Blomiksen luonto

Tänään tutkailemme luontoharrastajien muotiasioita. Luontostailistimme Blomis eli siis minä, antaa vinkit miten pukeutua mihinkin tilanteeseen. Luonnossa.

Aloitetaanpa lintutornista. Sinne on ihan turha mennä kahisemaan tuulipuvussa, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin polyesterin ääni viiksitimalin sirkutuksen taajuudelle virittyneessä lintuharrastajan korvassa. Pukineen materiaalin tulee olla mahdollisimman korkealuokkaista, mielellään ulkomaanmatkalta vaikkapa Sveitsistä hankittua. Maastoväritys on ihan menneen talven nokia. Puhumattakaan siitä että menisi lintutorniin ns. Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa. Samassa paketissa tulevat flanellipaidat ja fleesepusakat voi myös unohtaa totaalisesti muusta kuin mökkikäytöstä. Ehdoton tyylirikko moinen, jo ajatuksenkin tasolla.

Pitää myös muistaa kalliit muut vempaimet, kuten kiikarit ja kaukoputket sekä älylaitteet. Niiden tulee matsata sävy sävyyn pukineiden laadun kanssa. Mistään Paavon Putki -kaupasta ostettua kaukoputkea ei yksinkertaisesti voi viedä merkkitietoisten välineharrastajien putkien väliin. Ja jos, siis JOS vie, niin ei ainakaan kannata aloittaa keskustelua mistään. Ei niin mistään. Usein kuulee torneissa keskustelua tämän kauden putkien paremmuudesta verrattuna edellisiin malleihin. Kuinka erottelukyvyssä ja lämpövärinän suodattamisessa suhteessa 4800 euron hintaan onkaan menty jälleen harppaus eteenpäin. Harmi vaan, ettei juuri tätä parasta mallia saa vielä Suomesta. Onneksi sellaisen sai tilattua suhteilla suoraan valmistajalta.

Palataanpa maanpinnalle lintutornin viimasta. Luontopolulle tai pitkospuillekaan ei voi lähteä näyttäen puilla paljailla olevalta. Eikä siinä Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa voi pitkospuille mennä kuin pimeässä. Sammutetuin otsalampuin. Kumisaappaat ovat ihan täysin arvosteluasteikon alimmassa päässä. Kumppareissa ei liiku kuin Jaakko Tepon laulun emäntä navettareissuillaan. Kenkien tulee olla goretexia tai jotain muuta tosi groteskia. Ja kallista. Veden pitää pysyä kenkien ulkopuolella ja jos sitä jotenkin sisäpuolelle pääsee, on materiaalin oltava sillä tavalla hengittävää että vesi haihtuu pois. Ja tämähän ei kumisaappaissa toteudu. Ja jos ei sosio-ekonomisista rajoitteista johtuen ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kumisaappaat niin olkoot ne sitten vintagea, ylihintaan menneiden aikojen vaatekaupasta haetut Hai-saappaat, mielellään keltaiset.

Päähineen valinta on myös äärimmäisen haastavaa. Niin siisti artikkeli kuin merisääputkihuivi onkin, ei sen kanssa voi yksikään itseään kunnioittava ja ennen kaikkea muiden luontomuotiblogistien suosiosta kilpaileva henkilö mennä näyttäytymään luontoreiteille. Jos jonnekin pitää mennä ko. päähineen kera niin Vätsärin erämaa lokakuun lopulla on ihan ok valinta. Päässä tulee olla tämän kesän trendiä noudattavalla tweedlakki tai klassinen safarihattu. Pipo kuuluu kesällä kaappiin ja lippalakkia saa käyttää vain jos pelaa baseballia ammatikseen. Pesis ei käy.

Jokatapauksessa luontoon meno on oltava harkittua, pukeutuminen ei ole sivuseikka. Tyylikkyys on ensisijaista ja rahan käytön pitää näkyä.

Ja nyt tämä jamppa lähtee ulos Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa.

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä.

Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat.

Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle sen metsän. Tai siellä liikkumisen rajoittamisen oikeuden. Mutta se on ihan eri jutun aihe.

Joillekin metsänomistajille on valitettavasti noussut lippalakkiin, joillakin jopa kalliiseen huopahattuun, pahasti omistamisen mukanaan tuoma ylivertaisuus ja heillä on pyrkimyksenä rajoittaa muiden liikkumista heidän omistamissaan metsissä. Toisinaan nämä tapaukset ovat johtaneet kieltomerkkien pystyttämiseen metsänreunaan, liikkumisen estämistapaukset ovat varsin yleisiä ja kaikenlainen pelottelu ja uhkailu kuuluvat myös omistavan luokan keinovalikoimiin. Pahimmillaan ylenpalttinen rajoittamisenhalu yhdistyneenä aineenvaihdunnalliseen häiriöön munuaisissa on johtanut jopa hengenvaarallisten ansojen virittelyyn ulkoilualueiden läheisyyteen. Toivottavasti näissäkin tapauksissa a) joko järki voittaa ja ansat poistetaan ennenkuin kukaan satuttaa itseään tai b) ansojen rakentelija jää kiinni saaden ansaitsemansa rangaistuksen ja kokee julkisen häpeän kohteeksi joutumisen.

Jokamiehenoikeus ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä oikeuksia. Meillä jokaisella Tellusta kuluttavilla ns. ajattelevilla nisäkkäillä on velvollisuus pitää huoli tämän maailmankaikkeuden uhanalaisimman maapallon tulevaisuudesta. Niin metsässä kuin urbaanimmissa olosuhteissakin. Tarvitseeko sitä oikeasti edes sanoa? No sanonpa nyt kun kerran sanomaan ryhdyin. Roskat kuuluvat roskiksiin. Jos jaksat kuljettaa metsään täyden oluttölkin, jaksat kantaa sen tyhjänäkin kiertoon. Sama koskee kaikkea muutakin roinaa. Metsään tai muuhun luontoon niitä ei jätetä. Luontoa ei häiritä, pesivää lintua ei mennä kuvaamaan metrin päästä. Eikä häiritä sitä maan- ja/tai metsänomistajaakaan. Ei vahingossa saati tahallisesti. Ja ne koirat pidetään kytkettynä, kuulettako työ?

Siis, jos metsään haluat mennä nyt toimi niin, että jälkipolvemme yllättyvät vielä sadan vuoden kuluttua. Ja positiivisesti. Saaden nauttia luonnosta samalla tavalla kuin me olemme saaneet. Jokamiehenoikeuksin velvollisuuksia unohtamatta.

Ugh! Olen puhunut!

Tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Pertti (nimi muutettu) oli ihan tavallinen harrastajatason luontokuvaaja, joka kuvasi omaksi ilokseen ympäröivää luontoa ja silloin tällöin pääsi kuvillaan paikallislehteen ansaiten alennuslipukkeen lähipizzeriaan.

Pertti halusi kuvata karhun luomuna. Hän pakkasi kuvauskaluston rinkkaan, ajeli itärajan pintaan Pohjois-Karjalan takamaille ja rakensi leirin metsään, pystytti kuvausteltan kilometrin päähän leiristä ja istui odottamaan. Hän istui päivän, istui toisen, istui Pertti kolmannenkin. Vaan ei kontio ilmestynyt kuvattavaksi.

Pertin pinna petti ja eväätkin loppuivat. Hän pakkasi tavaransa ja päätti siirtyä takaisin kaupunkiin. “Ei tullut minusta vuoden luontokuvaajaa tänäkään vuonna,” pohdiskeli Perttimme lähestyessään kaupunkimaasturiaan. Vajaa sata metriä ennen autoa, läheltä kuului murahdus. Hetken hiljaisuuden jälkeen ulahdus ja sitten oli taas hiljaista. Pertin kamera oli jo rinkassa, mieli maassa ja ajatukset jo kotisohvalla, kun hän tajusi katsovansa suurta karhua suoraan silmiin.

