Blomiksen luonto

Kevään positiivisin luontouutinen tulee Järvi-Suomesta. Saimaannorpan kuutteja on syntynyt pesälaskentojen mukaan ennätysmäärä 79, joista vain 4 kuolleena. Eli kaikkiaan 75 uutta erittäin uhanalaista pikkunorppaa on liikkeellä ensi kesän sinisillä aalloilla. Toivottavasti tänä kesänä ne kalaverkot loistavat poissaolollaan norppakantaa verottamasta.

Oma norppahistoriani ulottuu kymmenien vuosien päähän. En enää muista minkä ikäisenä ensimmäisen varman havaintoni Saimaan salaperäisestä viiksekkäästä sukeltelijasta olenkaan tehnyt. Melkein joka kesä Haukivedellä liikkuessani, omalla veneelläni tai muiden, olen tarkkailut herkeämättä rantoja ja tyyniä järvenselkiä. Odotellen pinnan rikkoutumista ja tumman pään kohoamista tarkkailemaan tarkkailijaa. Harvassa olivat ne kohtaamiset tuolloin. Lukemattomat sen sijaan ovat olleet ne kerrat, kun olin “varma” norppahavainnosta. Ja lopulta kyse olikin kivestä tai rannassa töröttävästä puunrungosta, joka kaukaa katsottuna näytti ihan norpanpäältä. Mutta joka kerta, kun sain norppahavainnon tehtyä, olin entistä vakuuttunut olevani jollain tavalla norpan kanssa sukulaissielu.

Saimaannorpan valokuvaaminen on ollut tavoitteenani ihan ensi havainnoista lähtien. Nuoruusajan cocacola -kameralla ei voinut edes kuvitella saavansa norppakuvaa. Järjestelmäkameraan siirtyminen loi jo pikkuisen enemmän mahdollisuutta, mutta edelleen ulottuvuutta oli liian vähän ja ne satunnaiset kohtaamiset niin lyhyitä, ettei filmille tainnut tarttua parinkymmenen vuoden aikana kuin kymmenkunta suttuista täplää Saimaan pinnalta.

Eräänä kesänä, reilu parikymmentä vuotta sitten se vihdoin tapahtui! Soutelin mökkisaarta ympäri ja yht’äkkiä edessäni oli kivellä norppa. No olihan siihen matkaa ja silloisen kamerakalustoni ulottuvuus ei millään riittänyt kunnolliseen kuvaan, mutta sain kuin sainkin kauan odottamani valokuvan saimaannorpasta kivellä. Ja kun tuo valokuva oli vihdoin kehitetty ja paperilla ja kädessäni, saatoin pitää itseäni “norppakuvaajana.” Ainakin melkein. Ei tuolla norppakuvalla julkisuutta tullut, saati sitä ei koskaan kirjaan painettu. Sosiaalista mediaa ei oltu vielä keksitty.

Uutiset norppien kuolemista välinpitämättömien verkkokalastajien pyydyksiin vetää luonnonystävän mielen synkäksi joka kesä. Suojelutoimet ovat edelleen täysin riittämättömiä ja poliittisten päättäjien piittamattomuus yhden maailman harvinaisimman nisäkkään rauhoittamisesta ovat täysin käsittämättömiä. Onneksi monet kesämökkikalastajat pitävät kiinni rajoituksista ja ovat siirtyneet turvallisten katiskojen käyttöön. Ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka kalanhimon, onhan se niin jumalallisen hyvää syödä kuhaa kantarellikastikkeessa. Mutta jos sen hinta on yksikin verkkoon hukkunut kuutti…

Saimaannorpista olisi paljon tarinoita kerrottavaksi, kuten se kun poikani kanssa soudellessa kutsuin norppaa ja kuinka se näyttäytyi polskahtaen ihan veneen vieressä, tai se kun näytin norpan mökin ikkunasta ystävättärelleni aamupalapöydästä käsin tai se kun kuutti purjehti jäälautalla eteeni viime keväänä. Kun on katsonut silmästä silmään saimaannorppaa ei tiedä pahassa maailmassa käyneensä.

Norpassa on sitä jotakin, salaperäisyyttä ja rauhallisuutta. Luonnollista arkuutta ihmistä kohtaan. Uteliaisuutta. Vangitsevaa mystisyyttä. Ja meitä molempia yhdistää rakkaus Saimaaseen. Kun sitten joskus - toivottavasti ei vielä kymmeniin vuosiin - maallinen vaellukseni päättyy, toivon tomumajani loppusijoituspaikan sijaitsevan sinisen Saimaan syövereissä. Ja jos uskoisin uudelleensyntymään, toivoisin syntyväni harmaana kuuttina jonkun kevään aikana hankipesään Haukiveden kallioluodon kyljessä.

Koska se, olisi lopultakin mun luonto.

Kerron teille nyt tarinan, jonka kuulin - urbaanilegenda kenties - mutta haluan jakaa sen Blomiksen luonnon kuuntelijoiden kera - ajateltavaksi ainakin. Kävi nimittäin eräässä ruokatavarakaupassa niin, että, kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin.

Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa nenäkkäästi vastasi: "Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä."

Kyseinen vanhempi naishenkilö ajatteli kotimatkallaan, että oikeassahan se kaupan kassaneiti oli: “Ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä ajatuksia miettineet.

Lastenvaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä. Pyykki kuivattiin narulla eikä missään sähköllä toimivassa kuivaustornissa. Tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti. Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä ajatuksia.

Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta joka huoneessa. Ja tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä täyttänyt koko olohuoneen seinää. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin, koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kahvi keitettiin pannussa, eikä kahviautomaatissa. Kun pakkasimme jotain herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä käsikäyttöinen ruohonleikkuri Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla emmekä kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut.

Joimme vettä kraanasta kun janotti, sen sijaan että olisimme joka kerta käyttäneet erityistä pullovettä. Täytimme täytekynät musteella emmekä ostaneet heti uutta kynää, kun muste alkoi ehtyä. Ja vaihdoimme partahöylän terän, heittämättä koko kapinetta roskiin kun terä tylsyi. Siihen aikaan ihmiset käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun

polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tai isän tarvinnut hoidella heidän takiaan 24-tunnin taksipalvelua.

Kotona oli yksi pistorasia huonetta kohti eikä kokonaista rivistöä jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille. Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän ruokapaikan.

Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia? Pohti tuo vanhempi rouvahenkilö ja käveli parin kilometrin kauppareissulta kotiinsa, sen sijaan, että olisi ajanut kolme pysäkinväliä bussilla.

Tällaisen tarinan siis kuulin. Ja jäin sitä pohtimaan. Koska se on mun luonto.

Ne ovat jo heränneet. Ne, jotka metsässä kulkevat. Ne joiden liikkuessa ihmisten ilmoilla, siitä joskus jopa varoitetaan koko maan kattavalla vaaratiedotteella. Ne hiipivät omilla maillaan tavalla, jota me ihmiset emme voi ymmärtää. Ne ovat suuria, pelottavan suuria, mutta silti niin hiljaisia käänteissään. Ne ovat koostaan huolimatta nopeita, niin nopeita että ihminen jää toiseksi vaikka olisi millainen doupattu juoksijahirmu. Niitä pidetään vaarallisina. Toisaalta ne ovat lutuisia. Niiden näköisiä pehmoleluja tehdään pikkulapsille. Niiden liha on suurta herkkua mahdollisesta trikiinistä huolimatta. Ihmisellä ja niillä on ihmeellinen viha-rakkaus suhde. Ennenvanhaan sen oikeaa nimeä ei uskallettu sanoa ääneen, siksi niille keksittiin salanimiä, kuten:

Tapio, Metsän kuningas, Metsävanhus, Metsän ukko, Ukko, Metävoari, Mettänäijä, Äijä, Vanha, Vanhamies, Mies, Aikamies, Metsänmies, Kultaherra, Aika Poika, Nalli, Tapiotar, Neitoseni, Kaunoinen, Kaunoseni, Kultaherra, Hän, Itse, Se, Matti, Maurihinen, Suuripää, Leilipää mies, Kiirasilmä, Halliparta, Harvahammas, Kultahammas, Hallavanahka, Pitkävilla, Karvahousu, Vihtahousu, Kultarinta, Musta Rinta, Rusko, Karvajalka, Kärmenjalka, Jalkakyntylä, Mesikämmen, Mesikäpälä, Kämmen imijä, Kultakämmen, Leviä kämmen, Käpälä, Kynnet, Isompi, Kusiaistennuolija, Musta mulkku, Luukyrpä, Kontio, Kontiainen, Kouvo, Koltso, Autuas, Hyvä, Käretyinen, Kääröseni, Könninkäinen, Köntiäinen, Lalli, Misko, Mönni, Menninkäinen, Möntti, Mönttö, Mörkö, Mörri, Mössi, Mössikkä, Mötti, Pöppö, Sykkö, Metsä, Mehtä, Iso Metsä, Metsähinen, Metsäläinen, Metällinen, Metsänpekko, Metän elukka, Metsän otus, Metsähippa, Metsän hevonen, Metsän hiisi, Metsän härkä, Metsän kirjava, Metsän lieko, Metsän omena, Metsän onni, Puhas Elävä, Metsän väri, Metsänmörkkö, Eläin, Härköinen, Hurta, Koira, Rakki, Kurki, Otso, Otsonen, Ohto, Ohtonen, Otava, Paha, Paha karsi, Pataryssä, Peto, Lehmän syöjä, Metänpeto, Pöykäre, Riista, Sualis, Metsän vilja, Jumalan vilja, Maan kavala.

Mutta minä sanon sitä karhuksi. Koska se on mun luonto.

(lähteenä käytetty mm. Juha Pentikäisen kirjaa Karhun kannoilla)

Kevätpörriäiset tulevat, oletko valmis?

On taas se aika vuodesta kun pitää - on suorastaan pakko - pohdiskella kevään tuloa. Taas. Vastahan minäkin pari viikkoa sitten hoin että “Voi elämän kevät!”. Mutta sellainen tämä kevät on. Se hulluttaa ihmisen ihan täysin pohtimaan elämän jatkumoa ja osittain myös sen päättymistä. Pää pörisee keväästä kuin Panaman kaupunki. Havaintoja kirjataan ja niitä kerrotaan muille. Itse olen jo leskenlehdet, peipot ja kiurut nähnyt, sinivuokko, västäräkki ja pääskynen vielä puuttuvat. Ja hyvä niin. Koska vasta huhtikuun alku.

