Menneisyyden Jäljillä

Tässä jaksossa tutustumme astrologian eli tähdistä ja planeetoista ennustamisen historiaan. Pohdimme jaksossa, mitä astrologia tarkoittaa sekä miten se eroaa astronomiasta. Kuinka kauan ihmiset ovat ennustaneet tapahtumia horoskooppien tai muutoin tähtien ja planeettojen asentojen perusteella? Mitä kulttuurista merkitystä tähdillä ja planeetoilla on ollut ihmiselämiin ja vuodenkiertoon? Mitä kiinnostus taivaankappaleisiin kertoo meidän luontosuhteestamme? Jakson vieraana on tietokirjailija Markus Hotakainen, joka on urallaan kirjoittanut paljon tähdistä, planeetoista ja ihmisten kiinnostuksesta näitä kohtaan.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kustantamon kanssa.*

Millä tavoin suhtaudut horoskooppeihin: uskotko niiden antamaan tietoon luotettavalla varmuudella, leikkimielisenä viihteenä vai sivuutatko ne kokonaan? Uskallan väittää, että monille horoskoopit tarjoavat vähintään kevytmielistä tapaa tutkailla omaa identiteettiä tai oman elämänsä tapahtumia.

Kiinnostus horoskooppeihin ja laajemmin tähdistöön ja planeettoihin on ikivanhaa täysin ymmärrettävästi, koska ne tarjoavat kiehtovan tavan tarkastella ihmiselämää suhteessa ympäröiviin ihmisiin ja maailmankaikkeuteen.

Tähdistöjen ja planeettojen säännöllisyys on ollut Markuksen mukaan todennäköisesti se tekijä, mikä on alkujaan kiinnittänyt ihmisten huomion taivaalle. Nykyään, kun eritoten kaupungeissa valo on lisääntynyt merkittävästi myös pimeinä vuorokauden aikoina ja vuodenaikoina, on ihmisten suhde tähtiin ja tähtitaivaan ilmiöihin yhä etäisempi. Markus arvelee, että Suomessa on varmasti jo paljon ihmisiä, jotka eivät ole esimerkiksi koskaan nähneet linnunrataa kunnolla.

Astrologia ja astronomia eroavat toisistaan yksinkertaistaen siten, että astronomia on matemaattista tähtitiedettä, kun taas astrologia on ennustamista taivaankappaleiden sijaintien perusteella tiettynä hetkenä. Oleellista astrologiassa on se, miten planeetat sijoittuvat taivaalle toistensa ja eläinradan tähdistöjen suhteen.

Kulmamitat eli aspektit kertovat tästä, ja niiden pohjalta on tehty erilaisia päätelmiä ja ennustuksia. Lisäksi eläinradan tähdistöillä ja planeetoilla on ominaisuuksia, ja monien havaintojen yhdistelmillä astrologit ovat ennustaneet, miten tähtien ja planeettojen asennot vaikuttavat täällä maan päällä ihmisten elämään, yhteiskunnallisiin tapahtumiin, sääilmiöihin, sairauksiin – ja melkein kaikkeen mahdolliseen.

Markus tiivistääkin asian oivasti: astronomia on tarvinnut astrologiaa, jotta tähtien ja planeettojen liikkeiden ja sijaintien havainnoinnista olisi ihmisille hyötyä.

Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui tähtitieteilijä Johannes Keplerin vuonna 1608 laatima ennustus, josta Markus kertoo jaksossa tarkemmin lisää. Ennustukset saattoivat olla hyvin pitkiä, ja tämäkin menneisyyden jälki on vain ote pidemmästä horoskoopista, joka luotiin yhteiskunnallisesti merkittävälle henkilölle, sotilasaateli Albrecht von Wallensteinille.

Nouseva Saturnus saa aikaan syviä, melankolisia, alati valppaita mietteitä, alkemiaa, magiaa, taikuutta, yhteyttä henkiin, ylenkatsetta ja piittaamattomuutta ihmisen lakeja ja tapoja, kuin myös kaikkia uskontoja kohtaan. Se saa kaiken Jumalan tai ihmisen tekemän epäilyttäväksi ja epäluotettavaksi, ikään kuin se olisi pelkkää petosta ja pohjimmiltaan aivan muuta kuin näyttäisi olevan. Ja koska Kuu on sijoittunut [12. huoneeseen], hänellä on huomattavia ennakkoluuloja kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa keskustelee tai on tekemisissä, joten häntä pidetään yksinäisenä, ajattelemattomana raakalaisena. Tavoiltaan hän on myös armoton, vailla veljellistä tai aviollista rakkautta, ei kunnioita ketään, palvelee vain itseään ja omia pyyteitään, on ankara alaisiaan kohtaan, itsekäs, ahne, petollinen, käytökseltään ailahteleva, yleensä hiljainen, kiivas ja riitaisa, peloton sekä naisia että miehiä kohtaan, joskin Saturnus häiritsee mielikuvitusta, joten hän kokee usein selittämätöntä pelkoa.

