Blomiksen luonto

Vähän vanhemmat radionkuuntelijat muistanevat vielä ajan, jolloin telkkarissa oli ohjelma nimeltään “Ihmeellinen luonto”. Se ja toinen suuri suosikkini oli Jacques Cousteaun “Merten salaisuudet”. Niitä tapitettiin mustavalkotöllöstä ja haaveiltiin pääsystä joskus niihin ihmeellisiin luontokohteisiin.

Elämäni muuttui värilliseksi 80-luvulla ja aikuisemmalla iällä on jopa ollut mahdollisuus tutustua ihmeelliseen luontoon omaa takapihaa kauempanakin. Galapagos-saaret on nähty ja tarunhohtoinen Ngorongoron luonnonpuistokraateri. Nälkäni luontomatkailun suhteen ei ole näistä kokemuksista laantunut, päinvastoin. Ja vaikka 52-tuumainen FullHD-televisio tuo joka lauantai “Avaran luonnon” kautta luonnon ihmeet olohuoneeseen saakka, on se silti ihan eri asia seurata omin silmin lippupyrstökolibrin ruokailua etelä-amerikkalaisessa pilvisademetsässä. Tai saimaannorpan könyämistä rantakivelle Linnansaaren kansallispuistossa ihan kotimaan luontoparatiisissa.

Jos voittaisin lotossa tai jos saisin sponsorin luontomatkoilleni, niin millainen valinnan vaikeus siitä tulisikaan. Maapallolle mahtuu tuhansia ja taas tuhansia mielenkiintoisia luontokohteita, eikä niitä yhden ihmiselämän aikana ehtisi millään läpikäymään - ei vaikka olisi itse sir David Attenborough. Mutta minne sitä lähtisi, jos olisi ns. rajaton budjetti ja aikaa loppuelämän verran. Noh, listataanpa.

Afrikan safarilla olen jo pariin otteeseen ollut. Mutten vielä sellaisella “kunnon safarilla”, jossa näkisi kaiken ja vielä vähän päälle. Kaikki isot kissapedot haluaisin nähdä ehdottomasti. Seurata kaikessa rauhassa gepardien loikoilua savannilla, nähdä leopardin metsästämässä, tiikerin ylimaallisen raukean askelluksen haluaisin päästä todistamaan, mutta sitten pitäisikin jo siirtyä Aasian puolelle vaikkapa Intiaan. Nepalissa kävelin kerran metsikön läpi, jossa kuulemma asustaa tiikereitä. Näin minulle jälkikäteen kerrottiin. Ehkä tiikeri on siis nähnyt minut - bongannut Blomiksen, mutten minä vielä tiikeriä.

Entäs sitten sademetsät? Sademetsät ovat äärimmäisen kiehtovia. Niissä elää sellainen kirjo luontokappaleita, että vaikka kuinka rajaisi, kaikkea ei pysty näkemään eikä kokemaan. Listallani on ehdottomasti Costa Rican sademetsät, Borneo orankeineen on sademetsien aatelia ja haluaisin palata Ecuadorin pilvisademetsiin uudelleen pidemmäksi aikaa seuraamaan vikkeliä kolibreja ja alueen muita hämmästyttävän värikkäitä lintuja.

Eksoottiset safarit ja trooppiset sademetsät ovat ihan oma juttunsa, mutta niin on myös pohjoisen luonto. Luontomatkailuhaavelistallani on oma paikkansa Huippuvuorilla, jonne matkustaisin jääkarhujen perässä. Seuraavaksi suuntaisin Islantiin. Grönlannissa pitäisi käydä samalla kun kiertää vähän mualimaa. Haluaisin myös vierailla Etelämantereella tervehtimässä pingviinejä ja mursuja.

Jos tämän jälkeen lottovoittoa olisi vielä jäljellä tai sponsorin pinna kestäisi, siirtäisin itseni ja kamerani seuraavaksi Amazonille. Sanomattakin on selvää ettei siitä reissusta tulisi lyhyt.

Ja jos vielä tämänkään jälkeen taloushallintoni ei suosittelisi luontomatkailuuni leikkauksia, jatkaisin eteenpäin. Siperia. Kiina. Englannin nummet. Punainen meri, Suuri valliriutta. Koko Australia. Uusi Seelanti. Rarotonga. Madagaskar. Zanzibar, no se jo koettu. Utö vielä kokematta. Samoin Valassaaret.

Nyt on aika täyttää haaveilevan luontomatkailijan apuraha-anomus. Lottokuponki. Ja jäädä odottelemaan orastavaa kevättä. Sillä vaikka voittaisin lotossa tai saisin sponsorin, en mistään hinnasta jättäisi keväistä luontoretkeä Haukivedelle väliin. Kuutin katse, teeren keväinen pulputus ja veneenkylkeen helisevä jää.

Se on mun luonto.

Ohhoh, meinasin jälleen kerran unohtaa! Niinkuin tähän saakka joka vuosi olen unohtanut tuon tärkeän päivämäärän. Ei, kyse ei ole kenenkään minulle tärkeän syntymäpäivästä. Hääpäivästä nyt puhumattakaan. Hääpäivää en voi nimittäin unohtaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tatuoinut päivämäärän otsaani. Vitsi, vitsi. Minulla ei ole tatuointeja, eikä tule. Enkä ole vielä tähän ikään mennessä päässyt naimisiin, joten hääpäivää ei tarvitse muistella. Yksinkertaista eikö totta? No minä olen.

