siksi olen todella innoissani tästä sarjasta, jossa haastamme lääketieteellisen mallin, koska mielestäni se tekee ihmisille karhunpalveluksen, todella, todella ison karhunpalveluksen.

Se oli yksi ajatuksista, jotka tulivat mieleeni, kun puhuit näistä tilanteista, joissa ihmisiä pakotetaan, pakkohoidetaan ja heille väkisin injektoidaan lääkitystä. Tämä kontrollin ajatus, että meidän on kontrolloitava näitä ihmisiä. Tämä ajatus siitä, että meidän on kontrolloitava näitä ihmisiä, ja nämä ovat ihmisiä, joilla on aiemmin ollut traumaattisia kokemuksia.

Mietin vain, miten mielenterveysjärjestelmä ei voi nähdä, että he saattavat jatkaa niitä traumaattisia kokemuksia, joita tämä henkilö on kokenut aiemmin. Kyseessä on pohjimmiltaan sama pakottaminen, koska on niin paljon kokemuksia hyväksikäytöstä tai laiminlyönnistä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja muista erittäin traumaattisista asioista, ja sitten heidät pakotetaan, heitä ei kuunnella ja heille kerrotaan, että heidän oireensa ovat pohjimmiltaan merkityksettömiä. Ne ovat vain osa tätä sairautta.

Ja kun mainitsit tästä todellisuudentajun menettämisestä, minä usein… Mietin, kuinka paljon todellisuuden tajun menetystä mielenterveysjärjestelmässä on.

John: Okei. Ja ennen kuin siirrymme pakottamiseen ja uudelleentraumatisoitumiseen, halusin vain palata lyhyesti hoitotulokset-kysymykseen. Esittämäsi näkökohdat ovat todella tärkeitä, koska meidän on päästävä eroon tästä pessimistisestä ajatuksesta, että ihmiset eivät voi toipua.

Palasin juuri Sveitsistä, kuten mainitsin aiemmin, ennen kuin aloitimme nauhoittamisen, että meillä oli suuri konferenssi jossa meillä eli International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis -järjestöllä oli iso konferenssi.

Kaksi henkilöä, jotka olivat tutkineet skitsofreniadiagnoosin saaneita ihmisiä pisimpään, tiedäthän, 30 vuoden seurannassa, Luke Chumpy ja Courtney Harding esittelivät tietonsa. Se ei ole uutta tietoa, mutta he muistuttivat meitä tulosten äärimmäisestä vaihtelusta. Siinä ei ole mitään kaavaa, ja sitä on myös erittäin vaikea ennustaa. On joitakin ennustavia tekijöitä.

Naiset toipuvat hieman useammin ja nopeammin kuin miehet. Ja useimmat ennustavat tekijät ovat sosiaalisella alueella. Mutta tärkeää on, että vaihtelu on valtavaa.

Ja toinen lisäys on, että 80-luvulla Maailman terveysjärjestö teki valtavia tutkimuksia, joissa verrattiin silloista kehittyneen maailman, kehittyneitä maita kehitysmaihin, kuten Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Intiaan, ja niiden keskimääräinen toipumisaste oli noin 2/3. Euroopassa ja Yhdysvalloissa keskimääräinen toipumisaste oli noin 1/3.

Sen jälkeen olemme käyttäneet paljon aikaa yrittäessämme käännyttää näitä maita lääketieteelliseen malliin. Joten en tiedä, olisiko se sama, mutta tuolloin, kun näillä kehitysmailla oli hyvin vähän pääsyä psykiatriseen diagnoosiin tai lääkkeisiin, ihmiset toipuivat siellä kaksi kertaa useammin kuin paikoissa, joissa oli kaikki kehittyneemmät diagnoosit ja lääkkeet, joten on itse asiassa aika pöyristyttävää, että maailmanlaajuinen mielenterveysliike, kuten se itseään kutsuu, lähettää asiantuntijoita näihin maihin opettamaan heille lääketieteellistä mallia ja kyseenalaistamaan paikalliset parantamiskäytännöt.

Koska luulin, että olimme ymmärtäneet, että kolonisaatio ei ole hyvä idea, mutta psykiatria tekee sitä edelleen. On siis tärkeää korostaa vahvaa dataa, joka osoittaa tulosten vaihtelevuuden. Monet ihmiset toipuvat täysin.

Jotkut jäävät jumiin ja kuulevat pelottavia ääniä pitkiä aikoja. Ja sitten on paljon ihmisiä näiden kahden ääripään välissä. Anteeksi. Halusin vain sanoa, että on olemassa hyvää dataa tukemaan esittämääsi näkökulmaa.

Pakkoon liittyvästä uudelleentraumatisoinnista, kyllä. En usko, että mielenterveyspalvelumme ymmärtävät, kuinka usein traumatisoimme ihmisiä uudelleen. Ja syy, miksi mielestäni näin on, on se, että tiedämme, että suurimman osan ajasta mielenterveysjärjestelmässä olevilta ihmisiltä ei edes kysytä ikävistä tapahtumista, etenkään lapsuuden traumoista, lasten hyväksikäytöstä, lasten laiminlyönnistä ja niin edelleen.

Siinä on toki vaihtelua, mutta julkaisemamme tutkimukset ovat katsauksia tutkimuksiin, jotka tarkastelevat tätä aihetta. Useimmilta ihmisiltä ei koskaan kysytä tätä. Joiltakin kysytään.

Kun hoitohenkilökunta tai turvallisuushenkilöstö hyppää ihmisten päälle ja pistää heille väkisin lääkkeen, mikä tarkoittaa housujen tai mekon riisumista, koska injektio pistetään suoraan pakaraan. Joten se ei voisi olla traumatisoivampaa jos sinua on seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena tai raiskattu aikuisena. Mutta en usko, että he tietävät sitä, koska he eivät tiedä henkilön historiaa.

Se ei ole tekosyy. Tarkoitan, että se on vain ajatus. He eivät tietenkään tiedä tekevänsä sitä. Joten, kyllä, koko pakottamisen kysymys on, valtava.