Yksi horoskoopin muodoista on syntymähoroskooppi, joita laaditaan täsmällisen syntymähetken perusteella. Kun eläinrata on jaettu 12 huoneeseen, on syntymäkartan kannalta olennaista tunnistaa, muun muassa, että missä huoneissa planeetat ovat ja mitkä ovat planeettojen väliset kulmamitat. Syntymäkarttaa varten tiedossa pitää olla vuosi, kuukausi, päivä, kellonaika ja syntymäpaikka.

Syntymäkartta sellaisenaan ei sinänsä kerro vielä paljon mitään, vaan astrologin tehtävä on tulkita, että mitä syntymäkartta kertoo.

Horoskooppien eli erilaisten tähdistöjen ja planeettojen pohjalta tehtävien ennustusten vaikutus ihmisten elämään on ollut todellinen. Vaikka on vaikea todistaa, että horoskoopit sinänsä onnistuisivat ennustamaan mitään todellisuudessa, on horoskooppien pohjalta tehty päätöksiä esimerkiksi otollisten ajankohtien suhteen eri päätöksille, kuten sotien aloittamiselle.

Markuksen mukaan horoskooppeihin on aina lukeutunut se, että niihin sisällytetään toisiinsa nähden ristiriitaisia asioita – näin jokin asia ennustuksessa osuu useimmiten kohdalleen.

Horoskoopit ovat kiinteä osa kulttuuriamme, uskoimmepa horoskooppeihin tai emme. Markus esittää, että jos väittää jokaisen suomalaisen tietävän horoskooppimerkkinsä, niin ei voi erehtyä paljoa. Tämänkaltainen astrologinen ajattelu on yhä osa nykypäivän kulttuuriamme.

Jakson kuunneltuasi opit, mikä ero on astronomialla ja astrologialla. Ymmärrät myös, miten syvälle astrologia on juurtunut länsimaiseen kulttuuriimme sekä mitä kaikkea horoskoopeilla on ennustettu eri aikoina.

Katse tähtiin ja Menneisyyden Jäljille!

Lähteet:

Markus Hotakainen: Astrologian historia. SKS Kirjat. Helsinki 2026.

Markus Hotakainen: Mustat aukot – Ajan ja avaruuden rajalla. Otava. 2021.

Markus Hotakainen: Mars. Paasilinna. 2013.

Tässä jaksossa syvennymme länsimaisen luontosuhteen pitkään historiaan. Pohdimme jaksossa ennen kaikkea luonnon kulttuurihistoriaa ja sitä, mistä tarkalleen ottaen puhumme, kun puhumme luonnosta. Minkälainen suhde luontoon länsimaisilla ihmisillä on ollut vuosisatojen aikana varhaisista luontomyyteistä nykypäivään? Miten luontosuhde on vuosisatojen aikana muuttunut? Minkälaisia tunteita luonto voi herättää? Entä miten luontosuhteiden historiaan tutustumalla voi ymmärtää nykypäivän ympäristö- ja luontokeskusteluita paremmin? Jakson vieraana on historian emeritusprofessori Heikki Mikkeli.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.*

”Kaikki historiaa on pohjimmiltaan luonnonhistoriaa”. Näin on todennut historioitsija Simon Schama teoksessaan Foreign Bodies, joka on julkaistu vuonna 2023, ja tämä yksinkertaisen viisas sitaatti kuvastaa kattavalla tavalla sitä, mikä merkitys luonnolla on elämässämme. Jakson vieras Heikki Mikkeli on uudessa kirjassaan Elon piiri (2026) siteerannut Schamaa osin siksi, että menneisyyttä tutkittaessa luonto tulee vastaan aina tavalla tai toisella. Luonto on osa ihmiselämää, ja ihminen on osa luontoa.