Kontio oli kurjannäköinen, riiputti oikeaa etukäpälää ja uikutti hiljaa. Ensin luontokuvaajamme ajatteli juosta pakoon, mutta etiäinen sai hänet paikalleen. Otsolla oli jotain pielessä. Käpälä oli hervoton ja siinä törötti iso puunsälö, joka selvästi teki kipeää. Pertti rohkaistui, lähestyi mesikämmentä varovasti samalla hyräillen “karhunpoika sairastaa” kappaletta. Mies tarttui metsänkuninkaan tassuun ja rauhallisella liikkeellä veti puunsälön pois. Karhu katsoi hetken Perttiä, toisen hetken tassuaan, murahti jykevästi ja ripein laukka-askelin poistui paikalta. Luontokuvaajamme jäi ilman karhukuvaa, mutta oli yhtä huikeaa kokemusta rikkaampi. “Tätä ei usko edes Luontoillan raati”, Pertti mietti ajellessaan kotia kohti.

Kului kymmenen vuotta, kenties viisitoista. Pertti oli jo luovuttanut elämänsä karhukuvan saamisen suhteen, siirtynyt katukuvaukseen ja lähinnä kotipaikkakunnalla vierailevien japanilaisten turistien ikuistamiseen kännykkäkameralla. Mutta sitten Perttiin iski kaiho noille samoille karhumaille. Mitäs jos? Hän kaivoi kaluston naftaliinista ja ajoi samaan paikkaan, jossa hän kohtasi metsänkuninkaan edellisen kerran.

Saavuttuaan perille Pertti hyräili “Karhunpoika sairastaa” kappaletta metsän reunassa kulkiessaan. Ja eipä aikaakaan, kun hänen eteensä nousi jättimäinen kontio. Vähän oikeaa etukäpälää riiputtaen ja Perttiä silmiin katsoen. Hetken aikaa miehestä tuntui, että he olivat yhtä. Pertti ja karhu. Karhu ja Pertti. Mies laski kameran maahan, otti pari askelta otsoa kohti ja jatkoi hyräilyä. Hyvänolon tunne valtasi Pertin.

Samalla hetkellä kun hän tunsi karhun valtavan kämmenen iskun naamallaan, Pertti huomasi kaksi pentua hämärtyvän näkökenttänsä rajamailla. Siinä kohtaa, kun jälkikasvuaan suojelevan kontion hampaat upposivat Pertin niskaan lopettaen hänen maallisen taivalluksen 10 sekunnin kuluttua luontokuvaajamme tajusi, että luontoa täytyy kunnioittaa eikä sinne kaikkien tarvitse mennä hakemaan oman kovalevynsä kulmalle sitä omaa karhukuvaa luontoa häiriten.

Sitä paitsi - tämä tarina ei ole tosi.

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään. Niinhän se menee. Vanha suomalainen kesää ennustava loru. Ei toimi enää nykyään, sanovat ns. asioista-perillä-olevat-lähteet.

Itse näin kevään ensimmäisen kiurun maanantaina eli sen mukaan kesään olisi kuukausi. Peipon kuulin ensi kertaa pari viikkoa sitten eli siitä laskien nyt olisi jo kesä. Västäräkin näin reilu viikko sitten. Eli sittenkin kesään olisi vain vähäsen. Pääskysiä en ole vielä nähnyt. Eli ei nyt kuitenkaan puhuta vielä kesästä. Tämä yhtälö on hankaluudessaan vaalimatematiikan tasoa. Ainakin lähes.

Kevät tulee toisen kansan suussa viihtyvän hokeman mukaan keikkuen. Mutta mikä silloin keikkuu kun kevät tulee? Auringon alkaessa lämmittää, kaivautuu esille jostain koloista monenlaista taapertajaa, jotka pääsääntöisesti liikkuvat keikkuen. Epävarma, suorastaan keikkuva liikehdintä, ei tosin johtune loppupeleissä keväästä vaan taapertajan tikapuuhermostoa ja pikkuaivoja romuttavista kemiallisista yhdisteistä, joista yleisimpiä lienevät C2H5OH -pohjaiset hiilivety-yhdisteet. Etanolin voimalla keikkuvia näkee tosin muulloinkin, joten sananlasku tuskin on siitä alkuaan saanut.