Eikä se ole minulle yksiselitteinen asia, koska jotkut ihmiset, kuten mainitsin, jotkut ihmiset, joilla on diagnosoitu psykoottinen diagnoosi, voivat tietyissä olosuhteissa muuttua väkivaltaisiksi tai voivat, ja heillä on varmasti korkeampi itsemurhayritysten riski kuin muilla ihmisillä. Joten joskus pakottaminen vaikuttaa tarpeelliselta.

Mielestäni paljon siitä voitaisiin välttää, jos oppisimme luomaan paremman yhteyden ihmisiin, tunnistamaan mikä triggeröi ihmisiä, ja välttämään sellaisia asioita. Mutta kaikesta tästä huolimatta, joskus… jos joku sanoo, että aion mennä täältä kotiin ja tappaa äitini, se on otettava vakavasti ja varmistettava ettei hän mene kotiin ja tapa häntä. Ja olemme antaneet tämän vastuun psykiatreille.

He ovat tietenkin vaikeassa tilanteessa, koska jos he eivät tee mitään, henkilö menee kotiin ja joutuu vaikeuksiin. Joten mielestäni suurin osa pakottamisesta voitaisiin välttää, jos meillä olisi enemmän, ja se on itse asiassa osoitettu, kun sairaanhoitajille opetettiin tilanteen lieventämistä ja ihmisten rauhoittamista ja ihmisten provosoimisen välttämistä. Paljon siitä voitaisiin välttää, mutta en usko, että kaikkea.

Se, oikeuttaako se pakollisen lääkityksen, on eri asia. Mielestäni ihmisten tahdonvastainen säilöönotto tai rajoittaminen, jotta he eivät voi tappaa itseään tai jotakuta muuta, mielestäni se on perusteltua joissakin olosuhteissa.

En ole varma, onko ajatus pakollisesta lääkityksestä oikea, koska ei ole näyttöä siitä, että se todella vähentäisi… tarkoitan, että voi rauhoittaa jonkun niin, ettei hänellä ole lyhyellä aikavälillä energiaa tehdä mitään, mutta se ei pitkällä aikavälillä estä henkilöä tuntemasta niin suurta vihaa, että hän haluaa satuttaa itseään tai jotakuta muuta. Anteeksi, tuli vähän jaariteltua.

Piia: Halusin mainita, että valmistautuakseni tähän jaksoon luin Models of Madness -kirjan. En ole lukenut sitä kokonaan läpi, mutta mielestäni se on erittäin hyvä kokoelma erilaisia ​​lähestymistapoja psykoosiin kuin tämä biolääketieteellinen malli. On pari asiaa, jotka haluaisin ottaa esiin tuosta kirjasta.

John: Nostan tämän näytille. En yleensä tee tätä, mutta tässä se on.

Piia: Joo, se on erittäin hyvä kirja ja suosittelen sitä lämpimästi katsojillemme, jotta he hankkisivat kirjan käsiinsä ja lukisivat sen. Mutta siinä on pari lainausta jotka otin sieltä.

Tämä on Richard Bentallin luvusta Psykoottisten oireiden ymmärtäminen, kognitiiviset ja integratiiviset mallit. Ja tässä puhutaan hallusinaatioista ja näistä psykoottisista oireista. Otin tämän lainauksen muistiinpanoihini:

”Näyttää siltä, ​​että monet ihmiset kokevat hallusinaatioita usein pitkiä aikoja ilman, että he tuntevat tarvetta hakea psykiatrista apua”.

Ja että ne voivat olla yleisempiä kuin luulemme. Ja tämä on yksi niistä asioista, jotka mielestäni ihmisten on tiedettävä, että tällaiset kokemukset voivat olla yleisempiä kuin ehkä oletamme, ja että ne voivat olla myös normaalin variaation sisällä, inhimillisiä kokemuksia.

Ja mielestäni yksi lääketieteellisen mallin ongelmistani on se, että leimaamme ne niin nopeasti sairauksiksi, kun todellisuudessa on ihmisiä, jotka pärjäävät hyvin tällaisten hallusinaatioiden kanssa. Esimerkiksi kuulohallusinaatiot, äänien kuuleminen ja Hearing Voices Network on mielestäni hyvä esimerkki paikasta, johon ihmiset voisivat mennä etsimään erilaista ymmärrystä äänien kuulemisesta.

John: Kun katsoo ympäri maailmaa tehtyjä kyselytutkimuksia eri maiden väestöstä siitä, kuinka moni on kuullut ääniä jossain vaiheessa elämäänsä, luku on noin 10–12 %. Silti vain 1 % ihmisistä saa skitsofrenia- tai psykoosidiagnoosin.

Mikä tekee eron tuon 1 %n ja kaikkien muiden välillä, jotka kuulevat ääniä joskus ja ovat ihan kunnossa tai eivät ole täysin kunnossa, he ovat hieman huolissaan siitä, mutta jatkavat elämäänsä tai mitä tahansa?

Olemme löytäneet tutkimusta siitä, että yksi tärkeimmistä tekijöistä sille, päätyykö ääniä kuuleva henkilö mielenterveyspalveluihin ja pidetäänkö häntä skitsofreenikkona vai ei, on ei-yllättävästi se, miten he reagoivat, miten he ymmärtävät äänen kuullessaan ensimmäistä kertaa ja kuinka ahdistuneeksi se tekee heidät.

Ja jos he kertovat itselleen, ”Voi luoja, tämä tarkoittaa, että olen skitsofreenikko tai mielenterveysongelmainen tai pysyvästi erilainen kuin kaikki muut tai… tai mitä tahansa, tuo yllätys lisää heidän ahdistusta.

Se myös lisää todennäköisyyttä, että äänet jatkuvat ja niistä tulee pahoja, koska kaikki äänet eivät ole pahoja. Jotkut voivat olla aluksi aika hyviä. Ja useimmat ihmiset kuulevat sekä hyviä että huonoja ääniä. Heitetäänpä sekin vielä ilmoille.