Kysymys on paljon tärkeämmästä päivästä. Nimittäin - Vuoden Luontokuva -kilpailun viimeisestä kuvien jättöpäivästä, joka tänä vuonna on 1. helmikuuta. Nyt alkaa jo olla kiire. Ei tosin kuvan ottamisella, sillä kisaan voi lähettää vain vuonna 2014 tai 2015 kuvattuja otoksia.

Jokainen luontokuvausta vähänkään vakavammin harrastava haaveilee tietenkin Vuoden Luontokuva -kisan voitosta. Ihan varmasti haaveilee. Itse en ole koskaan osallistunut, mutta tunnustan haaveilleeni silti. Vaikea on osallistumatta voittaa, sanoi minulle eräskin ihminen.

No mitä sinne kisaan sitten kannattaa lähettää pärjätäkseen. Kävin nopeasti Vuoden Luontokuvat läpi 2000 -luvun alusta saakka. Yllättävän moni voittajakuvista on varsin talvisia. Vuonna 2004 voitto meni Mikkeliin pakkaskuvalla “-34C”. Lumisade tunturissa ja ikkunaan jäätyneet luonnon kristallit ovat niinikään tuoneet himoitun ykkössijan.

Toisenlainen talvikuva nousi aavistuksen kiistellyksi voittajaksi vuonna 2008. Kuva oli otettu kaupungissa, kerrostalon 6.krs:n parvekkeelta ja varsin synkässä kuvassa käveli kuvaajan vaimo, tai esittelytekstin mukaan emäntä, sateenvarjo kädessä. Kuvauksen kohdetta valokuvaaja ohjaili kännykällä. “Etelä-Suomen talvi” oli silloin erilainen voittaja. Voisi myös sanoa, että mukavuudenhaluisen luontokuvaajan teos.

Perinteisiä lintukuvia ei voittajien joukkoon mahdu montaa. Pari ns. taidekuvaa linnuista on voittajiksi 2000-luvulla päätynyt, hieno kaakkurin lento ja lokkien taidelento lienevät inspiroineet tulevaan kisaan monta ehdokasta. Vai pitäisikö sanoa trendikkäästi nominaattia?

Nisäkäskuvat purevat aina. Niinkuin joskus nisäkkäätkin. Vuoden 2011 kettupotretti poiki melkoisen keskustelun aitoudestaan, viime vuoden hirvisiluetti puhututti myös kuvaajan kerrottua kääntäneensä hirvien kulkusuunnan mieleisekseen editointivaiheessa.

Vedenalaiskuvalla on ykkössija napattu 2000-luvulla kerran ja onpa kerran otettu pokkarikamerallakin arvostettu Vuoden Luontokuva.

Vuoden Luontokuvakisan osallistujamäärä on kasvanut huimaa vauhtia digitalisoitumisen myötä. Vuonna 2006 kilpailuun lähetettiin 5600 kuvaa ja viime vuonna tuplasti enemmän, yli 11500 kuvaa. Kuvamäärä olisi varmasti vielä huikean paljon suurempi, jos kilpailuun osallistuminen olisi ilmaista.

Suomessa luontokuvaajia on valtava määrä nykyään, Suomen Luonnonvalokuvaajien yhdistyksessä on jäseniä yli 3000, ainoastaan Yhdysvalloissa on järjestäytyneitä luontokuvaajia enemmän. Ja Suomesta tulee jatkuvasti maailmanluokan luontovalokuvakilpailuissa menestyneitä kuvaajia. Koska meillä on se maailmanluokan luontosuhde.

Tammikuun loppuun saakka on aikaa käydä kuvia läpi ja miettiä millä osallistuisi. Ja jos minäkin sitten tänä vuonna pistäisin oman tekeleeni tai peräti muutaman sisään kisaan. Vuoden Luontokuvakilpailu on siitä hieno, että siellä ovat samalla viivalla niin ammattilaiset ja amatöörit.

Nyt on siis aika napata, ensin kuvatietokanta ATK:lla auki. Sitten nappaan tuhansien napattujen kuvien joukosta ne helminapsut. Nappaan ne valokuvakilpailun ilmoittaumissivun kautta mukaan kisaan. Sitten palkitsen itseni sinkkumallasjuomalla. Napataanpa naamaan.

Koska se on mun luonto.

Aika ajoin maahamme saapuu rajan takaa, sekä yllättäen ja pyytämättä että ilman asianmukaisia maahantulodokumentteja varsin toivottuja vieraita. Silloin kysymys on useimmiten linnuista. Tiedotusvälineiden kautta olemme saaneet seurata muun muassa Jallu -nimisen jalohaikaran edesottamuksia Pirkanmaalla ja Joppe -nimisen kattohaikaran selviytymistarinaa suomalaisessa talvessa ja lopuksi sen surullista kohtaloa Pihtiputaalla.