Monityydyttymättömänä rasvahappona eli siis lihaa syövänä heteromiehenä näen kevään keikkumisen mieluiten vastakkaisen sukupuolen keventyvänä pukeutumisena. Keväisen luontoharrastajan mieltä lämmittää satunnaisesti jopa aurinkoa enemmän, kun naisilla on kevättä rinnoissa ja ne keikkuvat iloisesti puolelta toiselle. Kevät keikkuen tulevi.

Unohdetaan sananlaskut. Suomalaisessa luonnossa keikkuu kevään merkkinä myös putkimiehet. Jälkikasvuni kanssa olemme nimenneet “putkimiehiksi” pitkien objektiivien ja kaukoputkien kanssa puskissa ja lintutorneissa viihtyvät harrastajat. Jos jossain on näiden putkimiesten keskittymä, on todennäköistä lähistöllä keikkuvan jonkin rarin. Siis harvinaisen kevään lähettilään. Viimeeksi tällaisen putkimieskeskittymän kohteena oli muleli. Jaa että mitenkä? No kyllähän te nyt mulelin tiedätte. Mustaleppälintu. Muleli. No nyt tiedätte. Muleli.

Varmana ja varsin odotettuna kevään merkkinä voidaan pitää sammakoiden klaanin esiinmarssia. Voi sitä riemua, kun kuulee ensimmäistä kertaa sammakkolammen lemmekkään kurnutuksen ja näkee sen kiihkon, joka pienten sammakoiden tekemiseen liittyy. Siinä on kuulkaa joukkoistamisen voimaa. Kerrassaan.

Oma lukunsa kevään merkeissä on tietysti ihmisen omat ja ihmisen lemmikkien aikaansaannokset, joiden paljastuminen lumen alta keikuttaa mielensäpahoittajien ajatuksia joka kevät. No onhan se suomeksi sanottuna koiranpaska yksi vastenmielisimmistä kevään merkeistä, muttei siitä sen enempää. Ettei kukaan mieltään enempää pahoittaisi.

Kevät - sen sanansaattajat, siivillä tai ilman - ilahduttaa lähes jokaista sukankuluttajaa. Tosi lähellä ovat ne ajat, kun sukat voi varastoida odottamaan uutta kulutushuippua ja ihminen saa nauttia kesästä. Nyt on aika nauttia ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Vaalituloksesta välittämättä.

Kuten Junnu Vainio asian kiteytti: “Hiljaa vaeltaen tahdon sinne ehtiä, missä ilmesty ei joutavia lehtiä. Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia. Jo näkyy hiirenkorvia.”

Olen aivan täydellisen hullaantunut suomalaisen flooran ja faunan nimiin. Lehmä esimerkiksi kuvastaa pohjattoman hyvin tuon kosteasilmäisen ja hyväntuoksuisen eläimen luontaisia ominaisuuksia. Lehmä. Lehmänhenkäys. Voiko kauniimpaa olla? Siksi lehmä -sanan käyttö haukkumistarkoituksissa pitäisi kriminalisoida eläinsuojelulain nojalla.

Lahna. Lepakko. Leppäkerttu. Leskenlehti. Siinäpä muutamia hienoimpia l-kirjaimella alkavia luontokappaleita mitä ensiksi tulee mieleen. Mutta mikä on lutukka? Wikipedian mukaan se on on pienikokoinen, yksivuotinen ristikukkaiskasvi, jota tavataan laajasti pohjoisella pallonpuoliskolla. Lutukka kuulostaa minusta varsin sympaattiselta kasvilta. Semmoiselta lutuselta. Lutunen lutukka. Hellittelynimenä ehkä jo vähän yliampuvaa.

