Jalkapallo on urheilulajeista erityisasemassa myös kirjallisuudessa ja filosofiassa, metaforien kenttä joka on venynyt niin kaikkien poliittisten suuntausten tarpeisiin kuin "kansallisten" erityispiirteiden kuvitteluun ja kuvittamiseen. Se on lähes alusta asti nähty fyysisen pelin lisäksi leikin, ajattelun ja estetiikan prismojen läpi. Suomalaisille kannattajille jalkapallo on toiminut romantiikan ja kaukokaipuun välineenä, antanut mahdollisuuden toistuviin toivon ja turvallisen pettymyksentunteen, yhteisen ulkopuolisuuden kokemuksiin - sekä nyt aivan uuteen tunteeseen, jossa ollaan jo aivan kansainvälisen menestyksen kynnyksellä.

Ei siis ihme, että jopa kertomuskriittinen Pieni karanteenikirjakerho rakastaa futista ja futisnarratiivien tarkastelua. EM-kisojen viimeisen viikon kunniaksi jalkapallovieraita on kaksi kappalein. "Futistohtori" Sami Kolamon kanssa keskustellaan hänen teoksestaan Jalkapallon kauneus (Aviador). Siinä Kolamo löytää paitsi suuresti ihaillun "kauniin pelin" ja jogo boniton brasilialaiset taiteilijayksilöt, myös tarpeenmukaista kauneutta kaupunkirakentamisessa, johon klassiset stadionit solahtavat kuin tehdastyöläisen vapaa lauantai-iltapäivä. Futiksessa on alusta asti törmännyt vähintään kolmen luokan Maku, ja sen karnevalismi on innoittanut niin 20-luvun wieniläiskahviloiden esteettejä kuin Borgesia ja Ecoa.

Jalkapallokannattaja Paavo Arhinmäki kertoo kirjoittamastaan maajoukkuefanin muistelmakirjasta, johon onneksi pääsee valumaan myös muuttuvan maailman kuvausta ja kritiikkiä, ovathan Suomen miesten A-maajoukkueet päässeet karsimaan ja kärsimään erilaisissa Euroopan politiikan polttopisteissä viimeisten vuosikymmenten ajan. Nationalismi näyttää rumimpia puoliaan monissa futiskatsomoissa, mutta miksi suomalaiskannattajakatsomo on enimmäkseen hyvähenkinen yhteisö, jossa kentän ulkopuolinen status menettää merkityksensä? Puhumme epäonnistumisiin tottumisen romantiikasta mutta myös siitä, mitä kansalaisyhteiskunta ja demokratia mahtaa aina vain ahneemmille UEFA:lle ja FIFA:lle.