Mistähän se kumpuaa tarve antaa luonnonvaraisille eläimille nimi? Lemmikkinä pidettävän eläimen nimeämisen ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka. Onhan esimerkiksi koiralla tai kissalla, Topilla tai Tessulla, varsin kätevää olla kutsumanimi, jolla sen voi kutsua ruokailemaan tai tekemään meidän ihmisten iloksi monenlaisia temppuja. Mutta että haikaralle nimi? Tuskin Jallu tai Joppe ovat kutsumanimiään tunnistaneet, mutta kai siinä on joku pointti? Kai se on mukavampaa harrastajapiireissä kertoa käyneensä moikkaamassa Jallua. Ikäänkuin olisi ystävän luona käynyt. Ja olihan Jopen “isäntä”, mies jonka pihapiirissä onneton muuttovaistonsa menettänyt kattohaikara vietti kissanpäiviä herkkujen äärellä, tirauttanut ihan kyyneleen haikaran kuoltua.

Me välitämme eläimistä ja tunnemme niitä kohtaan lämpimiä ajatuksia, joskus jopa enemmän kuin tunnemme lajitovereitamme kohtaan. Varsinkin, jos lajitoverimme näyttää vähän erilaiselta kuin itse olemme. Mutta ei nyt mennä siihen teemaan, vaan palataan muihin eläimiin.

Halumme inhimillistää eläimiä on suuri. Väännämme mielellään kättä siitä kumpi onkaan älykkäämpi kissa vai koira. Sanomattakin on selvää että kissa, mutta miksi toimimme näin? Ja ennenkaikkea vertaammeko eläimen älyä ihmiseen? Ihminen, joka on niin sanotusti luomakunnan kruunu, ei oikeasti ole minkään ylemmän voiman luomisen tulos vaan evoluution aikaansaannos, niinkuin muutkin elukat. Eläinkunnan kehittynein laji pyrkii tietoisesti tai tiedostamattaan tuhoamaan muut lajit ja haluaa alistaa omassa elinpiirissään olevat eläimet tahtonsa mukaisiksi. Paitsi, että eläimille annetaan nimiä, niitä pidetään häkeissä, niitä viedään näyttelyihin, niitä puetaan vaatteisiin, niille perustetaan hoitoloita ja ravintoloita, useat lemmikkieläimet syövät parempaa ruokaa kuin monet ihmiset, niistä tehdään ns. kissavideoita, joista taas tehdään lauluja ja niin edelleen.

Alempien eläinlajien edustajista haetaan mielellään piirteitä, jotka miellyttävät ihmistä. Ajatellaan vaikka simpanssia. Voi kuinka ihmismäinen se onkaan rapsutellessaan lähipiirinsä jäsenen karvoitusta. Sillähän on ihan ihmisenkaltainen hellä katse. Voi että. Ihan kuin me ihmiset. Mutta sitten muistetaan, että eläinhän se on. Piste. Apina.

Tuli vaan vielä mieleen, että ajattelevatkohan muut eläimet meistä ihmisistä samalla tavalla? Että kylläpäs tuo Usain Bolt juokseekin kuin hirvi. Varpuset puskassa tirskuvat meikäläisen ohikävellessä, että onpas tuo Blomis sitten pöllön näköinen. Uljas merikotka leijaillessaan korkeuksissa hymyilee ja ajattelee kuinka nuo jalkapallostadionille ahtautuneet ihmiset ovat kuin muurahaiset keossaan, tosin paljon vähemmän aikaansaapia ja ääntelevätkin kuin mölyapinat.

Mutta juuri nyt haluan ulos raikkaille talvilaitumille, kirmailemaan kuin vasikat keväällä, pukeudun lämpimästi näyttäen aivan mursulta, viheltelen mennessäni kuin pasilan satakieli, mieleni on vapaa kuin hiirihaukka ja muiden lajitoverieni silmissä olen laumanjohtaja, alfauros. Ja sellaisena aion kulkea jatkossakin…

Koska se on mun luonto.

Me suomalaiset olemme teräksistä luontokansaa. Emme piittaa pienistä myräköistä, meitä ei pelota metsässä ja tunnemme kaikki eläimet, kasvit ja luonnonilmiöt. Näin vähän kärjistäen.

Vuodenaikojen vaihtelua me suomalaiset suorastaan rakastamme. Ja säätiloista puhumista. Silloin kun kaksi tuppisuuta suomalaista kohtaa, eikä murahdukselta kuulostavan, tervehdyksen kaltaisen jälkeen meinaa pikkupuhe eli kansainvälisesti ilmaistuna “small talk” kulkea, niin silloin suomalainen siirtyy dna-koodinsa ohjaamana ns. säämodeen eli säätilaan alkaen soperrella lauseenpätkiä kuten: “On se ilimoja pielly” ja “Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä”. Ja juttu luistaa kuin kuuluisa Mietaan suksi.

En tunne kovin tarkkaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa, mutta kyllähän siellä ehdottomasti pitäisi olla mukana “säästä puhumisen sietämätön keveys” -kurssi. Siinä se mannertenvälinen tapakulttuurikuilu kapenisi ja ennakkoluulot karisisivat räntäsateen lailla suomalaiseen maaperään, keskusteluyhteys olisi luotu ja kaikki olisi hyvin.Sillä mikään ei murra jäätä niin hyvin kuin perisuomalainen sääkeskustelu, paitsi Urho. Se jäänmurtaja.