Kasvikunnan nimistöstä vastanneet ihmiset ovat antaneet mielikuvituksensa kynsilaukata nimiä keksiessään. Näsiä, kolmioka, tuoksuvatukka (siis tuoksu vatukka, ei tuoksuva tukka), uuvana ja aapasara. Tarvitseeko sanoa muuta? Noh, täältä pesee ja linkoaa. Aasinkultakorva, yövilkka ja nikonpihta. Kas kun ei canonpihta. Idänkirveli kuulostaa jo ulkomailta peräisin olevalta veneeriseltä taudilta, mutta ei. Kasvi se on, jonka varsi on karvainen, usein haarova, 5 cm pitkä ja harvoin kalju.

Olisipa hauska tietää onko mahdollisesti samassa nimikokouksessa päätetty nimien salava, halava ja jalava käyttöönotosta. Eläköön se pieni, yhden kirjaimen ero!

Sitten iskeekin kuin Luonnon Korkeajännityksestä suoraan miljoona volttia! Vuorossa on yksi hurjimmista: tamadabanisokeltapaunikko. Ihan kuin kuulisin entisen englanninopettajani Timo Tikan sanovan: “repeat after me” tamadabani_sokeltapa_unikko. Tamadaban_isokelta_paunikko. Painotuksella on väliä.

Lintumaailma on myös nimien suhteen ihmeellinen. Ruisrääkkä linnun nimenä olisi mahtava opettaa vaikkapa ranskankieliselle. Kuhankeittäjä hivelee korvaa siinä missä västäräkkikin. Kotimaisten metsiemme hippiäisen ja kuukkelin lisäksi olen suunnattoman ihastunut ulkomaisten lintujen suomenkielisiin nimiin. Töpökääpiötypäkkö lienee yksi huikeimmista. Töpökääpiötypäkkö. Kirjoitusvirhe kenties, mutta sellaisena se löytyy lintujen nimigalleriasta. Uskokaa tai älkää, töpökääpiötypäkkö kuuluu tyrannien heimoon.

Entäs sitten perhoset? Keisarinviitta lienee jokaisen keittiöaatelisen lempilaji näiden pienten siivekkäiden maailmassa. Piippopaksupää naurattaa ainakin lapsia ja heinähiipijä taas kuulostaa kaverilta, joka diilaa hiljaa yössä sätkässä poltettavaa kasvikunnan tuotetta.

Ei aina nauttiakseen luonnosta tarvitse mennä paikanpäälle luontoon. Ottaa vaan luontokirjan hyllystä, lueskelee esimerkkieni mukaisia nimiä ja keksii niille oman mielikuvituksensa mukaisia merkityksiä.

Tämä tuhatkauno painelee nyt aasinkultakorvantaustat märkinä yövilkkaa poistattamaan hammasmähkät ettei iske vaivero. Siitähän saattaa vaikka munakoiso mennä uuvanaksi.

Ihminen on niitä harvoja eläinmaailman edustajia, joka harrastaa lisääntymistoimia ihan huvikseen, vain saadakseen siitä hetkellistä nautintoa. En tiedä nauttivatko muut eläimet samalla tavalla, mutta kyllä suvunjatkamistoimenpiteet saavat niin voimakkaita tuntemuksia aikaan, että uskon sen olevan pitkälti kyseiseen toimintoon ajavan voiman.

Olen luontotarkkailuvuosieni aikana saanut ja joutunutkin todistamaan useamman lajin lemmenleikkejä. Isojen ja pienien. Onpa joskus osunut omalle kohdallenikin moinen onni, siitä todistuksena olkoon tänä vuonna 15 vuotta täyttävä poikani.

Seurailin viime keväänä pihamaallani varpuspariskunnan puuhasteluja. Ensin vähän lennähdeltiin samoille oksille ja pörähdeltiin sinne tänne. Hitaasti lämpenevänä miehenä en heti tajunnut mistä oli kyse. Vasta sitten kun varpusrouva otti tukevan asennon oksalla ja nosti aavistuksen pyrstöään tajusin leikin luonteen. Seurasi kiihkeää sirkutusta, hetkellistä höyhenten pöllytystä ja toimenpide oli ohi. Varpusherra lensi kulman taakse, sikarille kenties tai rehvastelemaan kavereilleen niinkuin koirailla tapana on ja rouva jäi sukimaan tyytyväisen oloisena sulkiaan. Joidenkin viikkojen jälkeen pihapiirissäni sirkutti uuden sukupolven varpuspesue.