Joten, niin, on olemassa suuri enemmistö ihmisistä, jotka kuulevat ääniä, he vain elävät niiden kanssa tavalla tai toisella. Ja tämä on vain länsimaisissa kulttuureissa ja taas kerran, enemmistö etelässä tai mikä se oikea termi nyt onkaan. Ihmiset, hyvin usein vain olettavat, että äänet ovat osa elämää. Käytän maoreita esimerkkinä, koska se on asia, josta tiedän jotain. Olin Uudessa-Seelannissa 20 vuotta.

Ja minulla oli maorilainen tohtoriopiskelija, joka haastatteli paljon maoreja heidän ymmärryksestään psykoosista. Ja kysyin häneltä, ottaisitko mukaan kysymyksen, mikä aiheuttaa ääniä? Ja hän ei halunnut tehdä sitä. Hän sanoi, ettei, en halua tehdä sitä.

Ja lopulta hän teki niin vain pitääkseen minut tyytyväisenä, luulen. Hän palasi kaksi vuotta myöhemmin leveä virne kasvoillaan ja sanoi, etteivät he ymmärtäneet kysymystä, John. Ja hän keksi tämän hienon kysymyksen, että sen kysyminen minulta, mikä aiheuttaa ääniä, on kuin kysyä minulta, miksi aurinko nousee aamulla.

Koska se on osa elämää luultavasti karkeasti noin puolelle planeetan kulttuureista. Vain länsimaissa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tämä ilmiö on muuttunut sairaudeksi. Tarkoitan, että monissa kulttuureissa ihmiset, anteeksi, valitettavasti ei monissa, mutta joissakin kulttuureissa ihmisiä, joilla on ääniä, kunnioitetaan ihmisinä, joilla on kokemuksia, joihin muut ihmiset eivät pääse käsiksi, ja sitten ihmiset kääntyvät heidän puoleensa saadakseen ohjausta ja niin edelleen.

Eivätkä kaikki maorien… eivät kaikki äänet ole hyviä. Ne tulkitaan usein kuolleiden isovanhempien viesteiksi. Joskus ne ovat kannustavia, mutta joskus heitä moititaan. Älä tee niin. Tiedäthän, lopeta se. Tuo on huono asia. Joten kaikki ei ole hyvää, mutta… enkä henkilökohtaisesti usko, että kuolleet isovanhemmat pystyvät puhumaan ihmisille, mutta mitä siitä, sillä ei ole väliä, mitä minä ajattelen.

Ja maorit, kun joku menee niin sanotusti psykoosiin, heidän vastauksensa on kerätä kaikki yhteen. Ehkä tulemme tähän, kun puhumme hoidosta, mutta he keräävät kaikki yhteen niin monta ihmistä kuin mahdollista selvittääkseen, mitä meidän on tehtävä ryhmänä auttaaksemme tätä henkilöä, jos äänet aiheuttavat hänelle ongelmia.

Joka tapauksessa, joo. Useimmat ihmiset kuulevat ääniä. Ai niin, yksi, anteeksi, vielä yksi asia. On pari tutkimusta, jotka ovat varsin mielenkiintoisia. Ihmiset minun ikäiseni, no, 60-vuotiaat tai vanhemmat, on kaksi tutkimusta, jotka osoittavat, että jos 60-vuotiaat tai vanhemmat menettävät elinikäisen kumppaninsa, 80 % kyllä, 80 % näistä ihmisistä kuulee tai näkee kyseisen kuolleen henkilön seuraavan vuoden aikana. Joten se johtaa kysymykseen, mikä on vikana niillä muilla 20 prosentilla, jotka eivät pysty?

Joten, joo, olemme kääntäneet ymmärrettävän ilmiön pelottavaksi sairauden oireeksi, ja siitä tulee usein itseään toteuttava ennustus.

Piia: Joo, se on yksi niistä asioista, joista olen huolissani, kun ihmiset kuulevat ääniä, joita heillä voi olla, ikään kuin he voisivat ymmärtää aiempien kokemustensa kontekstissa, esimerkiksi että he voivat tunnistaa, kenen ääni se on tai mistä se tulee, periaatteessa kuten esimerkiksi hyväksikäyttäjän ääni.

Haluaisin kutsua nykyistä tapaamme ymmärtää ihmisiä hieman harhaluuloiseksi, sen ajatteleminen, että nämä eivät ole järkeviä, ei ole järkeä siinä että ihmisillä on jonkinlaisia, ikään kuin hallusinaatioita tai että he ovat vain, esimerkiksi jos ihmiset ymmärtävät, että heillä on ollut aiemmin huonoja kokemuksia, kuten traumaattisia kokemuksia, silloinkin he he voisivat selittää sen näin, mielenterveysalan ammattilaiset, ikään kuin se olisi vain valitettavaa, että he sattuvat saamaan tämän sairauden. Ikään kuin se olisi jotenkin erillään kokemuksista. Se on tavallaan sattumaa, ikään kuin joo, toki heillä on ollut traumaattinen lapsuus, mutta se on vain valitettava tosiasia, että heillä on nyt tämä sairaus, emmekä me voi tehdä asialle mitään muuta kuin hoitaa sairautta.

Ja jopa silloin, kun ihmisillä on hallusinaatioita tai harhaluuloja tai muita vaikeita oireita, heitä ei usein kannusteta ottamaan niistä selvää. Ne menevät ikään kuin aiheesta ohi, emme voi puhua niistä tai emme ole kiinnostuneita niistä. Ja aiemmin olen puhunut Jaakko Seikkulan kanssa, joka on yksi avoimen dialogin lähestymistavan avainhenkilöistä, ja se on hyvin erilaista, koska he kysyvät erityisesti näistä, että tuo on jotain, mitä en ole kokenut. En ymmärrä, mitä tarkoitat sillä, että voit hallita naapurisi ajatuksia tai jotain sellaista.

He kysyvät kokemuksista ja Jaakko mainitsi erityisesti että ne ovat järkeviä, vaikka ne olisi kääritty tähän symboliseen kieleen tai johonkin outoon ymmärrettävään kokemukseen, ne käyvät järkeen kun niihin alkaa perehtyä.