Tämä kuluva talvi on ollut jälleen sääkeskustelujen kulta-aikaa. Alkutalven voivottelimme lumen puutetta “Ei tule mitään, jos on taas musta joulu”. Ulkoilman korkeahko lämpötila aiheutti myös melkoista porinaa. “Selvä merkki ilmastonlämpenemisestä, kun ei tarvitse lohkolämmitintä käyttää ennen joulukuuta.” Kaikki itseoppineet, globaalista ilmastonmuutoksesta huolestuneet kansalaiset, täyttivät lämpömittarien kuvilla sosiaalista mediaa ja keskustelufoorumit täyttyivät menneiden aikojen muisteluista, ajalta jolloin sotaakin käytiin vain talvella ja kusi jäätyi kaarelle virman virkistysluonteisella metsäretkellä.

Sitten se pakkanen tuli. Rajan yli, yllättäen ja pyytämättä, ilman viisumia tai muuta lupaa, suoraan Siperiasta ja kylmensi koko maan. Etelä-Suomikin, punavihreä kupla mukaan lukien, jäätyi kuin helvetti Lordin Euroviisuvoiton jälkeen ja kansalaiset olivat hetkessä toisen todellisuuden edessä. “Täällähän on kylmä kuin talavisovassa”. Uutisissa ja ilmatieteenlaitoksen säätiedotuksissa suomalaisia, meitä teräksisen luontokansan yksilöitä, varoiteltiin pakkasen purevuudesta. Voihan vitalis! Tämmöisiäkö meistä on tullut? Pakkasesta nillittävä porukka, joka ei enää pärjää talvella ulkona ilman 10 kohdan “Näin selviydyt pakkasesta” ohjelistaa tai viranomaisen varoituksia. Onko uus’avuttomuus joukkoomme tullut, kenen lienee syytä tää?

Lähestymme pikkuhiljaa kesää. Pakkaset hellittävät, lumi sulaa pois ja tämä teräksinen luontokansa alkaa kaivella vaatekaapin perukoilta lämpökerrastojen ja fleecepukujen takaa shortseja ja t-paitoja. Viimeistään toukokuussa alkaa lomasääkeskustelu ja pohdiskelu siitä kuinka ennen olikaan kesät vähäsateisia ja aurinkoisia. Metsämansikat ahon laidassa olivat isoja ja makeita kuin nuorten leijonien maailmanmestaruus. Silloin on taas aika tämän pohjoisen ja teräksisen luontokansan voivotella vapun viileyttä ja juhannuksen kalsaa keliä.

Helteiden aikaan tuskailemme kun ei jaksa mitään tehdä, kun on niin kuuma. Hiki valuu pelkästään tulevan seksihellekesän lämpötiloja ajatellessa. Hyvä ei ole teräksisellä luontokansalla konsaan, mutta onneksi riittää jutun juurta. Säästä. Mykkiähän me muuten olisimma.

Nyt tämä teräksinen luontojamppa vetää fleecet alle ja toppapuvun ylle ja riennän pihalle, oli siellä sitten pakkasta taikka ei.

Koska se on mun luonto.

“Aurora Borealis, the icy sky at night” laulaa Neil Young Pocahontas kappaleen alussa. Tämä tulee aina mieleen kun seison jäisenä, kristallinkirkkaan suomalaisen tähtitaivaan alla ja tähyilen haikeana kohti pohjoista taivaanrantaa toivoen näkeväni taivaantulia.

Revontulet, taivaantulet, pohjanpalo, pohjoisen aamurusko, reposet.. Tällä rakkaalla ilmöillä on monta nimeä. Revontulet on liikuttaneet suomalaista mieltä jo vuosituhansia. Mitä mahtoikaan suomineidon ensimmäiset asukkaat, se kuuluisa alkuperäisväestö miettiä, kun taivaankansi leimahti liekkeihin äänetönnä. On mahtanut hieman pelottaa, kun ei ole ollut sitä internettiä ja wikipediaa mistä kysyä. Tuon wanhan hywän ajan wikipedia olikin varmaan heimon wanhin, jolta kysyttiin tai sitten peräti cunnianarwoica herra shamaani herra.

Revontulet-nimi on muuten yhden selityksen mukaan wanhasta saamelaisesta tarusta peräisin. Ketun eli siis revon juostessa pitkin tuntureita ja revonhännän iskiessä kinoksiin taivaalle sinkoutuu kipinöitä eli revontulia. Uskomuksia ja ennusmerkkejä liittyi varmasti paljon revontuliin. On uskottu reposten olevan merkki jostain suuresta tulevasta: tärkeän ihmisen syntymästä, sodasta, lumimyrskyistä tai kovista pakkasista.

Revontulista on paljon uskomuksia edelleen. Vaikka wikipedia. Vaikka tiede. Revontulten näkyminen liittyy edelleen monien mielestä koviin pakkasiin. Eipä ollut elokuisena kesäyönä Helsingin rannoilla pakkasta, kun pari viikkoa sitten niitä kuvasin. Uskomus vailla todellisuuspohjaa. Aasialaisen uskomuksen mukaan ihminen, joka on kerran nähnyt revontulet, elää loppuelämänsä onnellisena. Voi sitä onnea, jonka reposet ovat minun elämääni saattaneet. Ja eräissä kulttuureissa uskotaan, että rakastelu revontulten loimottaessa taivaalla on tulevan lapsen kannalta erityisen merkittävää. Lapsesta tulee uskomuksen mukaan suurhenkilö. En ole kyseistä juttua päässyt (vielä) testaamaan. Jos kohta, suurhenkilö-jälkikasvukiintiöni on jo täynnä.