Vähän isomman luokan lemmenleikkiä pääsin todistamaan Selousin luonnonpuistossa Tansaniassa. Päivän safarilla kierreltyämme luonto-oppaamme pysäytti jeepin ja osoitti apinanleipäpuun alla lepäilevää kahta leijonaa. Uros ja naaras makasivat totaalisen reporankana meistä lainkaan välittämättä. Opas kertoi kyseessä olevan pariskunnan, joka parhaillaan lepäsi aktien välillä. Silmät hämmästyksestä lautasina kuuntelin tarinaa leijonaparin lemmenleikkien kestosta. Pariskunta tunnelmaan päästyään viettää toistensa seurassa kolme päivää ja parittelee jopa 50 kertaa vuorokauden aikana. Luonto-opas sanoi seuraavan paritteluhetken olevan enintään puolen tunnin päässä, joten jäimme sitä odottelemaan. Eipä tarvinnut odotella kuin kymmenkunta minuuttia, uros murahti, nousi ylös, kiersi kumppanin ympäri kerran ja naaras pyörähti selälleen. Leijonakuningas nuuhkaisi naaraan strategiset paikat ja samantien oltiinkin jo itse asiassa. Suoritus kesti muutaman minuutin ja päättyi ison uroksen mylväisyyn. Sitten painauduttiin taas savannin lämpimään pintaan lepäämään ja odottamaan seuraavaa aktia. Sarjassamme lemmenleikkejä, joita en unohda koskaan.

Ihmiseläin, kuten todettua, lienee niitä harvoja jotka huvikseen lempivät. Ja mitä eriskummallisimmissa paikoissa. Kerran urbaaniluontoretkellä törmäsin eriskummalliseen näkyyn. Rannalla seisoneessa autossa vilahteli perhonen. Hetken luulin näkevinäni harhoja, mutta olihan se perhonen. Tatuoitu sellainen, joka lennähteli ylös alas. Jälleen kerran hitaasti lämpenevällä miehellä kesti kotvanen ennenkuin tajusin menossa olevan ihmisnisäkkäiden autolemmenleikin. Tässä tapauksessa vetäydyin paikalta hiljaa takavasemmalle hienovaraisesti kuvaamatta.

Lempi sykkii luonnossa, onhan kevät. Nauttikaa toisistanne.

Moni meistä menee luontoon hiljentymään. Urbaanimaailman kilinät, kolinat, tuuttaukset ja tööttäykset katoavat korvista melkein heti asfaltin loppuessa ja hiekan alkaessa narskua vaelluskengän anturan alla, tai viimeistään kun retkisaapas losahtaa suonsilmäkkeeseen. Siinä sitä on luontoharrastajan korvan reseptoreita hivelevä ääniaalto oikeassa muodossaan. Ei haittaa edes pieni tinnitus, kun pääsee ulkoiluttamaan korvakäytäviään luonnollisilla äänillä.

Luonto on talviseen aikaan varsin hiljainen, muttei täysin. Pakkasen pauke ja pyryttävän lumen ujellus tuulen aikaansaamana hivelevät mieltä siinä missä satakielen laulu kesällä. Jos kohta onhan kesällä paljon mukavampaa kuunnella luonnon ääniä kuin kylmän talven pimeinä hetkinä.

Ensimmäisen peipon viserrys, laulujoutsenen sordiinovapaa trumpetti, sammakkolammen lemmekäs kutukurnutus ja kaulushaikaran pulloon puhallus ruovikon kätköistä. Siinäpä lähestyvän kesän oivallinen soittolista.