Luonto herää kevääseen joka vuosi. Myös täällä Radio Suomessa. Ja suomalaiset heräävät samalla tavalla, joka kevät. Tänä keväänä heräämistä on vauhdittanut Juha Laaksosen kevätpörriäinen, nimittäin Miljoona linnunpönttöä -kampanja, joka on saanut luontosuomalaiset vauhkoontumaan täysin. Kuukaudessa on suomalaisissa pajoissa ja pönttöpiireissä nikkaroitu jo reilut puoli miljoonaa kotia kolopesijöitä varten. Pönttöpörriäisen purema on pahimmillaan johtanut jopa 200:n henkilökohtaisen pöntön rekisteröintiin. Itse olen tehnyt tähän saakka kaksi pönttöä. Löysin pari käytettyä Lundia -hyllyä ja parvekkeella annoin pistosahan laulaa ja porakoneen rallattaa pönttöilyn ilosanomaa. Tekemäni design -pöntot ovat vielä odottamassa ripustamistaan ja rekisteröintiä. Ajattelin tähdätä lähelle puolen miljoonan rajapyykkiä, mutta myöhästyin.

Kevätpörriäinen, kuten kaikki ainakin eteläsuomalaiset tietävät, on myös koululaisten tekemä lehti, jonka sisällön lapset tekevät ihan itse. Sisältö on täynnä kaskuja ja tarinoita, osa sivuaa myös luontoa tyyliin: “Iiriksen mielestä maailman kovin nörtti on hämähäkki. No kun se roikkuu koko ajan verkossa.” ja toinen heti perään: “Pyry, Veikka, Kauri ja Sampo ovat porukalla keksineet, millä puulajilla on tunteet. Tietysti kaipuulla.” Ja tämän jälkimmäisen voisin kertoa uudelleen vaikkapa Metsäradiossa klo 20:n jälkeen.

Kevät tuo tullessaan oikeat kevätpörriäiset. Ne pienemmät siivekkäät ystävämme, joille vähemmän rakennellaan keinotekoisia asumuksia. Vai onko kukaan kuullut hyttyspöntöistä? Mutta pitäisikö rakentaa? Miten olisi paritalo paarmoille, aravarahoitteinen ampiaisille, luhtitalo lutikoille ja baarihuone perhosille. Jaa mutta tuo viimeinen kuulostaa jotenkin tutulta.

Ilmatila on vielä sen verran kolea, etteivät kaikki pörisevät, surisevat ja inisevät ole vielä liikkeellä, mutta sieltä ne taas tulevat - kevätpörriäiset. Ennemmin tai myöhemmin. Ja ilman keinotekoisten kotien rakentelua. Joidenkin mielestä valitettavasti, mutta ne isommat siivekkäät ystävämme ainakin ilahtuvat suuresti hyönteispopulaation räjähdysmäisestä kasvusta. Ainakin ne mustankirjavat paarmalinnut.

Kevään ja sitten lopulta koittavan kesän aikana olisi muuten aika outoa viettää vaikkapa grilli-iltaa lämpimässä kesäillassa, jos niitä pörriäisiä ei olisi lainkaan. Paarman ensipuraisu polvitaipeesta on melkein yhtä ihanaa kuin se kuuluisa John Steinbeckin lanseeraama “Mikään ei voita oluen ensipuraisua.” -lausahdus. Mäkäräisten huitominen perhokalastuksen aikana on erinomainen selitys sotkeutuneelle heittosiimalle ja hyttysten ininä viileän mökkiaitan lakanoilla makoillessa saa aikaan ihan erilaisen tunnelman lemmenleikkeihin kuin kotimakuuhuoneen steriiliys. Ah sitä kutinan tuottamaa kutinaa....

Ja tähän loppuun vielä vitsi Kevätpörräisestä. Koska se on mun luonto.

Hyttynen oli ensilennolla. Äiti kysyi: - Miten meni? Hyttynen vastasi:

- Hyvin. Kaikki taputtivat.

Kevätpäiväntasaus oli pari päivää sitten ja tästä eteenpäin mennään kolme kuukautta aina vain pidempää päivää kohti. EIkös se ollut Kake Randelin kun lauloi aikanaan: “On pakko painaa pitkää päivää…”?

Kevät on lintukotomme maantieteellisestä sijainnista ja pituudesta johtuen pikkuisen eri vaiheessa eri kohdissa maassamme. Juuri nyt Inarissa eletään ihan täyttä talvea, lunta on maassa ja on sitä myös katoillakin. Ja vielä pitkään. Samaan aikaan Hangossa staijataan muuttolintuja täyttä häkää. Haahkat, hanhet ja joutsenet ovat jo saapuneet, muuttohaukka ja ristisorsa on nähty ja tuhatmäärin kalalokkeja laskettu. Karhut nukkuvat vielä Kuhmon saloilla, mutta Korkeasaaren kontiot nousivat jo viikkoja sitten ilakoimaan vankeudessaan.