Heikin kantava väite kirjassa sekä tässä jaksossa on, että ihmistä ei voida erottaa muusta luonnosta, vaan ihminen on eläinlaji muiden joukossa. Länsimaissa on kuitenkin usein tehty keinotekoinen jaottelu luontoon ja kulttuuriin siten, että kulttuuri ja yhteiskunta ovat ihmisen sfäärejä, kun taas luonto on jotain ihmisestä riippumatonta. Tämä ei Heikin mukaan pidä paikkaansa, vaan ihmisen vaikutus näkyy kaikkialla luonnossa ja on osa sitä.

Jotta ymmärrämme, mistä puhumme, kun puhumme luonnosta, on tärkeää määritellä, mitä luonto tarkoittaa. Heikki jaottelee luonnolle kolme perusmerkitystä, joista ensimmäisellä viitataan olemukseen, kuten suomenkielisessä sanonnassa ”luontoni ei anna minun tehdä sitä”. Toinen merkitys pitää sisällään jumaluuden, kuten luonto äiti-maana. Kolmas keskeinen merkitys on, kun luonnosta puhutaan ihmisiä ympäröivänä ympäristönä.

Luonnon ja ympäristön perinteinen käsitteellinen eroavaisuus on se, että ympäristöllä viitataan aisteilla havaittavaan ihmisen ympärillä olevaan maailmaan, kun taas luonto on jotain kokonaisvaltaista ja suurempaa – ikään kuin maailmankaikkeutta kokonaisuutena.

Jakson menneisyyden jälki kuvastaa ironisella tavalla ihmisen suhtautumista luontoon hyötyajattelun näkökulmasta. Viimeistään uuden ajan alussa hahmottui ajatus siitä, että ihminen on luonnon yläpuolella ja siten oikeutettu myös hyödyntämään sitä kaikilla haluamillaan tavoilla.

Heikki nostaa jaksossa esiin ajatuksen liukuvasta perustasosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kun ihminen elää yhdessä vaiheessa maailmassa, niin hän ei tiedä, mitä on ollut aikaisemmin. Ihminen alkaa näin ollen pitää normaalina esimerkiksi lajikadon kyllästämää luontoa, ja ”normaali” luonto muuttuu yhä kapeammaksi ja kapeammaksi. Tämä selittää osin toimettomuutta ja ymmärtämättömyyttä luontoa koskevissa akuuteissa kysymyksissä.

Toivoisinpa, että edes alkuperäisistä metsistä yhä jäljellä olevat hienot jäänteet saisivat jäädä sijoilleen tässä avarassa maassa. Mutta niidenkin täytyy ennen pitkää kaatua, sillä ”yleisen mielipiteen vaikutusta on mahdoton vastustaa”. Lännen uudisasukas pitää noita maasta kasvavia pylväitä ja niiden kannattelemia vehreitä kattoja ja torneja pelkkänä puutavarana, ei minään muuna. Hän näkee niissä vain esteitä, jotka on poistettava hinnalla millä hyvänsä ja joiden on tehtävä tilaa tehtaille, puodeille, seppien pajoille, ehkäpä kirkoille ja tietenkin kapakoille. ”Metsän raivaaminen” on hänen jokapäiväinen ajatuksensa ja yöllinen unensa, ja niin kirjaimellisesti hän tuota johtavaa ajatustaan noudattaa, ettei yhdenkään luonnostaan kasvavan puun, ei edes pensaan, voi sallia kuormittavan maata, muuten hän uskoo työnsä jääneen vaillinaiseksi. Käsitykset edistyksestä, sivistyksestä ja vauraudesta näyttävät liittyvän erottamattomasti metsän täydelliseen hävittämiseen.

Meillä ihmisillä on vuosisatojen aikana ollut muuttuvia, yhteisöllisesti ja yksilöllisesti riippuvia käsityksiä siitä, mitä luonnossa arvostamme, mitä se meille tarkoittaa ja miten luontoa kohtelemme. Tämä näkyy myös nykypäivänä esimerkiksi siinä, miten suhtaudumme moderniin ekokriisiin sekä ennen kaikkea siihen, miten meidän tulisi käytännössä toimia, jotta meillä olisi elämään sopiva maapallo vielä tulevaisuudessakin.

Heikki nostaa esiin jaksossa toisen maailmansodan jälkeen esitetyn ajatuksen, jonka myös kuuluisa luontodokumenttien tekijä David Attenborough aikoinaan toisti: jotta rajallisten resurssien maailmassa voi uskoa siihen, että talous voi jatkuvasti kasvaa, ihmisen täytyy olla joko hullu tai ekonomisti. Ei laisinkaan huono ajatus.