Kuten todettua kesä on ainakin minusta paljon miellyttävämpi aika tehdä äänellisiä havaintoja. Kuikan huuto Saimaalla kuuluu omiin ehdottomiin suosikkeihini ja samaa sarjaa on myös tyynessä kesäyössä soutajan säikäyttävä majavan hännän läimäys. Etelä-Savon saarissa saattaa onnekas kesäihminen kuulla kuhankeittäjän kyselevän “onko piialla vilu?”. Vähän tummempien suosikkiäänieni sarjaan kuuluu korpin moninaisten äänien kirjo. Karhea korahdus, metalliset kilahdukset ja kalseat klonksahtelut saavat pienen ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan. Jos ei tietäisi korpin olevan asialla, voisi kuvitella metsässä olevan menossa maahisten ja menninkäisten maaottelun.

Luonnon äänet katoavat taajamaolosuhteissa lähes kuulumattomiin kuin wanha kunnon vaihevirhe monovastaanottimissa stereotestin aikaan. Ei ole syytä kuitenkaan lannistua vaan kannattaa pitää aistit avoimena. Mustarastaan huilun löytää helposti kaupunkitalojen välistä kaikumasta, tervapääskyjen kirskunta peittää parhaimmillaan jopa ykkösen ratikan kolinan Käpylän kääntöpaikalla ja kalalokkien kailotus karkoittaa kuuppaa kivistävän kankkusen.

Lähestymme parhaillaan kesää - räntäsateesta huolimatta. Siksi juuri nyt on paikallaan aloittaa luonnon tarkkailu myös äänimaailman kautta. Kaikkia lintujen ääniä ei tarvitse osata. Jos mielenkiinto riittää, voi ottaa tavoitteeksi vaikka kymmenen uuden linnunäänen opettelun ensi kesänä. Ja seuraavana kesänä seuraavat kymmenen.

Kehoitankin nyt kaikkia talvisen vaikun poistoon ja höristelemään korviaan luonnon suuntaan. Voi olla, ettet ensin kuule muuta kuin ympäröivän todellisuuden aiheuttamaa kohinaa, mutta korvapari yhdistettynä maailman tehokkaimpaan tietokoneeseen eli ihmisen aivoihin on niin mieletön kapistus että pois alta risujen rapinat ja männynkäpyjen kopinat. Hetken kuluttua alat kuulla ääniä suomalaisesta luonnosta ja mikä parasta, ihan ilmaiseksi.

Pöllöt ovat kiehtovia otuksia. Vähän pelottavia, salaperäisiä ja huvittavia yhtä aikaa. Mikä muu eläin oikeastaan pystyy samaan? Itselleni pöllöt ovat olleet suuren mielenkiinnon kohteita jo pikkupojasta lähtien. Silloin aikoinaan pöllöt jäivät lähinnä satunnaisten äänihavaintojen varaan, mutta muistanpa tapauksen, kun joskus juniori-ikäisenä käytiin naapurinpoikien kanssa kotikaupunkimme lentokentän lähimaastossa viirupöllön pesän lähellä. Pyöräilimme paikalle ja hiippailimme kohti meille kerrottua pesää. Ja hetken kuluttua viiletimme polkupyörillämme kotia kohti hiukset pelosta pystyssa viirupöllön annettua meille hatkat. Vasta myöhemmin tajusin miten tyhmiä silloin olimmekaan. Viirupöllö suojelee pesäänsä urheasti eikä kaihda iskeä ihmisenkään kimppuun. Meille olisi voinut käydä huonosti.

Vähän myöhemmin, kun hiukseni olivat jo luonnollisen poistuman kautta päästäni kadonneet, uskaltauduin taas lähelle pöllöä muuallakin kuin Korkeasaaressa. Kuulin luotettavilta tahoilta lähiseudulla olevan pari pelotonta lapinpöllöä. Pöllöpariskunta oli ottanut reviirikseen erään hakkuuaukean ja ravintolakseen aukealla asustavan myyräpopulaation. Päätinpä siis eräänä päivänä lähteä pöllönkuvausretkelle. Ajattelin arkipäivän aikaisen aamun olevan varsin mainion ajankohdan, tuskin siellä ketään muita olisi, töissähän kaikki ovat. Itselläni oli normaali monivuorotyöstä johtuva arkivapaa. Siispä kalusto autoon ja kohti pöllömaita.