Eteläisessä osassa maata asuva, verbaalisesti lahjakas ystäväni, sanoi loka-maaliskuun välisen yön olevan nyt ohi. Ja että kohta kuulemma helpottaa. Kiitos tästä tiedosta. Inhoan itse yli kaiken Etelä-Suomen “mukatalvea”. Sitä 4-5 kuukautta pitkää, pimeää, märkää, kylmää ja tuulista ajanjaksoa. Mainitsinko jo pimeän? Ja jätän nyt suosiolla mainitsematta maahamme laskeutuneen ennenkaikkea sosiaalisessa mediassa mellastavan henkisen ydintalven, joka syö miestä niin talossa kuin puutarhassa. Onneksi edes tammikuun lopulle sijoittunut reilun viikon “oikea talvi” loi hieman lohtua, aurinkoisine pakkaspäivineen.

Tekemäni vertaisgallupin mukaan en ole keväisessä ahdistuksessani yksin. Moni kanssatallaajani näkee talven jälkeisen maailman rumanharmaana, kylmänä ja pölyisenä. Katupöly, jos mikä, käy ainakin taajamassa asuvan ihmisen sananmukaisesti hengenpäälle.

Valon määrän lisääntyminen ei sekään ole hyvästä. Mitä enemmän valoa, sitä paremmin näkee kaiken rumuuden. Se voi oikeasti olla mielenterveydelle pahasta. Ja ehkä se on osasyy siihen henkiseen ydintalveen, jonka jätän edelleen suosiolla mainitsematta.

Mutta. Ystävät. Kuulkaas kun Blomis kertoo mitä sitten on luvassa. Nimittäin ei aikaakaan niin voi kauhistus. Maasta alkaa tunkea kaikenlaista vihreää. Ja muuta värikästä. Ensimmäinen leskenlehti sulattaa keltaisuudellaan ihmisen sielun kuolemanharmaasta ydintalvesta takaisin lämpimän sävyjen puolelle. Rantametsän sinivuokkopelto saa ihmiseksi kutsuttavan nisäkkään feromonit suorastaan ruiskuamaan kevään ilosanomaa. Ja jos oman elämänsä alfauros olisi vielä potentiaalisessa lisääntymisiässä, nyt olisi oikea aika ruveta hommiin. Itse olen oman osani alfana ja laumanjohtajana jo tehnyt.

Voi elämän kevät! On muuten siinäkin sanonta. Mitä lie tarkoittaa? Todennäköisesti se on radioilmaisuun kehitetty versio siitä toisesta, kevät -johdannaisesta sanonnasta, jota en siis saa radiossa sanoa. Koska mielensäpahoittajat. Vai voisiko se viitata kuitenkin kevään mukanaan tuomaan uuteen elämään? Olkoon niin. Voi elämän kevät. Nythän minnuu melkein laulattaa. Mutta rakas kuulijani, ollos huoleton - Blomis laulamatta on.

On siis kevät,

kuljen Vantaanjoenrantaa,

huuli ei lennä, mutta jalat ehkä kantaa

Kevät, astun koirankakkakasaan

väristyksen koin, eikö muuta olis antaa

Kevät! Hei neiti kevät, sinä tarjosit vain salmiakkia,

minä olin hullu

paniin peliin koko elämän...

Koska se on mun luonto.

Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu.

Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt.

Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdiskellen kampanjaa, jonka tavoitteena olisi saada suomalaisiin metsiin miljoona linnunpönttöä. Teoretisoimme ja konkretisoimme. Etsimme mallia, ei pöntölle vaan perusidealle. Sen tuumailuhetken jälkeen on Äkäslompolon taivaalla loistaneet lukuisat revontulet ja nyt keväällä 2016 kampanja on jo täydessä vauhdissa. Miljoonan linnunpöntön massasta on jo kasassa ensimmäinen kvartaali. Pönttöjä on rekisteröity nyt reilut 280 000 kpl. (tilanne ke 16.3.) Kukapa olisi uskonut suomalaisten hirmuisen innostuksen pönttöilyyn?

Miksi ihmeessä sitten linnuille pitäisi tehdä pönttöjä? Eivätkö luontokappaleet enää pärjää ilman ihmisen apua. Kyllä ja ei, lienee tarpeeksi tarkka vastaus. Osa kolopesijöistä ei enää löydä sopivaa pesää, kiitos metsätalouden. Tikat ovat luonnon vastine meille tämänpäivän pönttötehtailijoille, mutta kas kun ne talousmetsät hakataan niin aikaisessa vaiheessa halki, poikki ja pinoon, ettei tikoille kelpaavia isoja puita ehdi enää kasvaa. Ja jos tikka ehtii kolon jyystää johonkin runkoon, niin kyllä se viimeistään seuraavissa hakkuissa kaadetaan eikä pesäkolon kierrätys pienempien asukkien käyttöön ehdi toteutua. Eli kun kerran ihminen on syypää luonnon pönttöjen puutteeseen, joutuu ihminen korvaamaan kolot itsetekemillään pöntöillä. Ja hyvä niin.

Linnunpöntön teko ja puuhun ripustaminen on muuten erinomaisen hieno tapa perehdyttää jälkikasvua luonnon ihmeisiin. Ensin saa askarrella, vähän sahailla, porailla ja paukuttaa vasaralla ihan luvan kanssa. Sitten valmista pönttöä ihaillaan, sitä käännellään ja väännellään ja tokihan se myös ikuistetaan kännykällä ja postataan pönttöselfiekuva sosiaaliseen mediaan. Muttei ole pakko, jos ei taho.

