Blomiksen luonto

Katsoako maailmaa etsimen läpi normikorkeudelta vai mennä kyykkyyn? Heittäytyä voikukkapeltoon selälleen ja kuvata ylöspäin vai ottaa teknologinen ihme avuksi ja kuvata suoraan alaspäin 50 metrin korkeudesta? Kas siinäpä taas Blomiksella pohdinnan aihetta...

Blomis kävi käppäilemässä Töölönlahden rannoilla ihan huvin vuoksi ja huomasi yllättäen ruovikon reunasta tutunoloisen hahmon. Harmaapukuinen hahmo on yleensä osunut Blomiksen kiikareihin kesällä, mutta nyt talvinen todellisuus yllätti satunnaisen luontomiehemme.

Blomis on luonnossa liikkuessaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Miehen käsi on jopa houkutteleva vaikkapa pikkulinnulle tulla istahtamaan. Vähän maapähkinän palasia hanskalle ja ans kattoo kuka lennähtää ensiksi paikalle. Onko se sinitintti vai sittenkin kuusitiainen? Tuleeko kädelle myös mustarastas tai kenties joku muu eksoottisempi lintu. Annetaan Blomiksen itse kertoa...

Pakkasen paukkuessa inehmo pysyttelee mielellään sisätiloissa. Ainakin lämpimästä tykkäävä henkilö. Vaikka Blomis ei varsinaisesti mikään vilukissa olekaan, hän yrittää usein ratkaista pakkasen aiheuttaman ongelman luovalla tavalla. Tavoitteena pysyä lämpimänä.

Tällä kertaa ottaakseen valokuvan luonnosta Blomis ei poistunut lainkaan kotoaan, mutta ulos piti mennä ainakin hetkeksi.

Blomis kävi Vanhankaupunginkoskella etsiskelemässä yhtä lempparilintuaan eli koskikaraa. Ei näkynyt lintua, sen sijaan satunnaisen luontohavainnoitsijamme kameran objektiivi tarkensi kosken yllä heiluviin jääkelloihin.

Blomiksen luonto -sarja jatkuu taas! Satunnainen luonnossa samoilijamme on luvannut ottaa joka viikko yhden luontokuvan ja kertoa vähän sen tekemisestä. Kuva julkaistaan Radio Suomen Instagramissa ja Facebookissa, jossa sitä voi käydä kommentoimassa ja antamassa Blomikselle vinkkejä missä kameraa kannattaisi ulkoiluttaa.

Ensimmäisen viikon kuvassa poseeraa punarinta talvisessa maisemassa Helsingissä.

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä.

Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat.

Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle sen metsän. Tai siellä liikkumisen rajoittamisen oikeuden. Mutta se on ihan eri jutun aihe.

Joillekin metsänomistajille on valitettavasti noussut lippalakkiin, joillakin jopa kalliiseen huopahattuun, pahasti omistamisen mukanaan tuoma ylivertaisuus ja heillä on pyrkimyksenä rajoittaa muiden liikkumista heidän omistamissaan metsissä. Toisinaan nämä tapaukset ovat johtaneet kieltomerkkien pystyttämiseen metsänreunaan, liikkumisen estämistapaukset ovat varsin yleisiä ja kaikenlainen pelottelu ja uhkailu kuuluvat myös omistavan luokan keinovalikoimiin. Pahimmillaan ylenpalttinen rajoittamisenhalu yhdistyneenä aineenvaihdunnalliseen häiriöön munuaisissa on johtanut jopa hengenvaarallisten ansojen virittelyyn ulkoilualueiden läheisyyteen. Toivottavasti näissäkin tapauksissa a) joko järki voittaa ja ansat poistetaan ennenkuin kukaan satuttaa itseään tai b) ansojen rakentelija jää kiinni saaden ansaitsemansa rangaistuksen ja kokee julkisen häpeän kohteeksi joutumisen.

Jokamiehenoikeus ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä oikeuksia. Meillä jokaisella Tellusta kuluttavilla ns. ajattelevilla nisäkkäillä on velvollisuus pitää huoli tämän maailmankaikkeuden uhanalaisimman maapallon tulevaisuudesta. Niin metsässä kuin urbaanimmissa olosuhteissakin. Tarvitseeko sitä oikeasti edes sanoa? No sanonpa nyt kun kerran sanomaan ryhdyin. Roskat kuuluvat roskiksiin. Jos jaksat kuljettaa metsään täyden oluttölkin, jaksat kantaa sen tyhjänäkin kiertoon. Sama koskee kaikkea muutakin roinaa. Metsään tai muuhun luontoon niitä ei jätetä. Luontoa ei häiritä, pesivää lintua ei mennä kuvaamaan metrin päästä. Eikä häiritä sitä maan- ja/tai metsänomistajaakaan. Ei vahingossa saati tahallisesti. Ja ne koirat pidetään kytkettynä, kuulettako työ?

