En unohda reittiä. Kuljen sen aina ensimmäistä kertaa. En soita ovikelloa. Avaan ovet selälleen. En kysy, en vastaa. Kuiskaan ja astun huoneeseen. En koputa. Tulen hiljaa keittiön kautta. Hiivin ja tiedän: sinua rakastan. Oikaisen maton ja otan syliini. Kuiskaan: tämä on kotimme.

Minulla ei ole ääntä. Olen voimakas ja sulavaliikkeinen. En omista mitään, näen kaiken. Läpikuultavat kasvit kietoutuvat alastomuuteni verhoksi, varpaideni väliin kasvaa iho. Kun kohotan pääni, puiden latvat hipovat taivasta ja kaikkialle on pitkä matka.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Joskus kävelin patotietä myöten sataman ohi saaren äärimmäiseen laitaan. Siellä oli suuri ja laakea kivi, jonka päällä muutuin näkymättömäksi. Maailma oli vesi ja tuuli.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Yhden kerran tapahtui ihme. Aurinko muutti ahvenet kullaksi ja ne tarttuivat syötteihimme kyltymättömällä ruokahalulla. Ne olivat valtavan suuria, ja näin, kuinka ne uidessaan saavissa jalkojeni juuressa täyttivät veden kimaltavalla pölyllä. Monta siimaa katkesi, mutta yhtään kalaa ei päässyt karkuun. Muistelemme sitä vieläkin joka kesä.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Vedessä suuteleminen on julkeaa. Auringossa kimaltelevat vesipisarat korostavat yhteen kietoutuneiden vartaloiden aistillisuutta läpitunkevasti, kaikkiin yksityiskohtiin takertuen. Vaikka suudellessa sulkisi silmänsä, näkee asetelman silti kuin kameran etsimen läpi.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Auringonlaskujen maalaaminen on suuri virhe: imelistä, kummallisen räikeistä väreistä tulee aina teennäisiä. Runojen kirjoittaminen laiturilla hehkuvaa taivaanrantaa tuijottaen on kokonaan kielletty.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Lähettäkää minut Saimaalle.             Riisukaa yltäni vaatteet, joiden työteliäs ilme             alati tavoittelee mainosten rentoa huolettomuuta.             Repikää kaikki kalenterit ja piilottakaa kellot.             Sujauttakaa jalkaani varresta halkeilleet,             värittömäksi haalistuneet kumisaappaat             ja sitokaa päähäni huivi, joka äitini               nuoruudessa näki Pariisin. Lähettäkää minut Saimaalle.             Pakottakaa minut tarpomaan upottavissa             sammaleissa ja kaatuiden puiden ruuduttamissa             kangasmetsissä, joiden kirpeän makea tuoksu             kertoo … Jatka lukemista "VI"

Kierähtelen, ilakoin, pyörin itseni ympäri. Etsin välähdystä, joka kertoo kadonneesta aarteesta auringon osuessa veteen juuri oikeassa kulmassa. Iltaisin makaan kalliolla ja synnytän salaisuuksia.     Runo on osa Saimaa-sarjaa.

Kirjoitan vedestä, joka lyö rantaan. Vesi on aukeava nyrkki ja vaahtopäät sormet. Kerron kaikki tarinat nuotion äärellä. Täällä kliseet ryöppyävät jokaiseen säkeeseen ja rektiot unohtuvat. Minä olen tuulessa hiljaa. Sormet nuolevat kalliota. Laineiden ja sormien lisäksi on äänet ja kosketus. Toiset kliseet, joiden äärellä herkistyy. Piste, jolloin etsii vihkonsa ja alkaa kirjoittaa ja toivoo, että … Jatka lukemista "Oodi kesälle Saimaan rannalla"

Kuljen sen aina ensimmäistä kertaa.

En soita ovikelloa. Avaan ovet selälleen.

Kuiskaan ja astun huoneeseen.

En koputa. Tulen hiljaa keittiön kautta.

Oikaisen maton ja otan syliini.

Kuiskaan: tämä on kotimme.