Muistan esimerkiksi kuulleeni hänen kertovan esimerkin nuoresta miehestä, joka ei ollut psykoottinen tapaamisen alussa, mutta keskustelussa, kun hänen isästään puhuttiin, hän alkoi kokea psykoosia siinä vaiheessa. Ja kävi selväksi, että tästä aiheesta ei saanut puhua. Hänen isäänsä liittyi asioita, joista ei saanut puhua hänen perheessään. Niinpä hän alkoi kokea psykoottisia oireita, kun tämä aihe tuli puheeksi. Se käy järkeen siinä kontekstissa.

Piia: Joten se on yksi asia, joka minua todella häiritsee. Ajattelemme näiden olevan vain jonkinlaisia ​​sattumanvaraisia ​​tai epäonnellisia tapahtumia, ikään kuin ne olisivat erillään tästä todellisuudesta, vaikka itse asiassa, ainakin minä näen ne eräänlaisena jatkumona aiemmille kokemuksille.

John: Usein ne ovatkin – ja tiedämme, että tutkimuksesta, palaan siihen vielä. Mutta minusta tuntuu ylimieliseltä olla olematta kiinnostunut sen henkilön elämästä, jota yrität auttaa. En pidä siitä, että meillä on mielenterveysalan vaikutusvaltaisin ammattikunta. Se on vain pieni osa ihmisistä, mutta sillä on paljon valtaa, joka ei useimmiten ole kovin kiinnostunut siitä, mitä ihmisten elämässä tapahtuu. Miten ihmeessä sinun pitäisi auttaa jotakuta hänen hädässään, jos et ole kiinnostunut siitä, mistä hätä tulee?

Ja siksi he usein eivät pysty auttamaan. He osaavat vain määrätä pillereitä, jotka saattavat rauhoittaa jotakuta lyhyellä aikavälillä, mutta eivät todellakaan ratkaise mitään ongelmia. Olemme tehneet, tiedätkin Piia, että olen tehnyt suurimman osan tutkimuksestani trauman, psykiatrian ja psykoosin ympärillä vuosien varrella, ja olemme julkaisseet monia tutkimuksia, mukaan lukien laajoja meta-analyysejä kaikista koskaan tehdyistä tutkimuksista.

Ja on kiistatta totta, että lapsuuden tapahtumat, kuten lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, olipa kyseessä sitten emotionaalinen laiminlyönti, fyysinen laiminlyönti tai seksuaalinen hyväksikäyttö, fyysinen kiusaaminen koulussa, kaikki nämä asiat ovat erittäin voimakkaasti psykoosin ja äänien kuulemisen aiheuttajia. Ja yleisö tietää sen.

Jos kysyt kyselyistä kaikkialla maailmassa, paitsi Amerikassa, mutta se on nyt minun huono vitsini. He ymmärtävät kaiken väärin. Mutta 22 muussa maassa, jos kysyt yleisöltä, mikä aiheuttaa psykoosin tai skitsofrenian tai äänien kuulemisen, he kaikki sanovat, että se, että pahoja asioita tapahtuu. Työstressi, kotistressi, yksinäisyys, köyhyys, hyväksikäyttö, raiskaus…

Ihmiset tietävät tämän. He tietävät, että pahoja asioita tapahtuu. Ja se tekee meidät hulluiksi. Se on vain yksi osa yhtä ammattia ja lääkeyhtiöt, jotka mainostavat tätä toista ideaa.

Jos sopii, teimme äskettäin tutkimuksen, koska teimme paljon numeroita ja äskettäin teimme kyselyn useille sadoille ihmisille, jotka käyttivät antipsykoottisia lääkkeitä, ja kysyimme heiltä avoimen kysymyksen, mikä heidän mielestään aiheutti ongelmat, joiden vuoksi päätyivät käyttämään psykoosilääkkeitä, ja he olivat, 7 ihmistä, ja heillä oli 13 kertaa todennäköisemmin sosiaalinen syy kuin biologinen. Tarkoitan, että jotkut sanoivat molemmat, mutta 13 kertaa todennäköisemmin.

Luen vain joitakin lainauksia, koska luvut voivat käydä hieman tylsiksi. Trauma, seksuaalinen hyväksikäyttö, ja äitini hylkäsi minut kaksivuotiaana, avioliiton hajoaminen pienen lapsen kanssa, rahattomuus, poikani kuolema, äitini ja isäni poismenot viiden kuukauden sisällä, paras ystäväni riisti oman henkensä. Ja sitten ja se jatkuu ja jatkuu, ja joitakin hengellisiä kokemuksiakin.

No, en aio lukea enempää, mutta tässä artikkelissa oli useita satoja lainauksia ihmisistä, jotka selvästi tunnistavat elämässään tapahtuvat huonot asiat eikä heiltä kysytä siitä, eikä se ole oikein hyväksyttävää.

Kun katsomme Piia tätä kaikkea ehkä 50 vuoden kuluttua ja katsomme tieteellistä näkökulmaa ja ihmisoikeuksia… mitä ihmettä he oikein ajattelivat… Tiedäthän, kun katsomme nyt taaksepäin… en tiedä sellaisia ​​asioita kuin pyörivät tuolit, yllätyskylvyt, lobotomia ja muut… Luulen, että ei kestä kauaa, kun he katsovat taaksepäin tähän aikaan, jolloin ihmisten elämää ei huomioitu yrittäessään auttaa heitä ja vain lääkitettiin heitä. Katsomme taaksepäin ja sanomme, että se oli todella huono pätkä historiaa tieteellisesti ja eettisesti.

Piia: Joo, yksi asia, jonka haluaisin nostaa esiin, on tämä toinen lainaus hulluuden malleista. Tämä on luvusta, jossa kerrotaan kokemuspohjaisten asiantuntijoiden työstä, koska keskitymme niin paljon siihen, että jos sinulla on tällaisia vakavia ongelmia, sinun on mentävä lääkäriin. Sinun on luotettava mielenterveysasiantuntijoihin eikä ole mitään järkeä saada muuta tukea kuin lääketieteellistä.