Siis, jos metsään haluat mennä nyt toimi niin, että jälkipolvemme yllättyvät vielä sadan vuoden kuluttua. Ja positiivisesti. Saaden nauttia luonnosta samalla tavalla kuin me olemme saaneet. Jokamiehenoikeuksin velvollisuuksia unohtamatta. Ugh! Olen puhunut!

Olen täysin hurahtanut luonnossa esiintyvien eläinten, sienten ja kasvien nimiin. Sienimaailma ruokkii ihmisen mielikuvitusta siinä missä sienet ruokkivat poimijaansa. Kaikki ns. huumorintajuiset henkilöt tarjoavat samantien kun sienistä ruvetaan keskustelemaan niitä kahta. Ryypätkääpää ja sen johdonmukaista seurannaista, naitattia. Niitä kumpaakaan ei tosin ole olemassa, mutta onhan meillä munahapero ja punanuljaska. Miten hyvin ne sopivat yhteen, en tohdi sanoa, ettei joku limanuljaska vedä siitä palkokasvin siementä hengityselimeen ja tokaise: “On se toi Blomis melkoinen taulakääpä”.

Lintumaailman nimiä olen käynyt jo aiemmin läpi, muistanette vielä typökääpiötypäkön? Joka muuten kuuluu tyrannien heimoon. Se töpökääpiötypäkkö. Mutta tunnetteko ketään punaperäkaklattajaa? Tai siis että semmoinenkin lintu on kuin punaperäkaklattaja. Mielestäni paljon parempi huumorin lähde, kuin esim. punahuulisorsa ja silkkipöksyuikku, jotka esiintyvät ns. huumorintajuisten henkilöiden kielenkäytössä varsinkin pikkujouluaikaan tai Tallinnan laivalla. Mistä tulikin mieleen isosaku. Kuulitte aivan oikein. Isosaku. Se on hokkojen heimoon kuuluva kanalintu. Eikä mikään ylihintainen muovituopista tarjoiltava mauton virvoitusjuoma. Semmoinenkin on kuin partasaku. En tunne tapausta, sanoi partajuha. Eikä tunne varmaan Seppo Rätykään. Partasakua, vaikka Saksassa onkin käynyt.

Puukiipijähän on taas meille kaikille tuttu. Se pikkuinen puunrunkoa pitkin viipottava tirppa, jolle on miljoona pönttöä tehneet kodinkin. Kiipijänkin joku tuntee, saattaa jopa olla semmoinen. Mutta silloin ei puhuta linnusta. Lintumaailmasta löytyy sellainen erikoisuus kuin molokainkiipijä. Molo kain kiipijä. Tällä kertaa jätän sanaleikkeilyn tekemättä ja annan sen tapahtua kuuntelijan omassa päässä. Ja ennenkuin siirryn linnuista ötökkämaailmaan, tarjoan aivonystyröille yhden helmikanan. Kyseessä on kultamamo. Nyt jo sukupuuttoon kuollut peippolintu kuulostaa nimensä perusteella äidin ylirakastamalta aavistuksen nössöltä pojalta, joka on todellakin kieltänyt äitiään kutsumasta itseään muiden kuullessa kultamamoksi. “Äitylin oma kultamamo”. Vähemmästäkin lapsi joutuu terapiaan aikuisena.

Sitten ne lupaamani ötökät. Lueskelin mainiota ötökkätieto.fi -sivustoa ja menin melkein sekaisin. Siis vielä enemmän. Olin ihan että “kaskas, nyt löytyi pakinan aihetta”. Ja koska makoilin parhaillaan punkassa, aloin miettiä millainen onkaan pyjamalude ja onko kodissani niitä. Samalla kun kaivelin nöyhtää napakotilostani.

Voi lännensoikioneilikkayökkönen sentään! Muistin juuri, että kevätjuhla-aika lähestyy. Täytynee teettää ranskanräätälillä uusi puku ja tilata korusepältä yhteiskuntaluokkasormus.

Mutta nyt, ennen kuin tämä lauhahiipijä kiipeää pikkukiitäjäänsä tarkoituksenaan ajaa humalaperhosen luokse lauleskellen vanhaa rallia “Liljakukko, tulipunainen” on aika esittää arvoitus?

Mikä seuraavista ei kuulu joukkoon a) Sitruunavästäräkki b) Appelsiinikana c) Mandariinisorsa

Oikea vastaus on tietysti appelsiinikana. Koska se on mun ruoka.