Seuraavaksi pöntölle etsitään sopiva paikka, mielellään sellainen, jossa pönttö on tarpeeksi rauhallisella paikalla. Usein pöntölle valitaan paikka, johon on myös ihmisellä näköhavaintomahdollisuus. Sillä mikäpä onkaan palkitsevampaa pöntönrakentajalle kuin lintupariskunnan asuntoesittelykäyntien ja sen jälkeisten pesimispuuhien seuraaminen.

Valmistin viime keväänä velipojan ja siskonmiehen kanssa kasan pönttöjä erääseen pieneen Saimaan saareen. Pönttösulkeisten jälkeen mökkipihan pingispöydällä oli reilu puolenkymmentä pönttöä tiaisille ja siepoille, kolme telkkämallia ja yksi aika rujo prototyyppi puukiipijän pöntöstä. Heti seuraavana päivänä oli ensimmäinen kirjosieppopari tarkistamassa ripustamiamme uus’koteja ja niinhän siinä kävi että ns. paraatipaikan pönttö kelpasi rouvasiepolle ja pesäpuuhat alkoivat samantien. Mainittakoon, että paraatipaikka, tarkoitti meidän ihmisten näkökulmasta paraatipaikkaa. Suoraan verannan edustalla olevassa koivussa sijannut kirjosiepon koti ilahdutti mökkiläisiä koko alkukesän.

Mutta nyt on aika väsätä kaupunkiresidenssini parvekkeella vanhoista Lundia -hyllyistä pari kottaraispönttöä ja kiikuttaa ne lähiseudun puihin. Lupaa en tarvitse, sillä Helsingin kaupunki on antanut siunauksensa kaupunkimetsien pöntötykselle. Ja vaikkei olisi antanutkaan, olisin pöntöt puihin ripustanut.

Koska se on mun luonto.

Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme.

Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .”

Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni.

Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten kumpuaa? Ei kai se nyt voi olla satujen ja tarinoiden - Punahilkkojen ja Ison Pahan Suden - aikaansaannosta?

Eräässä haastattelussa itärajan pinnassa suden kohdannut henkilö kuvaili kohtaamista näin. “Susi tuli yllättäen metsätiellä minua vastaan, ei väistänyt, vaan seisoi keskellä tietä uhmakkaasti ja irvisteli minulle.” Voisiko tämänkaltaisessa suden käytöksessä olla osittain pohjaa susikammoon? Kyseinen petohan on saattanut tulla itärajan yli luvatta Suomen puolelle ja heti suomalaisen kohdatessaan aloittaa irvistelyn eikä osoita tippaakaan nöyrtymisen merkkejä kantaväestöön kuuluvan edessä.

Suomalaisten susiviha on noteerattu maailmallakin. Arvostetun The Guardian -lehden luontotoimittaja Patrick Barkham kirjoitti kolumnissaan “Pelkääkö Suomi yhä isoa pahaa sutta?” että Suomessa on tapahtunut susien massamurha. Eikä hän jätä arvostelua siihen. Guardianin toimittaja pitää “Suomea kestävän elämäntavan mallimaana, joka siitä mielikuvasta huolimatta teurastaa kolmanneksen susikannastaan yhden talven aikana.” Barkham vertailee Saksan ja Suomen susitilannetta, molemmissa maissa on saman verran susia, Saksassa on ihmisiä 233 neliökilometrillä ja meillä Suomessa 17. Brittiläisen luontotoimittajan mukaan “muualla Euroopassa on lakattu näkemästä sudet ja muut petoeläimiksi luokiteltavat satukirjojen pahiksina”. Jokohan olisi meidän suomalaistenkin aika herätä?

Suomen metsissä jolkottelee alle 250 sutta. Tai jolkotteli. Nyt siis luvallisen apuharvennuksen jälkeen reilusti alle 200 yksilöä. Susikanta Suomessa romahti 2000-luvun puolivälissä salametsästyksen vuoksi n. 150 yksilöön, suojelutoimien jälkeen kanta elpyi lähelle 250 sutta, mutta nyt pontevien metsämiesten toimesta näiden jolkottelevien julmien petojen määrä on saatu taas kontrolliin. Mutta tuskin metsästäjiä tyydyttävään lukuun, sillä kaatolupia haettiin kaikkiaan 116 suden metsästämiseen. Veikataanko milloin saadaan lukea ensimmäinen uutinen salakaadetusta sudesta?

Olettekos koskaan miettineet sitä, että kohtuullisen - muttei vielä tarpeeksi hyvin - suojeltuja saimaannorppia on n. 320 yksilöä. Norppakanta on melkein kaksinkertainen verrattuna susiin. Vaikka saimaannorppa syö toisinaan kalatkin verkosta ja kiusaa olemassaolollaan osaa Saimaan kauniiden rantojen asukeista, ei sentään kukaan ole vaatinut norppakannan vähentämistä metsästämällä. Eihän?