Ja tämä on yksi asia, jonka haluaisin sanoa tästä kirjasta tai tästä lainauksesta, jonka otin tuosta luvusta:

”Yksi kuluttajaselviytymisliikkeen seurauksista on ollut palvelun käyttäjien itse johtamien projektien ja ohjelmien kehittäminen. Näitä on monenlaisia, kuten tukiryhmiä, päivähoitokeskuksia, edunvalvontaohjelmia, asumisohjelmia, puhelinlinjoja, taitojenopetuspalveluita ja muita.

Nämä ohjelmat noudattavat tiettyjä perusperiaatteita niitä johtavat ja hallinnoivat ihmiset, jotka ovat itse saaneet mielenterveyspalveluita, vertaistuen mallin perusteella ammatillisen asiantuntemuksen sijaan, pyrkien minimoimaan hierarkian ja arvostamaan jokaisen osallistujan panosta.”

Ja tämä sai minut miettimään palautetta, jonka sain psykiatriselta sairaanhoitajalta muutama vuosi sitten. Hän lähetti minulle sähköpostia, että hän on, ikään kuin järkyttynyt siitä, että käytin termiä kokemusasiantuntija tai henkilö, jolla on omakohtaista kokemusta, koska en

Ja hän mainitsi sähköpostissaan, että he käyttävät mielellään ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta, mutta heidän on tuettava hoitoa. Henkilökohtaisesti koin sen aika vastenmielisenä tai miten sen nyt sanoo, kun tekee mieli oksentaa, kun luin sitä, koska oli niin vastenmielistä sanoa, että he käyttävät mielellään näitä ihmisiä, se sai minut aika vihaiseksi ajatella ihmisten käyttämistä hoitojen tukena.

Hän antoi minulle selvästi palautetta, että minun pitäisi lopettaa termin kokemusasiantuntija, henkilö, jolla on omakohtaista kokemusta, käyttö, koska en tue nykyistä mielenterveysmallia.

Ja kun ajattelee näitä vertaistuki tai vertaisjohtoisia ohjelmia, se voi olla ongelmallista joillekin ihmisille ajatella, että nämä voisivat olla hyödyllisiä, koska näitä pidetään lääketieteellisinä ongelmina, jotka vaativat asiantuntemusta, ja kuten psykiatrit ja nämä, kuten nämä… hierarkian huipulla, kun tarkastelemme mielenterveysongelmia, he tarvitsevat erityisesti tällaista kokemusta tai asiantuntemusta, jotta ihmiset voivat auttaa heitä.

Ja tämä ajatus vertaistuesta tai esimerkiksi että joku, jolla on henkilökohtaisia ​​kokemuksia äänien kuulemisesta, auttaisi muita ihmisiä, jotka kokevat samanlaisia ​​asioita. Se voi olla melko pelottavaa joillekin ihmisille, koska he ovat niin kuin tämän lääketieteellisen mallin sisällä, ja ajattelevat, että tämä vaatii erityisesti asiantuntemusta, kuten ammattilaisia, koulutettuja ammattilaisia ​​auttamaan. Joten tämä on yksi… asioista, joista haluaisin puhua muiden vaihtoehtojemme lisäksi.

John: Toki. Aidon vertaistuen määrä on kasvanut varsin rohkaisevasti. Joten Britanniassa, en tiedä paljoakaan siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu, mutta on paljon NHS-säätiöitämme, eri alueilla, joilla on todella hyviä vertaistuen työntekijöitä järjestelmässä ja joskus heitä hallinnoi joku, jolla on omakohtaista kokemusta. Kyllä, on olemassa riski, että se voidaan kaapata.

Olen varma, että on olemassa joitakin paikkoja, ei montaa, joista tiedän, koska se kyseenalaistetaan melko nopeasti, joissa heillä saattaa olla mieltymys ihmisiin, jotka pitävät lääketieteellisestä mallista, aina on olemassa se riski, ja sen näkee myös Twitterissä.

On psykiatreja, jotka ovat hyvin nopeasti löytäneet yhden tai kaksi ihmistä, jotka ovat käyneet läpi järjestelmän ja jotka todella pitivät näistä sähköhoidoista esimerkiksi tai tai mistä tahansa, koska on olemassa ihmisiä, jotka ovat kokemusasiantuntijoita jotka arvostavat lääkitystä ja sähköhoitoa, ja heillä on oikeus saada ääni, mutta, ajatus siitä, että tuo henkilö, joka kirjoitti sinulle, on kiehtovaa, ettei hän ole nolostunut, hän myöntää sen, että hän sensuroi ihmisiä, jotka eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan. Tarkoitan, että on jotenkin outoa, että hän voi sanoa noin sinulle eikä hävetä sitä.

Mutta onhan sitä… joka tapauksessa, ja yritän sanoa, että vertaistukea on tarjolla paljon, ja kyllä, aina on olemassa riski, että se kaatuu muiden tahojen käsiin. Paras esimerkki tai yksi parhaista esimerkeistä, jonka jo mainitsit, ovat Hearing Voices ryhmät, joita on nyt yli 30, ehkä 40 maassa. Joissa ääniä kuulleet ihmiset kokoontuvat ilman ammattilaisia, vaikka joitakin ääniä johdetaan yhdessä ammattilaisen ja ääniä kuulevan kanssa.

Mutta puhtaimmassa muodossaan, jos näin voi sanoa, niitä johtaa pari ääniä kuulevaa henkilöä ilman tuomitsemista, diagnosointia tai lääkitystä. Joissa kaikkia erilaisia ​​näkemyksiä syistä kunnioitetaan. Joten sinun ei tarvitse omaksua traumamallia. Voit mennä ääniä kuulevaan ryhmään, vaikka uskoisitkin, että sinulla on jotain biologista meneillään.