Kun mainitsen sanan “lepakko”, tiedän sen aiheuttavan inhon väristyksiä monessa kuulijassa. Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: “miksi ihmeessä?” Harva meistä on nähnyt lepakkoa kunnolla. Nuo nahkasiipiset taitolentäjät saattavat viuhua öiseen aikaan ihan vierestä, emmekä edes kunnolla huomaa niiden lentokuvioita. Sellaisia ne ovat. Lepakot.

Viihdemaailmassa lepakko on leimattu pahan symbooliksi. Lepakko on monien mielikuvituksessa yhtä kuin vampyyri. Tiedättehän vampyyrit, nuo verenimijöistä karmeimmat. Kreivi Dracula. Puuseiväs sydämen läpi, valkosipuliköynnös kaulaan ja hopealuodit. Vain ne tehoavat vampyyreihin. Siis lepakoihin. Niinkö todellakin? Meidän ihmispolojen suurempi riesa ovat ne selkänahkamme verenimijät, jotka leikkaavat ja supistavat, ne jotka piilottavat omaisuutensa veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin. Mutta se on toinen juttu, eikä siitä sen enempää tällä kertaa.

Käsi ylös, kuinka moni on oikeasti nähnyt lepakon? Miten sellainen nahkasiipinen lentävä hiiri voi olla vastenmielinen, saati pelottava? Nyt muuten saa laskea kädet taas alas. Te, jotka olette lepakon nähneet, toivottavasti tiedätte, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Tarinoita lepakoista on kirjoitettu maailmansivu, faktoihin perehtyminen yleensä hälventää ennakkoluuloja. Niin myös tapaus lepakossa.

Lepakot ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia otuksia. Muistelen nähneeni niitä joskus aikanaan mummolassa. Öiseen aikaan vessakäynnin yhteydessä aavistuksen saatoin pelätäkin niitä, mutta se perustui silkkaan lapsen tietämättömyyteen. Tansaniassa olen nähnyt kun satojen kookkaiden lepakoiden parvi nousee illan hämärtyessä siivilleen. Belizen sademetsässä olen sukeltanut uteliaana valtavaan luolaan, jossa asusti 40 000 lepakon populaatio. Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa olen ihastellut puistossa elävää hedelmälepakkoyhdyskuntaa ja Helsingissä yrittänyt kuvata pohjanlepakkoa kotipihallani. Eikä missään näissä tapauksissa minua ole pelottanut, päinvastoin. Sydän on sykkinyt kiihkeänä havaintojen hienoudesta.

Lepakoiden salaperäisen elämän seuraaminen ei ole kovin helppoa. Kas kun ne nahkasiivet suihkivat Suomen luonnossa pääosin öiseen aikaan. Pimeässä lepakon havainnointi on vaikeahkoa, lajimäärittelystä nyt puhumattakaan. Ja ihan kuin ihmistä kiusatakseen, nuo ketkut vampyy… siis lepakot ääntelevät sellaisella taajuudella, jota ihmisen rajallinen aistimaailma ei pysty havainnoimaan. Mutta. Onneksi teknologia. Onneksi ihmisen nokkeluus on tuottanut suhteellisen yksinkertaisen elektronisen laitteen, jolla lepakoiden kaikuluotausäänet saadaan ihmiskorvalle kuultavaan muotoon. Laitetta kutsutaan lepakkodetektoriksi tai lepakkopaikantimeksi.

Itse hommasin lepakkodetektorin vasta tänä keväänä ja olen päässyt tekemään satunnaisia havaintoja. Viiksisiippa ja pohjanlepakko on jo löytynyt.Ja mitä pidemmälle tässäkin luontoharrastuksen alalajissa etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtää luonnon moninaisuutta ja herkkyyttä. Tieto lisää ymmärrystä, ei tuskaa.

Lepakot eivät ole viihdeteollisuudesta ja iljettävistä tarinoista huolimatta ihmiselle juuri mitenkään haitallisia otuksia. Ne ovat olleet maapallon faunassa jo paljon ennen meitä homo sapiensin edustajia ja lienevät vielä, kun me ns. ajattelevat ihmiset olemme jo oman lajimme tuhonneet.

Siis jos kohtaat luonnossa lepakon, älä peljästy vaan tarkkaile, ihmettele, hanki tietoa ja ihastu. Koska nahkasiivet ovat sen arvoisia.

Nyt on aika allekirjoittaneen valmistautua ensi yön lepakkoretkeen. Tehdä maukkaat eväät, pukeutua hyvin, vaihtaa lepakkotutkaan tuore paristo ja toivoa lämmintä säätä. Näillä virityksillä syöksyn siis pimeän laskeuduttua Helsingin yöelämään, detektori väkevästi tanassa.