Kuulen tänne studioon saakka jutun aikana kohonneen verenpaineen kohinan ja näen sieluni silmillä otsasuonien pullistelun tietyissä piireissä. “Hyvä sieltä kaupungista on huudella, kun ei omia lapsia tarvitse laittaa sudensyötiksi koulutielle.” Niin onkin. Eikä sitä tarvitse tehdä kenenkään Suomessa. Vai väitättekö muka, että Vahdon tapahtumat 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten ovat mahdollisia tänä päivänä? Kun susikannasta on teurastettu kolmannes. Ja seuraavia kaatolupia odotellaan luodikon piippuja rasvaten.

Kun sitten joskus kohtaan suden metsätiellä, otan sen rauhallisesti tähtäimeen. Asettelen ristikon kohdalleen ja katselen sitä hetken aikaa kunnioituksesta hiljaisena. Sitten painan laukaisijan pohjaan, kuuntelen vaimennetun sulkimen rasahdusta ja toivon, ettei susi siitä välitä. Kotiin päästyäni tulostan seinälle susitrofeen. Valokuvan muodossa. Ja kohtaamani susi jatkaa elämäänsä, kuten minä. Villinä, vapaana ja elävänä.

Koska se on meidän luonto.

Melkein kaikissa suomalaisissa luontodokumenteissa ylistetään hiljaisuutta suomalaisessa luonnossa. Syystäkin.

Me suomalaiset voisimme markkinoida maailmalla suomalaista hiljaisuutta vielä paremmin kuin teemme nykyään. Ja voisimme myös tehdä hiljaisuuden edistämisen eteen merkittäviä tekoja niin halutessamme. Lopettaa esimerkiksi turhan pöristelyn luonnossa.

Vätsärin erämaassa olen päässyt lähimmäksi täydellistä hiljaisuutta Suomen maaperällä. Siellä erkaannuin retkikavereistani, kuljin kauemmas päiväleiristä ja yritin olla ihan hiljaa. Omat askeleeni kuulostivat todella äänekkäiltä ja korvieni tinnitus suorastaan sireenin huudolta. Pysähdyttäni sain verenkierron kohinan laantumaan korvissani ja hetken kuluttua aloin kuulla hiljaisuuden ääniä. Siis mitä? Hiljaisuuden ääniä. Mietitte varmaan nyt, että on siinä pöljä ukko. Kuulee hiljaisuuden ääniä. Mutta niin se on ystävät, täydellisessä hiljaisuudessa ihmisen aistit, ennenkaikkea kuulo herkistyy ja korvakäytävän reseptorit alkavat siepata signaaleja, joita normaali melussa ei kuule. Kas tuossa kiirehtii mauriainen pesää kohti pienet jalat tomerasti maata polkien, siitä lensi ohitse koppakuoriainen kuulostaen Naton taisteluhelikopterilta ihan tavallisessa sotaharjoituksessa Venäjän rajan pinnassa. Yli lentävän telkän siipien viuhunta saa kuulijassaan aikaan säikähdysreaktion. Ääni on kaiken hiljaisuuden keskellä korvia repivä ja pelottava. Hetken kuluttua tuli sitten se Kirkkoniemen reittikone ja täydellinen hiljaisuus oli siltä päivältä ohi.

Moni mies rakastaa pöriseviä laitteita. Mitä kovempi pörinä sitä ihanampi on kokemus. Sanovat. Luonnossa nuo pörisevät laitteet tekevät hiljaisuudelle saman minkä ns. valemediat tekevät todellisuudelle. Aikaansaavat harmoniaan riitasointuja, sekaannusta ja täysin tarpeetonta häiriötä. Mikään ei käy luontoihmisen luonnolle niin paljon kuin kansallispuiston vesialueella täysin huvikseen ajeleva vesijettiretkikunta. Tai metsässä ajanvietteenä mönkijöillään jyristelevä ns. äijäporukka. Mitä äijää siinä on, kun vedetään auton perässä mönkkäri tai moottorikelkka kaupungista metsän reunaan ja mennään sinne täysin tarpeettomasti aiheuttamaan häiriötä luonnolle ja luonnonrauhasta nauttiville. Äijää on se, kun otetaan eväät ja muut tarveaineet reppuun, pistetään saapasta toisen eteen ja edetään reippain askelin metsän keskelle, jossa voi sitten luvallisessa paikassa tietenkin, tehdä tulet, paistaa vaikka äijätyyliin hampparinkyrsää ja kiehauttaa porokahvit. Tulilla ei haaveilla soijalattesta saati nyhtökaurasta.

Hiljaisuus luonnossa on oikeasti hyvä matkailuvaltti. Hiljaisuudesta ollaan valmiita maksamaan maailmalla ihan oikeasti. Ja jos hiljaisuuteen saa yhdistettyä talvisen luonnon revontulineen niin johan lähtee euro/taala/jeni/juan liikkumaan. Retriitti on päivän hiljainen

sana.

Hiljaisuus voi olla myös pelottava asia. (5 sek hiljaisuutta) Eikö tuntunutkin karmivalta. Kokonaiset 5 sekuntia hiljaisuutta. Ehkäpä juuri siksi myös alussa mainitsemissani luontodokumenteissa allekirjoitetaan hiljaisuuden kauneutta koko ajan enemmän tai vähemmän pauhaavalla musiikilla eteerisine ja onomatopoeetisine laululta kuulostavine ujelluksineen. Jos kuva pyörisikin hetken aikaa ilman ääntä, tulisiko katsojalle vaivaantunut vai peräti hyvä olo hiljaisuuden myötä? Tätä olen omassa hiljaisuuden retriitissäni, maisemakonttorin pulinassa ja ilmastoinnin huminassa toisinaan miettinyt.