Ja tarkoitan, että ihmiset hyötyvät siitä niin paljon. Olemme tehneet tutkimusta siitä, mitä ihmiset hyötyvät niistä. Ja se on aika ilmeistä, ymmärrän, että kyse on normalisoinnista, tiedäthän, siitä havainnosta, että on muitakin kaltaisiani ihmisiä, koska skitsofrenia ja mielenterveysongelma -leima on sisäänrakennettuna häpeää ja stigmaa, jonka vuoksi ihmiset eivät yleensä kerro kenellekään äänistään.

Joten olla huoneessa 15 muun ihmisen kanssa on itsessään täysin vapauttavaa. Ja sitten he voivat opettaa toisilleen erilaisia ​​taitoja, joita he ovat käyttäneet pärjätäkseen, mitä ei koskaan opeteta mielenterveyspalveluissa, hyvin harvoin opetetaan kuinka oppia elämään äänien, erityisesti pelottavien äänien, kanssa.

Jotkut ihmiset voivat sammuttaa ne ja laittaa ne takaisin päälle ja käskeä heitä tulemaan myöhemmin. Tiedän, että se kuulostaa oudolta, mutta jotkut ihmiset voivat tehdä niin. Jokainen, jos haluaa, voi vain tukahduttaa äänet muutamaksi minuutiksi, laittaa radion päälle tai lukea kirjaa. Sitä ei koskaan opeteta mielenterveyspalveluissa.

Aivojen osa, joka osallistuu äänien kuulemiseen, on puhealue. Koska äänet ovat sisäinen tapahtuma, jonka ihmiset kokevat kuin se tulisi ulkopuolelta, mutta fysiologisesti aivojen puhealue on aktiivinen. ja he huomasivat tämän ensimmäisen kerran 90-luvulla… jos laittaa erittäin herkän mikrofonin kurkkuun, jopa silloin, kun ihmiset kuulevat ääniä, äänihuulet liikkuvat. Se on mielenkiintoista.

Joka tapauksessa, pointtini on, että vertaistuki parhaimmillaan, kuten Hearing Voices -verkosto, on ehdottoman välttämätöntä ja paljon halvempaa. Mutta Britanniassa, melko monet NHS-sairaalat, pyörittävät äänen kuulemisryhmiä, ja sitten kun teet niin mielenterveyspalveluiden sisällä, on riski että se kaapataan, jos et ole varovainen. Joten se riski on aina olemassa, kuten toipumisliike, joka oli tämä upea yritys kirjoittaa perusfilosofia uudelleen, se on pitkälti kaapattu ympäri maailmaa, mutta se onkin toinen tarina. Joten takaisin sinulle.

Piia: Mitä muita vaihtoehtoja meillä on? Miten voisimme tukea ihmisiä, jotka ovat tällaisissa äärimmäisissä tiloissa tai joilla on psykoottisia oireita, ilman tätä nykyistä lääketieteellistä mallia?

John: Okei. Eli ennen kuin käsittelemme nyt saatavilla olevia palveluita, meidän pitäisi mainita, olemme pelotelleet toisiamme auttamasta toisiamme, ystäviä tai perheitä, tällä ajatuksella, että jos joku kertoo kuulevansa ääniä, ”sinun on välittömästi mentävä lääkäriin”.

Mielestäni jos joku kertoo sinulle kuulleensa äänen, joka käskee minua tappamaan itseni tai tappamaan jonkun muun, mielestäni sinun on hankittava ammattiapua. Ja oikean löytäminen on hankalaa, mutta usein meidän ei tarvitse välttämättä ottaa mukaan ammattilaista.

Tarkoitan vain, että puhumme ihmisten kanssa, joten oi, onko se järkyttävää, mitä äänet sanovat, keskustele siitä. Yksi tapa ilmaista tämä on, että meillä kaikilla on unia. Meillä kaikilla on unia, jotka ovat joskus aika hulluja. Kun sanon tämän 100 opiskelijalle, minun on sanottava, että jotkut teistä voisivat nyökätä nyt, jotta en ole ainoa, joka sanoo niin, mutta että meillä on, eikö niin?

Ja me hyväksymme, että ne tarkoittavat jotain. Meillä ei aina ole aikaa selvittää, mitä se tarkoittaa, koska meidän on noustava ylös ja mentävä töihin tai mihin tahansa, mutta kaikki hyväksyvät nyt, että unemme, olivatpa ne kuinka hulluja tahansa, yrittävät kertoa meille jotain.

Ja näin on äänten kanssa. Eli vain tavallista uteliaisuutta siitä, mitä äänet sanovat. Haluaisitko puhua siitä? Onko se pelottavaa? Eikö se ole pelottavaa? Ilman, että aina välttämättä kiirehditään psykiatrin tai yleislääkärin luokse sillä varauksella, että jos puhutaan välittömästä väkivallan uhasta, se on joka tapauksessa eri tilanne. Joten meillä on tällainen palveluvalikoima, mainitsit avoimen dialogin, joka alkoi Lapissa, luulen.

Piia: Joo…

John: Se on nyt juurtunut, ja on jopa pari esimerkkiä Yhdysvalloissa. Ja hyvin nopeasti idea on melko samanlainen kuin maorilainen lähestymistapa, tavallaan, josta mainitsin aiemmin, sen sijaan, että keskityttäisiin yksilöön, tehtävänä on saada mahdollisimman nopeasti koolle kaikki henkilön elämään osallistuvat. henkilön luvalla, koska voi olla yksi tai kaksi ihmistä, joita hän ei halua sinne ehkä ei kovin miellyttävistä syistä, kuka tietää.

Pohjimmiltaan se on ryhmäkokemus, ja terapeutin rooli ei ole päättää, kenellä on mikä sairaus tai kuka tarvitsee mitä pilleriä. Terapeutin rooli on auttaa kaikkia sanomaan, mikä ongelma on ja mikä tärkeintä, mikä ratkaisu voisi olla, kollektiivisesti, ja siitä on hyvää näyttöä. Se ei toimi kaikille, koska mikään ei toimi kaikille.

Tämä on siis jännittävä kehitysaskel. Paras tutkimus, lähestymistapa, jonka tehokkuudesta on eniten tutkimustietoa, on psykoosin kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT). Se on tietynlainen kognitiivinen käyttäytymisterapia, jonka Tony Morrisonin ryhmä ja muut ihmiset kehittivät suurelta osin täällä Britanniassa Manchesterissa.