Tieteen ja nettiteknologian myötä revontulista on tullut varsin helposti ennustettavia. Siis varsin helposti. Lukemattomia ovat ne yöt, kun joukko taivaanilmiöistä kiinnostuneita kuvaajia, minä mukaan lukien, on vaeltanut ennusteiden lumoamina yön pimeyteen ja joutunut palaamaan kotiin muistikortin reunaan tarttuneen vihertävän harson kera. Onneksi useimmiten ennusteet pitävät kutinsa, ensin tulee aurorahälytys, sen jälkeen alkaa hillitön indeksien kyttääminen kotona, sitten reposkuvaajien hälytysrinki varoittaa ja kohta joku postaa Facebookkiin ilmoituksen “nyt näkyy taivaantulia Talikkalassa”. Ja silloin on aika kirmata ulos yön pimeyteen, vaikka ulkona olisi -20 C pakkasta. Ja vielä elokuussa. Ei tunnu missään, kun luvassa on ilmainen taivaallinen ilotulitus, ilman korvia särkevää ja koiria pelottavaa pauketta.

Ja niistä reposten äänistä sananen. Revontulien äänistä on puhuttu paljon ja on niitä tutkittukin. Moni meistä kuulee ääniä. Minäkin. Mutta en ole koskaan kuullut revontulia havainnoidessani ääniä. Siis revontulten ääniä. Omakohtainen kokemukseni revontulista on ihan nollaluokkaa verrattuna pohjoisen konkareihin, siksi vaikenen seurakunnassa äänten olemassaolon tai olemattomuuden suhteen. Mutta haluan uskoa revontulten ääniin. Jonain yönä, kun olen seuraavan kerran valosaasteettomassa ja täysin hiljaisessa paikassa yksin, mutta rakkaiden kameroideni ympäröimänä haluan kuulla reposten kuiskivan minulle jostain tärkeästä.

Koska se on mun luonto.

Näin kesällä kirjoitellaan lehdissä monenlaisia höpöjuttuja. Heinäkuu on otollinen aika kaikenlaiselle tuuballe, kas kun ihmiset ovat lomalla eikä oikeiden juttujen aiheita tahdo löytyä. Ja onhan sitä nyt kesähelteiden vaikutuspiirissä paljon mukavampi lukea kevyitä hömpänpömppä-juttuja kuin esimerkiksi tiukkaa faktaa jonkun kaivoksen saostusaltaiden vuodoista tai ydinpolttoaineen loppusijoituspaikoista.

Viihteen lisäksi lehdet pursuavat kesäaikaan opettavaisia tarinoita myös luonnossa liikkumisesta. Silmiini osui heinäkuun lopulla ihan huikea stoori järvessä uimisen vaaroista. Jutussa tunnelmoitiin muun muassa leväisen laiturin portaiden liukkaudella ja ällöttävyydellä. Veteen mennessään ihmispolo voi tuntea mutapohjan kosketuksen ja vesikasvit jalkojen ympärillä. Sitten tulee ensimmäinen kliimaksi. Mitäs jos jalkoihin osunut ällötys ei olekaan kasvi, vaan hukkuneen ihmisen hiukset. Onneksi toimittaja on kysynyt asiantuntijalta, joka lohduttaa vesipelkoista lukijaa lottovertauksella: “On helpompaa voittaa lotossa, kuin törmätä hukkuneeseen, koska Suomessa on niin paljon järviä ja melkein kaikki hukkuneet löydetään”. Onneksi on asiantuntija olemassa. Kylläpäs helpotti.

Vesissä saattaa asustella myös hirvittäviä petoja. Joka kesä kerrotaan lähinnä mätäkuun aikaan tarinoita ihmisten kimppuun hyökänneistä kaloista. Useimmiten asialla on ollut hauki, joka on asioista perillä olevien lähteiden mukaan helppo tunnistaa petokalaksi leuoissa ja kidassa olevista runsaista terävistä hampaista. Sille ominaisia piirteitä ovat myös iso pää ja suuret silmät. Iso pää ja suuret silmät! Iso pää viittaa suuriin, ihmisen tuhoamista jatkuvasti miettiviin aivoihin ja suuret silmät näkevät saaliin, siis ihmisen, pinnan alta terävästi. Runsaat ja terävät hampaat paljastavat hauen olevan evolutiivisen tappokoneen ja yhdistettynä isoon päähän ja suuriin silmiin suorastaan The Ilmestyskirjan Peto!

Muutenkin luonto on täynnä asioita, joita pelätä. Hämähäkki! Hämähäkki mainittu! Kahdeksanjalkainen ja karvainen peto on monien suuri inhokki. Kuten kaikki nettikeskustelunsa lukeneet tietävät, ovat Suomessa tavattavat hämähäkit poikkeuksetta tappavan myrkyllisiä ja isoimmat saattavat myrkyttämisen lisäksi heittää pelokkaan ihmisen päälle tahmaisen verkon. Huido siinä sitten lentäviä ja vaarallisia inhokkeja, kuten silmämunia syöviä paarmoja ja korviin tunkeutuvia ja sinne pesän rakentavia hirvikärpäsiä.

