Jukka Kokkonen

Metsässä pihlajan oksat viistävät maata marjoista raskaina

siellä keskuudestamme jo poistuneet läheiset laulavat kaskaina

kuumuutta hohkaa syyskesän syli jalkansa levittäen

viekoitellen kutsuu minuakin, mutta vielä periksi anna en

Syvissä mietteissä saloilla samoilen päämäärättä

päässäni maalailen pitkiä kaaria alinomaa ja lepäämättä

sukellan järviin happamimpiin, ihminen on ne tärvellyt

ehkä jätänkin pintaan nousematta

se on, kuulkaa, menoa nyt

Kohenee vastapuikeinen

kaksihalkoinen ja -kotinen

valkonukkainen ja hammaslaitainen

pitkäruotinen ja kolmisorminen

Maanmyötäisesti juurehtii

ja siirottaa verhiönsä

hedelmistössä pitkät pähkylät

Kosteissa lehdoissa

valoisissa viljavissa metsissä

pilkkopimeillä pelloilla

ulkohelpeen vihne tuuleen kurkottaa

Hyvä jos jokin pysyy muuttumatta

tässä alati jatkuvassa liikkeessä

tässä sekasorrossa ja kaaoksessa

jota elämäksi kutsutaan

Tämä tässä nyt tuntuu oikealta

kaikki loppuu, kirja suljetaan

kynttilä sammuksiin puhalletaan

Luulin jo onnistuneeni

toteuttamaan suurimmat haaveeni

luulin jo saaneeni kakusta oman viipaleeni

Vedän yön ranteen auki

vereni muovi meren maahan muodostaa

Luulin jo kaikkein uskomattomimmat käänteet nähneeni

luulin jo kylliksi jaksaneeni

oman osuuteni maksaneeni

Lämmin tuuli hallan tuo

vain muistoihin voi palata

Nostan rennosti käteeni murha-aseeni

kärsimään joutuvat läheiseni, perheeni

huolettomasti kohti tuhoa

otan haltuun tilanteeni

maapallo riutuu ja raihnaistuu

ihminen on syöpägeeni

Soudan mustaan virtaan, luen tuulta ja aaltoja

mutta virtaus on minulle liian vahva

Näissä vesissä uivat suuret saalistajat

valtavat pedot veitsenterävine hampaineen

minäkin olen niille pelkkä suupala

jos joudun veden varaan

Aurinko paahtaa ja porottaa täydeltä taivaalta

olen uuvuksissa ja vesi alkaa loppua

olen hiljalleen ajautunut reitiltäni pois

olen vaarassa joutua avomerelle

sieltä ei ole enää paluuta

olen täysin vailla mitään mahdollisuutta

vaikka kuinka ponnistelen, ei ole mitään mahdollisuutta

vaikka kuinka rehkin ja raadan, vaikka miten rimpuilen

ei ole mahdollisuutta

Näissä syvissä vesissä uivat suuret saalistajat

valtavat pedot veitsenterävine hampaineen

ja virtaus on minulle liian vahva

en pärjää sille, sen kanssa

sille häviän

Mitä me tehtiin hetki sitten?

Mitä ihmettä juuri äsken tapahtui?

Me tehtiin historiaa, me tehtiin taikoja

niitä me tehtiin hetki sitten

Raukeina kaadutaan pehmeään laiskanlinnaan

vaivihkaa kiitollisina toisistamme

sitten päiväuntenmaat viekoitellen kutsuvat

päin naamaa vielä moiskaistaan märkä suudelma

Mitä me tehtiin hetki sitten?

Mitä ihmettä juuri äsken tapahtui?

Me tehtiin mahdottomuus

jotain uskomatonta ja ihanaa me tehtiin

Korvattomasta mukista vuoron perään siemaistaan kulaus haaleaa, jäähtynyttä kahvia