Tavoitteena on, ja jos ajattelet asiaa, kognitiivinen terapia on täydellisesti suunniteltu ihmisille, joiden ajatukset saattavat olla hieman hämmentyneitä, epäjärjestyksessä tai jotka saattavat uskoa asioihin, joita ei oikeasti tapahdu. Se on täydellinen malli auttaa tällaisia ​​ihmisiä. Mutta heidän tavoitteenaan ei ole päästä eroon oireista. Tavoitteena on vähentää ahdistusta ja parantaa elämänlaatua

Ja on erittäin hyviä näyttöä siitä, että tämä on tehokas lähestymistapa riippumatta siitä, käyttävätkö ihmiset lääkitystä vai eivät. Joten psykoosin kognitiivinen käyttäytymisterapia on selvästi näyttöön perustuva vaihtoehto tai lisä lääkitykselle.

Sitten on Soteria House -lähestymistavat, jotka ovat idea Kaliforniassa 70- ja 80-luvuilta, ja sen aloitti erittäin kuuluisa psykiatri Loren Mosher. Ja kuulimme siitä myös Sveitsissä. Maailmanlaajuinen kehitys, yksi on ollut käynnissä esimerkiksi Bernissä Sveitsissä jo vuosia. Useita on alkanut viime vuosina Israelissa, ja yritämme edelleen saada yhtä käyntiin Britanniassa. Emme ole vielä aivan päässeet perille. Ja perusajatus…

Pähkinänkuoressa se tarkoittaa, että sen sijaan, että lähetettäisiin ihmisiä sairaalaan, heille tarjotaan melko tavallinen talo, jossa on ehkä korkeintaan kuusi tai kuusi muuta ihmistä, jotka käyvät läpi vaikeita aikoja. Henkilökunta ei välttämättä ole ammattilaisia, vaan ihmisiä, jotka eivät ole peloissaan epätavallisista tiloista. Tätä kutsumme hätääntymättömyydeksi (non-freakoutability) tai Loren Mosher kutsui sitä kyvyksi olla jonkun kanssa ilman tarvetta korjata tilannetta. Se on vähän monimutkaisempaa, mutta erittäin hyvä tutkimus osoittaa, että se on ehdottomasti tehokkaampaa kuin tavallinen hoito.

Ja kun ajattelee asiaa, sanotaan näin: Olen aina sanonut, että jos ja kun tulen hulluksi, tehkää mitä teidän on tehtävä, mutta älkää laittako minua sadan muun ihmisen seuraan, jotka ovat myös tulleet hulluiksi sinä päivänä. Se ei auta minua. Ehkä muutama muu ihminen, koska ymmärrän, etten voi saada omaa yksilöllistä…. mutta en voi olla 100 tai 200 muun ihmisen kanssa. Joten noiden osastohoitoyksiköiden kulttuuri on se, että se on mahdotonta, olipa henkilökunta kuinka hyvää tahansa. Soteria talot on jälleen yksi…

Keskustelimme äänien kuulemisverkostosta, ja lopuksi, lista jatkuu, mutta mainitsen kuitenkin, että traumainformoitujen lähestymistapojen määrä kasvaa jatkuvasti. Jotkut käyttävät EMDRää, jotkut eivät, jotkut tekevät tavallista traumatyötä psykoosidiagnoosin saaneiden ihmisten kanssa, koska perinteen mukaan tällaista työtä ei voi tehdä näiden ihmisten kanssa, koska se ei yksinkertaisesti toimi. Se on vasta alkua.

On olemassa valtava määrä vaihtoehtoja, joita ei ollut 20 vuotta sitten. Se antaa minulle toivoa siitä, että asiat

Piia: Joo. Okei. Koska yhteinen aikamme tältä päivältä on loppumassa haluaisin kysyä, miten voisimme luoda tai tukea tätä positiivista muutosta tällä alalla?

John: Se on iso kysymys, Piia. Liity mukaan paikalliseen toimintaan. Etsi jonkinlainen ryhmä, kuten tutustu oman maasi äänien kuulemisverkostoon. Mieti, jos olet ammattilainen, tai vaikka olisit kokemusasiantuntija, tutustu ISPSään, organisaatioon, voisit ehkä laittaa verkkosivuston.

Piia: Joo.

John: Katso sitä ja harkitse liittymistä mukaan toimintaamme. Luulen, että meitä on nyt noin 30 maassa. Mutta voi liittyä kansainvälisesti, vaikka maassasi ei olisi paikallista osastoa. Joten joo, yksin se on todella vaikeaa. Joten jujuna on löytää muita samanhenkisiä ihmisiä sieltä, missä olet, jotka ovat joko mukana jonkinlaisessa paikallisessa ISPS-ryhmässä, ääniä kuulevien verkostossa, Soteriassa tai avoimessa dialogissa. Mutta tärkeintä on löytää muita ihmisiä. Yksin tekeminen on liian vaikeaa, luulen.

Piia: Joo. Joo. Ja haluaisin muistuttaa ihmisiä tutustumaan Models of Madness -kirjaan. Mielestäni se on kuin aarreaitta erilaisia ​​lähestymistapoja, ja pidän todella siitä tiedon määrästä, jota näistä eri lähestymistavoista tulee. Joten suosittelen todella, että ihmiset lukevat tuon, ja laitan linkin koko tähän sarjaan kuvaukseen, jotta ihmiset löytävät kaikki jaksot. Jos pidät tästä sarjasta, jaathan tämän ystäviesi kanssa ja kerrot muille, että teemme tätä.

Ja seuraava aiheemme on vaihtoehdot. Eli vaihtoehdot tälle lääketieteelliselle mallille yleensä ja vaihtoehdot pakottamiselle. Luulen, että sisällytimme sen myös. Joten, yleisemmin kuin tällä kertaa, koska puhuimme erityisesti psykoosiin liittyvistä vaihtoehdoista, mutta vaihtoehdoista tälle lääketieteelliselle mallille. Ja, olen innoissani siitä jaksosta, jotta voimme puhua näistä erilaisista tavoista lähestyä näitä niin kutsuttuja mielenterveysongelmia. Joten kiitos, että olet täällä tänään, John, kanssani taas.