Entäs sitten käärmeet? Nuo luomisoppikirjan ensimmäisestä tarinasta saakka ihmiskunnan vihollisina tunnetut limaiset kiemurtelijat. Salakavalina otuksina käärmeet vaanivat suomalaisissa metsissä ja rannoilla huoletonta kulkijaa. Hyökkäävät varoittamatta, purevat ja poistuvat paikalta yhtä nopeasti kuin tulivat. Maahan jää vain tuskissaan kiemurteleva kansalainen, joka ei tajua mitä tapahtui. Käärme on julma peto, siinä missä hämähäkki, hirvikärpänen, paarma, lude tai iilimato. Ja kaikkia niitä on syytä pelätä. Kertoo eräs nimeltä mainitsematon kesälehti.

Palataanpa haukeen ja suomalaiselle mökkirannalle. Jos nyt käy niin huonosti, että laiturin päässä jalkojaan huljutteleva kesäheila huutaa järkyttyneenä kivusta, tempaisee pitkät ruskettuneet säärensä vedestä laiturille ja samalla jalkaan pureutunut kahen kilon hauki mätkähtää rannalle, niin tässä ohjeet kuinka toimia:

1. hauelta nirri pois napakalla karateiskulla niskaan

2. perkaa hauki ja fileoi mahdollisimman ohuiksi siivuiksi

3. leivitä vehnäjauho-suola-pippuri -sekoituksessa

4. paista kuumalla pannulla oikeassa voissa nopeasti

5. tarjoile em. pitkäsääriselle juuri valmistamasi haukisipsit kylmän valkoviinin kera

Hauki on kala ja parasta syötynä. Näin pelko ja peto on taltutettu. MOT

Suuri valkoinen mies, ammatiltaan hammaslääkäri, meni ja ampui salaa yhden Afrikan ja kenties koko maailman tunnetuimman urosleijonan. Tämä Ceciliksi nimetty leijonakuningas haavoittui amerikkalaisen salametsästäjän jousesta lähteneestä nuolesta, pakeni haavoittajaansa, mutta 40 tunnin jäljittämisen jälkeen tuli ammutuksi ja nyljetyksi. Päänkin irrottivat Cecilin kehosta vietäväksi metsästysmuistona koristamaan herra hammaslääkäri herran kenties makuuhuonetta. En tiedä miksi mies haluaa tappaa petoeläimen ja pistää sen pään tropheena seinälle. Ehkä se liittyy miehisiin suorituskykyihin. Ehkä se makuuhuoneen seinällä töröttävä salamurhatun leijonan eloton pää saa etuveitikan toimimaan halutulla tavalla. Töröttämään. Todellakin.

Joku on sanonut, että eläimen voi ampua vain kerran, mutta valokuvata vaikka tuhat kertaa. Miksi se valokuvaaminen ei riitä? Mitäs jos sen valokuvan kävisi ottamassa salaa? Tuottaisiko se samat kiksit kuin eläimen salamurha? En tiedä, mutta epäilen todellakin.

Maailmalla salametsästetään uhanalaisia ja rauhoitettuja eläimiä jatkuvasti. Syy on aina sama. Raha. Joku on aina valmis ostamaan suojellun eläimen jostain osasta tehtyjä esineitä tai lääkeaineita. Sarvikuonon sarvesta saa kuulemma krapulalääkettä. Ja syöpäkin paranee sarvesta tehdyllä aineella. Todellakin. Tiikerin ruumiinosilla on jokaisella oma osansa kiinalaisessa lääketieteessä. Tiikerin liha parantaa elinvoimaa, veri lisää tahdonvoimaa ja viiksikarvoilla on hammaskipua lievittäviä voimia. Viidakon raidallisen pedon aivot vaikuttavat auttavasti velttouteen ja näppylöihin. Tällaisista listoista saan itse näppylöitä. Ihmiset ovat taikauskoissaan uskomattoman velttoja ja tahdonvoimattomia. Ja tyhmiä. Todellakin.

Salametsästys on Suomessakin valitettavan yleistä. Joka vuosi käydään kiihkeitä keskusteluja susista, ahmoista, ilveksistä ja ennenkaikkea niiden metsästämisen oikeutuksesta. Metsästyskiintiöt eivät riitä kaikille ja silloin aktivoituvat “ne jotka tietävät miten luonnon tasapainoa pidetään OIKEASTI yllä”. Suuret sankarit, metsien miehet lähtevät liikkeelle, ajavat moottorikelkoillaan takaa ahmaa tuntikausia. Järjestäytyneet asejoukot jahtaavat sutta varustautuneena gps:llä, gsm:llä ja järeän kaliiperin tappamistyökaluilla. Mites se Junnu Vainio aikanaan lauloikaan?

“Täällä myös luonnon läheisyys sun hurmaa.

Erämaa suuren rauhan tarjoaa.

Tuhat miestä kun yhtä sutta surmaa,

sata jäljittää kahta oravaa.”

Varsinaiset sankarit. Todellakin.