Raukeina kaadutaan pehmeään laiskanlinnaan

vaivihkaa kiitollisina toisistamme

sitten päiväuntenmaat viekoitellen kutsuvat

päin naamaa vielä moiskaistaan suudelma

Avokätinen tyttö kulkee läpi kaupungin

taivaansini ja ilmiliekit silmissään

seuraan haltioissani, lumoutuneena

saappaat täynnä uimarannan hiekkaa

Hän on varsin vaikuttava ilmestys

näyttävä nainen, häikäisevä kaunotar

teemme kolttosia hämärtyvässä illassa

ostan hänelle kukkia jokaisesta kioskista

Viittomakielellä kertoo hän sadun

kun autoja väistellen ylitämme kadun

sitten oikaisemme poikki rantaniityn ruovikoituvan

Ja hän kapuaa jyrkkää rinnettä ylös lähelle pilviä

tähdet syttyvät taivaalle

ja hän kyhää pahvista laatan

ja sanomalehdistä pehmeän vuoteen

tähtien tuoksuun, lähelle pilviä

Taivaallisen kaunis olento kulkee edelläni

johdattaa kohti valonlähdettä

siitä lähteestä juon ja janoni sammuu

nyt en enää tarvitse mitään

Olen verhoutunut johonkin suloiseen

kääriytynyt mielikuvitukseen

astun kynnyksen yli ja putoan uneen

uneen ja unohdukseen

Ja hän kapuaa jyrkkää rinnettä ylös lähelle pilviä

tähdet syttyvät taivaalle

ja hän kyhää pahvista laatan

ja sanomalehdistä pehmeän vuoteen

tähtien tuoksuun, lähelle pilviä

Aamulla tulivat taivaalliset laivat

laskeutuivat kaupunkien toreille ja puistoihin

miedosti tuoksui piipputupakka

ihmiskunnan kesäaika päättyi

He kulkivat ihmisten joukossa loistaen kuin auringot

jakoivat auliisti syvää viisauttaan

he osoittivat meille tarkoituksemme

he olivat ohjaajamme ja opettajamme

He valmistelivat meitä suureen muutokseen

joka oli ollut jo pitkään suunnitteilla

siihen ei menisi enää kauan, se olisi vain ajan kysymys

se tapahtuisi koska tahansa

Kukoistuskausi ei koskaan jatku loputtomiin

välillä kaupunkien on aika vajota mereen

on aika tuhoutua ja kadota historiaan

ja - ehkä - joskus syntyä uudelleen

Osaisinpa piirtää sen tähän

sen paikan, jossa aina herään

Synnintekoja sylityksin taivasalla

ratojen varsilla ja laitureilla

olet äärimmäinen sähikäinen

äärimmäisen kuumana päivänä

Päivätajunta

meitä suojaava pintakerros

Järkevää on opetella yksin olemaan

viisautta on valmistautua suremaan

Painan pään

kalvon läpi painan

puhkaisematta

jälkeen jään

ei kiire enää koskaan

valvon untasi

Pimeä

tämä hetki on se kirkkain

kirkkain pimeä

yhdessä

yhä syvemmälle uimme

kohti aamua

Kesäiltana jurrissa istuin miltei hengetönnä

olin eksynyt ja onneton, vaikka en sitä myönnä

olit jättänyt minut ja yhtään en voi sinua siitä syyttää

alitajuisesti kai tahdoin itseäni nöyryyttää

Vääjäämättömästi olimme kulkeneet kohti umpikujaa

rakkautemme ränsistyessä The Pogues soi päässäni lujaa

en käsittänyt kuinka suunniltaan käytökselläni sinut sainkaan

yön voima minussa vallan otti myös kirkkaaseen päiväsaikaan

Nyt konttasin pitkin hiekkateitä, ojassa välillä käyden

vakaana tavoitteenani, että saisin eteeni tuopin täyden

outoa kuinka niin janottaakin, vaikka juonut on viikon kuin sieni

mistä hyvänsä lisää vain saada voin, sinne on käyvä tieni

Kuin majakka etäisyydessä häämötti valo kutsuvasti

kohti kiintopistettä suuntasin kulkuni kiihkoisasti

vaikka läkähtymäisilläni läähätin, suuni vääntyi jonkinlaiseen hymyyn

ja voimanrippeillä viimeisillä harhailin sisälle hämyyn

Voi sitä riemua kun kolpakon pöytään kannettua sain

se nousi katonrajaan asti, ulvoin syvältä sielustain

piisasi seuraa sekalaista, kahjoja ja jokunen vajaa

monensorttista lipojaa ja selkääntaputtajaa

Kuin maanpäällinen taivas oli kapakan pöytä tuo

ja enkelit lohdun ja unohduksen viimein tulivat luo

aikani jossain toisessa ulottuvuudessa ihanassa unessa uin

kunnes lopulta havahduin

Vastenmielinen, houruisa pubi vieraassa kaupunginosassa, jukeboksissa Paranoid

pakokauhu pääni valtasi: täältä on päästävä pois

en muista saati ymmärrä, mitä siellä edes tein

ja kun ovelta taakseni vielä vilkaisin, nurkkapöydässä istui Shane