Rajallinen on mahdollisuus täydelliseen hiljaisuuteen urbaanierämaan asukilla, varsin rajallinen. Ja siksipä nyt onkin aika lopettaa haaveilu täydellisestä hiljaisuudesta, laittaa nappikuulokkeet korviin ja Sandinista soimaan. Kotimatkani äänimaiseman täyttääbussin rytinä ja pauke, raitiovaunun kolina ja laakereiden kirskunta, muun liikenteen loputon humina ja kauppakeskuksen tarjouskuulutusten sietämätön nuotti. Kotiin päästyäni en avaa minkäänlaista äänilähdettä, vaan nautin kerrostaloasuntoni hyvästä äänieristyksestä.

Koska se on mun hiljainen luonto.

Toukomettiset tulevat! Toukomettiset tulevat! Jaa että mitenkä? Ei. Kyse ei ole mistään C-luokan tieteiselokuvasta vaan kevään airuiden saapumisesta...

Maalis-huhtikuussa saapuvien muuttolintujen joukossa on myös toukomettisiä. Nykyään ne tosin tunnetaan nimellä sepelkyyhky. Suomalaisten lintujen nimeämiskäytäntö on muuttunut sadan vuoden aikana huimasti. Kun ennen puhuttiin partatiaisesta, niin nykyään samaa lintua kutsutaan viiksitimaliksi. Onhan se paljon hipsterimpi nimi tuolle trendikkäälle pikkusiivekkäälle. Viiksitimali.

20-luvulla leppälinnusta haluttiin tehdä leppäkerttu. Aivan! Leppäkerttu. Kuten kaikki tiedämme, leppäkerttu tarkoittaa nykyään sitä pääosin punamustaa pientä kovakuoriaista, joita Suomestakin löytyy reilut 60 lajia. Lennä lennä leppäkerttu. Lintu tai koppis.

No entäs sitten vihreäkerttu? Ei, se ei ole ympäristöorientoitunut TV:stä tuttu meteorologi vaan lintu sekin. Nimittäin nykyisin sirittäjänä tunnettu lintu oli aikanaan vihreäkerttu.

Ja muistattehan varmasti Rauli Baddingin laulun, jossa lauletaan keväiseen metsään menemisestä, kostean sammaleen tuoksusta ja siitä kuinka tynnörilintu soittaa. Tynnyrilinnusta tuli myöhemmin tiltaltti, jonka heleää “tilt talt” soittoa kuulee suomalaisissa metsissä alkukesällä.

Nykyiset nimet ovat tietysti jotenkin suuhun sopivampia kuin ne wanhat. Tottumiskysymys luulisin. Tynnyrilintu, tai niinkuin Badding laulussaan hoilaa tynnörilintu, kuulostaa mielestäni kyllä mukavammalta kuin tiltaltti. Musiikkipiireissä on muutenkin käytetty lintujen vanhoja nimiä. Marko Haavisto ja Poutahaukat -yhtyeen poutahaukka on nykyään ampuhaukka.

Jos itse osaisin soittaa ja perustaisin bändin, sen nimeksi voisi tulla Juha B. & Pakastiaiset. Pakastiainenhan oli ennen rakastetun talitiaisemme nimi. Ja jos yhtyeeni suuntaisi myös ulkomaille, sen nimeksi tulisi tietysti Jim B. & The Great Tits. Talitiainen on nääs enkuksi great tit.

Palataanpa musiikista takaisin lintuihin ja niiden entisiin nimiin. Joitakin vanhoista nimistä olen makustellut pitkään suussani. Artikuloinut hartaasti ja miettinyt miten ne tämän päivän kielenkäytössä toimisivat. Suosikkilistalleni nousee ehdottomasti mustankirjava paarmalintu. Toistakaapa perässäni, mustankirjava paarmalintu. Ei ihan pärjää töpökääpiötypäkölle, joka muuten kuuluu tyrannien heimoon, muttei töpis olekaan suomalainen laji.

Mustankirjava paarmalintu sai myöhemmin nimekseen kirjavakärpässieppo ja jalostui siitä lopulta kirjosiepoksi. Kirjosieppo. Sekin on varsin kaunis linnunnimi. Niinkuin kuin on lintukin. Muttei se kirjoja sieppoo vaan kärpäsiä ja paarmoja. Tämä kirjosieppo.

Kehitys kehittyy, lintutiedekin menee pitkäjalan (Himantopus himantopus) askelin eteenpäin ja siivekkäiden ystäviemme nimet muuttuvat. Suomalaisessa luonnossa eivät enää seikkaile valkea tuonenkurki (kattohaikara), suippupyrstöinen räiskä (merikihu), leveänokkainen tiivi (jänkäsirriäinen), kissapöllö (lehtopöllö, myös hiiripöllö), jäälintu (kuningaskalastaja), kuusanka (kuukkeli), lörppösorsa (harmaasorsa), jura (ruokki) tai tukkanarsku (tukkasotka).