Perille päästyäni jätin autoni vähän kauemmas etten häiritsisi lintuja ja lähestyin kohdetta. Pohdiskeluni arkipäivän aikaisen aamun rauhallisuudesta osoittautui totaalisen vääräksi. Lähempänä lapinpöllöpariskunnan reviiriä suorastaan kuhisi putkimiehiä. Siis pitkillä kaukoputkilla tai objektiiveilla varustautuneita henkilöitä. Tasainen virta hiljaa mumisevia tai täysin puhumattomia lintuharrastajia vaelsi metsäaukion reunapolulla. Joku kertoi jo ottaneensa lähikuvan lapinpöllöstä ja sitten lintu oli lentänyt pois. Ajattelin tehneeni hukkareissun, linnun säikähtäneen kansainvaellusta ja minun jäävän ilman ensimmäistä valokuvaa lapinpöllöstä. Jotenkin se hillitön yleisömäärä häiritsi ja teki mieli lähteä kotiin. En kuitenkaan luovuttanut vaan jäin odottelemaan.

Sitten porukka kohahti. Lapinpöllö lennähti ihan aukeaman reunaan, pienen kuivakkaan koivun oksalle ja oman kuvauskalustoni ulottumattomiin. Ja aika monen muunkin. Ensin porukka katseli pöllöä niiltä jalansijoiltaan, sitten alkoi tapahtua pientä liikehdintää linnun suuntaan ja kohta iso osa porukasta jalkautui pellonreunapolulta itse hakkuuaukiolle ja varovasti pöllöä kohti.

Luonteeltani ujona henkilönä aristelin ensin, mutta rohkaistuin ja seurasin kriittistä massaa kuusentaimien sekaan. Olin kuulevinani paheksuvia kommentteja polulle jääneiden ja jo pöllökuvansa ottaneiden suunnalta, mutten enää välittänyt. Olin joutunut pöllöpsykoosiin. Aika ja paikka hämärtyi hetkessä, ympärilläni olevat vakavat miehet pitkine putkineen katosivat havaintokykyni ulkopuolelle ja minä näin vain pöllön. Siinä se nyt on. Lapinpöllö. Strix Nebulosa. Suuri harmaa pöllö.

Saatuani itseni henkisesti takaisin maanpinnalle otin pari askelta, pysähdyin, nostin kameran, laukaisin. Säädin valotusarvoja, otin pari askelta lähemmäs varovasti, nostin kameran ja laukaisin. Edelleen kääntelin kamerani nuppeja mielestäni parempiin suuntiin, jatkoin hiippailua kohti suurta harmaata, nostin kamerani ja annoin sulkimen raksuttaa. En tiedä kuinka kauan tilanne kesti. Lapinpöllö tuijotti meitä välillä hämmentyneen näköisenä ja keskittyi taas myyräjahtiin. Lopulta se syöksyi myyrän kimppuun, nappasi siimahännän kynsiinsä ja lensi pois. Näytös oli päättynyt! Aavistuksen häirinnästä häveliäänä porukka hajaantui, itsekin köpöttelin autolleni, katselin kameran näytöltä muutamaa harmaata läikkää vihreiden kuusentaimien keskellä. Siinä se oli! Ensimmäinen kuvaamani lapinpöllö!

Kuvien teknisestä laadusta en sano mitään, tämän päivän osaamisellani ja nykykalustollani olisin toki tehnyt paljon paremman kuvan tuosta mahtavasta petolinnusta, mutta tunnelma olisi varmasti ollut ihan toinen. Se, menisinkö enää vastaavanlaiseen joukkokohtaukseen pelottelemaan lapinpöllöä onkin ihan toinen juttu. Pöllöpsykoosiin vajoamisesta nyt puhumattakaan.