Sauli Naantalista soitti Luonnonkukkien loistetta -lähetykseen viikko sitten. Eipä tiennyt Blomis puhelinkanavan liukusäädintä avatessaan millainen mediarumba seuraavasta neljästä minuutista kehkeytyisikään. Yht’äkkiä kaikki tuntuivat olevan kiinnostuneita asiasta aina Ruotsia, Amerikkaa ja jopa Australiaa myöten. Valtavan hienoa sanoisin ma. Sillä luonto, jos mikä on ihmeellinen asia. Sitä voi pohdiskella mielessään Saulin tavoin nähdessään ranta-alpin ja mesiangervon vierekkäin syömässä samaa multaa ja juomassa samaa vettä, että miten niistä voikin tulla niin erilaisia. Samalla tavalla kuin meistä ihmisistä.

Nimittäin, moni meistä pallontallaajista tänäänkin syö lihapullansa, riisiannoksensa, sushilautasensa tai kasviskeittonsa eli ruokansa ja juo päälle vaikkapa sitä vettä. Ja silti me kaikki näytämme ihan erilaisilta, ajattelemme eri tavalla, pukeudumme eri tyyliin ja puhumme jopa eri kieliä. Sisäisesti olemme kaikki kuitenkin ajattelevia ihmisiä. Suurimmalta osin. En tosin joidenkin ajatuksia täysin ymmärrä, mutta annan niidenkin rikkaruohojen elää valkolehdokkien, sinikellojen, mustien sarviorvokkien ja punaisten ruusujen keskellä miettimättä glyfosaatin käyttöä. Glyfosaatti muuten, on se kuuluisa aine, joka todellakin tappaa talossa ja puutarhassa.

Ajatelkaas rakkaat ystävät hetki. Jos kaikki maailman ihmiset pohtisivat mieluummin mukavia asioita, kuten kukkasia tai mehiläisiä niin miten paljon mukavampaa meillä olisikaan. Päivän uutisvirtakin olisi ihan toisenkaltainen.

(uutistunnari tähän!) “Tasavallan presidentti Sauli Niinistö Naantalista on löytänyt tänään uuden kukkalajin Karjalohjalta. Niinistö otti välittömästi yhteyden Venäjän presidentti Vladimir Putiniin Siperiaan, jossa KGB eli Kreml Generalissimus Birding -yhdistys on ollut viikon ajan bongaamassa harvinaista amerikankuikkaa. Putin onnitteli Niinistöä löydöksen johdosta ja kutsui samalla Angela Merkelin ja Barack Obaman yhteiselle luontoretkelle.” (lopputunnari)

Luonnontarkkailu, kasvien kuvaaminen, metsissä samoilu ja bongaus ja ennenkaikkea luontoasioista puhuminen toisille ihmisille vapauttavat energiamme ihan toisille tasoille. Sen sijaan, että kun nykyisin kadulla kulkiessamme bongaamme erinäköisiä ihmisiä samalla miettien kuinka heitä voisikaan kotoa käsin anonyymisti loukata sosiaalisessa mediassa, pysäyttäisimme sen “erinäköisen” kanssakulkijan, aloittaisimme keskustelun - sen paljon puhutun ja peräänkuulutetun dialogin - ja kertoisimme viimeisimmän hyönteishavaintomme puiston nurkalta tai lokinpoikasen piipityksen aikaansaaman ilahtumisen tunteen. Eikö olisikin ihmeellistä ja vapauttavaa. No luonto on.

Tiedän ja suorastaan näen nyt monen radiovastaanottimen äärellä otsasuonien pullistuvan ja kuulen verenpaineen kohinan. “Ideologista hönöilyä ja monikulttuurista vapaa-ajattelua ja propagandaa Blomis siellä taas syöttää MINUN verovaroillani”

Aivan, sitäpä juuri. Koska se on mun luonto.

Kuulin kerran ihmisestä, joka kääriytyi mattoon ukkosilmalla. Rullasi itsensä olohuoneen maton sisään ja odotti siellä joko omaa tai taivaallisen myrskyn loppua. Vaikka ukkosen pelko on viisauden alku, wanhaa sananlaskua mukaillen, mattoon kääriytymistä pidän hätävarjelun liioitteluna.

Tänä kesänä ukkonen salamineen on ollut varsin harvinainen vieras maassamme. Osa meistä maanpäällisistä hiekanpöllyttäjistä on varsin kiinnostuneita ukkosista ja ennenkaikkea salamoinnista. Kuulun itse myös tähän ryhmään. Ja vaikken itseäni myrskypongarina pidäkään, olen tänä kesänäkin ajellut ihan tarkoituksella kohti ennustettuja ukkosrintamia kamerat valmiiksi viritettynä. Tuloksena yksi ainoa salamakuva, sekin otettu kotiparvekkeelta. Että sikäli.

Maailma on muuttunut tässäkin lajissa huikeasti viime vuosina. Ennen kuunneltiin säätiedotuksia ja sitten tiirailtiin taivaalle, josko alasinpilviä alkaisi muodostua päänpäälle pelottamaan. Nyt dataa ukkosrintamista, suihkuvirtauksista, konjuktiosta, troposfäärin energiavarauksista ja yksisarvisten lentokorkeuksista saa joka niemeen, notkoon ja saarelmaan niin halutessaan. Missä älypuhelin, siellä itseoppinut meteorologi ja myrskypongari.

Ukkosta pidetään varsin vaarallisena, mitä se toki huonolla tuurilla onkin, mutta salaman aiheuttamia kuolemantapauksia ei Suomessa esiinny edes joka vuosi. Joskus 50-luvulla salamakuolemia oli jopa kymmenen joka kesä.