Koska se on mun luonto.

Sään ennustaminen ei ole helppoa saati palkitsevaa puuhaa. Ainakaan, jos tekee sitä työkseen ja varsinkin jos ennuste ja säätila eivät kohtaa. Lähestymme kesää ja nyt on jo saatu lukea ennusteita tulevan suven säästä. Tietokonemallinnukset tuottavat nykyään suhteellisen kuranttia dataa viikon päähän, pisimmissä ennusteissa tarjotaan jopa 15 päivän säätietoja. Ennusteet ovat kyllä suhteellisen hyvin kohdallaan, mitä nyt säät vähän reistaavat.

Teknologia, supertietokoneista ja sääsatelliiteista huolimatta, ei tuo siis ratkaisua siihen peruskysymykseen mihin kohtaan suvea kesäloma pitäisi ottaa sen parhaan lomasään saadakseen.

Suomalainen sananparsi sanoo:."Jos lehemä puistaa ihtijään paskantaesa, tullee saje." Vaan mistä sen lehemän tänä päivänä enää löytää tehdäkseen ennusteen. “Jos Vappuna on hyvä sää ja suvituuli, tulee lämmin kesä.” Niin jos. Milloin viimeeksi muka on vappuna ollut hyvä sää ja suvituuli?

Maailma on täynnä itseoppineita sään ennustajia. Niin myös Suomi. Yksi katsoo tulevan sään kahviporoista, toinen ahvenen selkäpiikkien tummuusasteista, kolmas kiusaa sammakoita saman asian takia ja neljäs luottaa tilastotieteeseen. Ja kaikki ovat yhtä oikeassa. Tai väärässä.

Ajattelin rusnata omiin tietolähteisiini perustuvan koko kesän sääennusteen. Jos - siis jyrkkä jos - ennusteeni menee nappiin, minut voi tituleerata “Kaiken maailman säädosentiksi”. Siispä nyt kuulolle viimeistään, tässä tulee Blomiksen sääennuste kesälle 2016.

Toukokuu jatkuu helatorstain jälkeen sateen merkeissä. Kuun puolivälin jälkeen poutaantuu ja kuukauden loppupuoli vietetään aurinkoisen sään hallitessa suursäätilaa. Lämpötilat nousevat +20C:een. Toki joukkoon mahtuu myös päiviä, jolloin aurinko ei paista risupartaankaan. Koulujen loppumisen juhlapäivänä kesäkuun alkaessa koko maassa paistaa aurinko ja on aivan tyyntä.

Kesäkuu on lähteideni mukaan epävakainen, kesän vaihtelevimmat säätilat osuvat juuri kesäkuuhun. Sadetta, poutaa, jopa räntää ja auringonpaistetta. Kaikkea sitä tarjoaa kesäkuu. Entäs sitten juhannus? Kesän kliimaksi ja suomalaisen kansanperinteen kohokohta. Sananlaskun mukaan “Jos juhannuksena sataa kovasti, niin sataa joka pyhä koko kesän.” Valitettavasti ennusteeni lupaa sadetta juhannukselle, mutta loppukesän pyhät eivät silti ole sateisia. Ainakaan kaikki. Lämpötilat koko kesäkuun ajan reilusti alle +20C:n.

Mutta heinäkuun alku lupaa hyvää. Sateet hellittävät, muttei elohopea kiipeile hellelukemiin kuin satunnaisesti. Luvassa on poutaa, muttei kuumaa. Kunnon terassikelit alkavat heinäkuun puolivälistä, silloin päiväsaikaan rikkoutuu helleraja monasti. Mitä pidemmälle heinäkuu etenee, sitä kuumemmaksi Suomen suvi muuttuu. Loppukuusta on tarjolla jo kolmenkympin ylitystä eikä lämpötila laske öisinkään kuin +20C pintaan.

Elokuussa sama meno vaan jatkuu. Satunnaiset sateet helpottavat oloa, sateen sattuessa lämpötilat laskevat väliaikaisesti jopa alle kahdenkympin, palatakseen sään poutaannuttua takaisin helteen puolelle. Helpotusta kuumuuteen tulee vasta koulujen alettua, lähempänä elokuun loppua on vuorossa melkoiset ukkosmyräkät ja sitten viilenee. Ennusteeni perustuu omiin lähteisiini, joita en voi tietosuojan vuoksi paljastaa. Katsotaan loppukesällä kuinka lähelle osuin. Ja tuliko minusta säädosentti.

Suomalaisen sananparren mukaan "Onnistunut ennustus muistetaan, epäonnistunut unohdetaan." Sovitaanko näin?