No nyt on helmikuu pyristelty jo yli puolen välin. Pakastiaiset pitävät jo ainakin eteläisessä Suomessa kevätlaulukonsertteja, kotivarpuset tirskuvat pihan pensaissa, kohta saapuvat toukomettiset huhuilemaan reviirin merkkausta ja omalle kotirannalleni singahtavat rantaharakat mustavalkoisessa puvussaan keekoilemaan pitkine punaisine nokkineen.

Laitanpa Baddingin tynnörilinnun soimaan ja jään odottamaan tiltalttia saapuvaksi ja lopetan tämän täysin epätieteellisen pohdiskelun täältä tähän.

Koska se on mun luonto.

Aika-ajoin keskuuteemme laskeutuu harvinaisia tai ainakin vähän erikoisia lintuja. Kovan luokan lintuharrastajille nämä ovat ennenkaikkea pisteiden metsästyksen kannalta tärkeitä tapauksia, mutta ns. maallikkoharrastajien keskuudessakin ne herättävät suurta mielenkiintoa. Vuosi sitten talvella porukka vaelsi Pirkanmaalle katsomaan ja kuvaamaan talveksi Suomeen jäänyttä valkoista ihmettä. Jallu Jalohaikaran kävi bongaamassa sadat, jos ei peräti tuhannet luontoihmiset.

Suuren kansainvaelluksen sai aikaan myös pussitiaispariskunnan pesäpuuhat vain 5 km:n päässä pääkaupungimme keskustasta. Pussitiaisen pesäpuun ympäristö tallautui innokkaiden kuvaajien jäljiltä aika ruokottomaan kuntoon ja niinhän siinä lopulta kävi, että linnut hylkäsivät pesän ja siirtyivät rakentamaan uutta vähän rauhallisempaan paikkaan.

Tänä talvena on pääkaupungin rannoilla viihtynyt varsin harvinainen valkopäätiainen, jota on myös käyty sankoin joukoin kiikaroimassa ja ennenkaikkea kuvaamassa. Sadat ja tuhannet sulkimet ovat räpsyneet pikkuruisen valkopään ympärillä ja sosiaalinen media on täyttynyt toinen toistaan hienommista kuvista. Ja mikäs siinä, nykyaikana kuka tahansa meistä, jolla on sopivan paksuinen lompakko tai luottotiedot kunnossa, pystyy hankkimaan itselleen laadukkaan luontokuvaukseen soveltuvan kameran. Osa kuvaajista jopa osaa käyttää kameraansa ja jälki on sen mukaista. Loisteliaan hienoa.

Harrastelijoiden lisäksi piskuruisen valkopäätiaisen perässä singahtelivat myös putkimiehet - siis ne yli 10 000 euron objektiiveilla aseistetut enemmän tai vähemmän ammattilaiset. Seurasin eräänä pakkaspäivänä rillit huurussa tätä hektistä kuntoilunäytelmää. Tiainen tuli ruokinnalle ja putkimiehet perässä. Monopodi maahan, metrin mittainen maastokuviosuojattu L niinkuin laatulinssi kohti tirppaa ja suljin raksuttamaan väh. 12 ruutua sekunnissa. Seuraavaksi vilkas tiainen pyrähti toiselle ruokintapisteelle ja alte kameraden juoksi perään. Ihan kuin kiusatakseen, valkopäätiainen päättikin seuraavaksi lentää rantaruovikon suojaan. Sanomattakin on selvää, että putkimiesjoukkio laukkasi perään. Saadakseen sen ruudun, sen ainutlaatuisen valotuksen, jonka voi lähettää johonkin luontokuvakilpailuun. Tai julkaista Facebookissa ja Twitterissä. Some like it hot.

Kuluvan talven toinen lintukuvaajien suosikki on ollut viiksitimali. Tuo ruovikkojen kätköissä viihtyvä harvinaisuus, jonka olemassaoloa eivät edes kaikki suomalaiset tiedä laisinkaan. Oma jälkikasvuni kymmenen vuotta sitten päiväkodissa ollessaan rupatteli viiksitimaleista henkilökunnan hämmästykseksi. Lintuja harrastava päiväkodin opettaja kertoi myöhemmin poikaa hakiessani, ettei olisi voinut kuvitella 6-vuotiaan puhuvan linnusta, jota harva suomalainen on edes nähnyt. No, meidän kotirannalla niitä on ja siksi jälkikasvuni viiksitimalin tunsi.

Jostain syystä tämä talvi on ollut viiksitimalien suhteen huippuhyvä. Jälleen kerran ruovikkorannat ovat vetäneet kuvaajien armeijan näiden viiksekkäiden siipiveikkojen maailmaan. Ja taas sadat, jos ei tuhannet sulkimet ovat louskuttaneet pakkaspäivän raikkaudessa pikselintallennuksen ilosanomaa muistikorteille. Olen nähnyt tänä vuonna ehdottomasti hienoimmat viiksitimalikuvat koskaan. Ja olen ottanut muutaman julkaisukelpoisen itsekin. Tiesittekö muuten että viiksitimalin vanha nimi oli partatiainen? No nyt tiedätte.

Nyt on aika lopettaa jorina. Akut on ladattu, eväät tehty ja reppu pakattu. Punainen pipo päähän ja suomalaiseen luontoon suuntaa tämä viiksilumperi, entinen partajönni.

Koska se on mun luonto.