John: On aina ilo, Piia. Aina ilo.

Piia: Joo. Odotan innolla seuraavaa keskusteluamme. Hei kaikki.

John: Hei hei.

Mitä ajatuksia tämä jakso sinussa herättää?

The post Psykoosi: Mitä sinun täytyy tietää psykooseista | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja | Tässä jaksossa vieraanani on psykiatriaan erikoistuva lääkäri, lääketieteen tohtori, Gestalt-psykoterapeutti Jani Kajanoja.

Aiemmin olen Janin kanssa tehnyt jakson, jossa puhuimme psykiatriasta, diagnooseista ja ihmisyydestä.

Tällä kertaa käsittelimme saamiani somekommentteja, joita keräsin talteen ja jaottelin neljän otsikon alle:

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

The post Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja appeared first on Astetta parempi elämä.

Hulluustutkimus – Vieraana Elina Ikävalko | Tässä jaksossa vieraanani on Elina Ikävalko, joka työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa MadEncounters-tutkimushankkeessa.

Puheenaiheena:

Mad Studies journal

MadEncounters Instagramissa

MadEncounters blogi

Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

The post Hulluustutkimus – Vieraana Elina Ikävalko appeared first on Astetta parempi elämä.

Miksi ihmisillä on samoja haasteita vuodesta toiseen | Tämä on Kartta itseesi -sarjan 2.osa.

Johdanto-osan löydät täältä.

Näin voin olla avuksi omaan Human Design -kehokarttaasi tutustumisessa:

6 päivänä saat minulta n. 10 min. ääniviestin, jossa tutkailen kehokarttasi oleellisimpia asioita.

Yhteensä siis noin tunnin verran asiaa.

Hinta tälle 87€.

Kutsuuko tämä sinua? Laita minulle viestiä.

Muistathan, että kehokarttaa varten tarvitaan syntymäpäivä, -aika ja -paikka.

[email protected]

Puh. 050 322 8675

Tutustu myös tähän sivuun: Omannäköinen elämä

The post Kartta itseesi – Miksi ihmisillä on samoja haasteita vuodesta toiseen appeared first on Astetta parempi elämä.

Kartta itseesi – Nöyrtymistä vaativa kokemus | Johdanto | Tästä postauksesta löytyvä video/podcast-jakso on Kartta itseesi -sarjan johdanto-osa.

Minua on jo pitkään vaivannut sellainen ajatus, että useammin kuin tajuamme, voimme päätyä (ihan tarkoituksettakin) ikään kuin asettelemaan toista ihmistä tietynlaiseen muottiin, vaikka se muotti ei olisi hänelle sopiva. Se mikä sopii minulle, ei välttämättä sovi sinulle, ja päin vastoin.

Koen tärkeäksi puhua tästä aiheesta, koska löysin erinomaisen työkalun itsetuntemuksen tueksi sekä lisäämään ymmärrystä toisten ihmisten erilaisuutta kohtaan.

Näin voin olla avuksi omaan Human Design -kehokarttaasi tutustumisessa:

6 päivänä saat minulta n. 10 min. ääniviestin, jossa tutkailen kehokarttasi oleellisimpia asioita.

Yhteensä siis noin tunnin verran asiaa.

Hinta tälle 87€.

Kutsuuko tämä sinua? Laita minulle viestiä.

Muistathan, että kehokarttaa varten tarvitaan syntymäpäivä, -aika ja -paikka.

[email protected]

Puh. 050 322 8675

Kartta itseesi -sarjan 2.osan löydät täältä: Miksi ihmisillä on samoja haasteita vuodesta toiseen

Tutustu myös tähän sivuun: Omannäköinen elämä

The post Kartta itseesi – Nöyrtymistä vaativa kokemus | Johdanto appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatrian sokeat pisteet – Vieraana Katja Kosonen | Kutsuin Katja Kososen vieraakseni, koska koen, että hänellä on omakohtaisten kokemustensa pohjalta paljon sanottavaa siitä, mitä pulmia psykiatriassa on ja mitä voisi tehdä toisin.

”Halusin olla hyvä potilas, syön lääkkeet ja halusin suoriutua siitäkin tosi hyvin. Mutta nyt alkaa ymmärtää, että se ei ehkä ollutkaan niin hyvä mulle, että niin paljon tottelin, tai tein asioita, ja yritin luottaa.”

Tässä jaksossa puheenaiheena mm.

Jaksossa mainittua:

Maudsley Deprescribing guidelines -kirjaa koskeva video

Psykoosilääkkeet: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read

Katjan gradu: Sanojen ja merkitysten tuolla puolen : Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja psykoottisten sielunhoito

Psykoterapia -lehdessä julkaistu kirjoitus

Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula

Katja Kosonen Facebookissa

Katja Kosonen Instagramissa

Katjan kirjoitukset Mad in Finland – blogissa

Katjan kirjoitukset Kultainen sulka -sivustolla

Nämä 3 kirjoitusta Kultainen sulka -sivustolla liittyvät suoraan tämän podcast-jakson aiheisiin:

Minun masennukseni ja sen hoito – Hätähuuto inhimillisemmän hoitokulttuurin puolesta

Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta

Psykoterapia-lehden kirjoitukseni ja nykypsykiatrisen hoidon kriisi

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

The post Psykiatrian sokeat pisteet – Vieraana Katja Kosonen appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatrian oravanpyörästä hoitoalalle töihin | Toivon tuoja -sarjassa vieraanani tällä kertaa on Taru. Hänen elämässä ”loppuelämän lääkitykset” vaihtuivat työpaikkaan hoitoalalla.

Tässä jaksossa puheenaiheena mm.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?

Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?

The post Psykiatrian oravanpyörästä hoitoalalle töihin appeared first on Astetta parempi elämä.