Kaikki muistavat ukkoseen liittyvät varoitukset ja suojautumiskeinot. Ei korkeille paikoille, ei puun alle suojaan, kumisaappaat salamasuojana on jo aikoja sitten todettu täysin riittämättömäksi, sen sijaan auto on edelleen hyvä suojapaikka. Sisätiloihin kannattaa hakeutua, sitä paitsi sisällä ei kastu ukkosiin usein liittyvien sateiden aikana. Viimeisin neuvo mitä olen kuullut on ukkoskyykky. Jos ei pääse parempaan suojaan ukkosen yllättäessä, kannattaa käydä kyykkyasentoon. Ei kuitenkaan makaamaan, koska silloin maassa kulkeva vesi valuu taskunsuusta sisään lamaannuttaen älypuhelimen toiminnan.

Salamakuvausta, siis taivaallisten salamien kuvaamisesta haaveilevana henkilönä mietin tuota kyykkyasentoa. Kai sekin onnistuu, pitää vaan säätää jalustaa vähän alemmas. Ja ottaa olohuoneen matto mukaan, sillä kun se kunnon rähinä iskee päälle on syytä jättää kamera naksuttamaan kuvia, kääriytyä mattoon ja toivoa parasta.

“Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. Tapiolan vainiolla, karhun kanssa painii lyön.” Niinhän se menee vanha Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuttu runo, joka on ikuistettu moniksi lauluiksi. Jopa Paranoidin sävelellä maustettuna.

Meillä monella suomalaisella on ns. hyvä ja terve luontosuhde. Lauluihinkin sitä on rakenneltu ja niitä laulellaan mielellään esim. nuotiopiirissä eräretkellä. “Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.” Aivan. Ja kohta vilkkuu sininen valo ja punakylkiset ajoneuvot tulevat sammuttamaan orastavaa metsäpaloa. Kuinkahan moni meistä edes saa nuotiota syttymään oikeaoppisesti päältä käsin? Ja jos ne puut pitää vielä itse kerätä metsästä, pilkkoa retkikirveellä ja vuolla luontomiehen puukolla tuohukset sytyttämistä varten, niin siinä onongelmaa kerrakseen. Siinä sitä saattaa korvissa soida kohonneen verenpaineen aiheuttama tinnitus enempi kuin kuusten kuiske. Mitä se “Nuotiopiiri” laulussa mainittu kuusten kuiske oikein on? Tekstin tekijä lienee ottanut vähän ns. taiteilijan vapauksia moista siitehölynpölyä kirjoittaessaan.

Musiikkipiireissä luonto on koettu hyväksi tavaksi lähestyä suomalaista sielunmaisemaa. Kuinkahan monta luontoaiheista kappaletta onkaan rusnattu kaikkiaan tässä kymmenien tuhansien järvien maassa? Olisipa myös hauska tietää kuinka moni niistä on tehty luonnossa. Laavulla erämaajärven rannalla. Yksin. Ettei olisi vaan kuitenkin kotioloissa tai studiolla tehtyjä kaikki tyynni.

“Katso puuta josta linnun laulu helkkyvästi soi. Katso luontoa ja huomaa, että luojan luomaa parantaa ei voi.” Voi voi. Nyt on kyllä kappaleen tekstittäjältä unohtunut evoluutio-oppi kokonaan. Luojan luomaa… Just joo. Toisessa kappaleessa sentään pistetään tältä osin asiat oikeaan järjestykseen. “Intiaani ties eikä kirkonmies, miten luotiin maamme tää...” Luomisoppi on ihan kiva tarina, mutta jotain rajaa satujen kerronnallakin. Vaikka eräänlaisia satujahan useimmat laulut teksteineen ovatkin.

Lappi on innoittanut tekstinikkareita lähes loputtomasti. Ja kun lapinhulluuteen liittää vielä sadut, niin johan ollaan elämää suurempien mysteerien äärellä. Tyyliin ”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton, huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on” Ruska on kuitenkin totta, kunhan taas sadut ovat… niin, satuja. Sepitettyjä kertomuksia hyväuskoisille hölmöille ja lapsille.

Itse olen enempi inhorealististen luontolaulujen ystävä. “Itkettää meit luonnon diggareita, Kun kosken kuohuissa kelluu kikkareita” tai kun lauletaan “täällä on oma maa jopa joutomaa ja sille tehdään mitä halutaan, ne meni jakaamaan jokaisen takamaan, joita sitten ahnaasti kalutaan” niin minä tykkään.

Nykyään kuulee varsin vähän luontosidonnaisia kappaleita. Ei ainakaan heti tullut mieleen yhtään vaikkapa luontoräppiä. Ellei nyt sellaisena pidä kappaletta, jossa lauletaan ihmisnisäkkäiden lisääntymistoimista. Herätkää biisinikkarit, luontobiisejä polkemaan ja sassiin! Nyt eikä Suomen luonnon päivänä.

Mutta palataanpa vielä alussa mainittuun “Metsän poikaan”. Minäkin haluaisin olla metsän poika, mutta karhun kanssa en haluaisi painia edes Tapiolan vainiolla. Ja jos sinne nuotiopiirin laulusessiolle otso ilmestyy, jokaikinen iikka ja inkeri poistuu paikalta. Landola ja C-molli jää ilmaan leijumaan kuin taikaiskusta.