Ihminen on vaikuttanut luontoon enenevässä ja lisääntyvässä määrin, ja se on osin johtanut ongelmiin, joita tänä päivänä on, kun puhutaan ympäristökriisistä. Siksi on myös eko- ja ympäristökriisien kannalta tärkeää ymmärtää länsimaisen ihmisen luontosuhdetta.

Jakson kuunneltuasi opit, että mistä puhumme, kun puhumme luonnosta – sekä miten luontoon on suhtauduttu eri aikoina. Ymmärtämällä länsimäisen luontosuhteen historiaa ymmärtää paremmin sitä, miten nykypäivässä luonnosta puhutaan tai miten esimerkiksi ekokriisin suhteen toimitaan.

Luontosuhteita ja ympäristöajattelua Menneisyyden Jäljillä!

Lähteet:

Heikki Mikkeli: Elon piiri – Länsimainen luontosuhde myyttien maailmasta ekokriisien aikaan. Gaudeamus. Helsinki 2026.

Heikki Mikkeli: ”Takaisin luontoon? Valistuksen ja romantiikan ajan luontosuhteen paradokseja ja kehityslinjoja”. Kaupunkikuvia ajassa, s. 236-258. SKS. 2005.

Heikki Mikkeli: ”Metsäturkki ja sen jurot parturit: Näkemyksiä metsäluonnon ja kansanluonteen suhteesta 1800–1900-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 90 (3), s. 200–215. 1992.

Patrik Svansson: Meren kutsu – Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta. Tammi. 2023.

Tässä jaksossa keskustelemme Habsburgien hallitsijasukujen naisista, siis prinsessoista ja kuningattarista, jotka kasvatettiin tarkasti ja kurinalaisesti rooleihinsa hovissa, mutta jotka oppivat niin ikään käyttämään asemaansa hyödykseen. Miten kuningattareksi kasvatettiin ja minkälaisia taitoja hovin prinsessat ja kuningattaret oppivat? Mikä rooli naisilla oli sijaishallintojen aikaan ja miten he hyödynsivät näissä tilanteissa valtaansa? Mikä merkitys avioliitolla oli tässä kaikessa? Pohdimme myös, mitä Habsburgien hovien naisten toiminta voi opettaa meille nykypäivää ajatellen. Jakson vieraana on filosofian tohtori ja historioitsija Tupu Ylä-Anttila.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.*

Prinsessoja, kuningattaria, vallankäytön kiemuroita ja hovielämää. Näistä aineksista on rakentunut varmasti kaikki historian monarkiat, kuten myös Habsburgien hallitsijasuku. Habsburgien hallitsijasuku on historian yksi tunnetuimmista ja myös vaikutusvaltaisimmista monarkioista eritoten siksi, että he osasivat laajentaa valtaansa erityisesti suvun naispuolisten jäsenten naimakauppojen ansiosta. Habsburgien valtakausi alkoi jo 1200-luvulla ja päättyi vuoteen 1918, ja vuosisatojen aikana Habsburg-hovi vaikutti suuressa osassa Eurooppaa.

Vallankäyttö on kaikin puolin aina ajankohtainen ja kiinnostava puheenaihe, ja Habsburgien hovi avaa oven peilata vallankäytön teemoja menneisyydessä. Pohdimme jaksossa vallankäyttöä erityisesti kuninkaallisten naisten kautta.

Tupun uusi kirja (2026) valottaa Habsburgien prinsessojen ja kuningattarien elämää sekä vallankäyttöä. Tupu on kirjassaan todennut kiinnostavasti näin: ”Ristiriita tyttären syntymän tuottaman pettymyksen ja myöhemmän innostuksen välillä kuvaa niitä moninaisia odotuksia, joita kuninkaallisia tyttäriä kohtaan oli.” Tupu kertookin, että Habsburgien hovissa ajateltiin, että on lopulta hyvä, että sukuun syntyy paljon tyttäriä, koska silloin on mahdollisuus muodostaa naimakauppojen avulla liittolaisia. Jos suvussa olisi vain poikia, heille täytyisi jakaa perintöä, ja riski suku- ja valtataisteluille kasvaisi.

Sen lisäksi, että naispuolisten Habsburgin hovin jäsenten avulla valtapiiriä Euroopassa laajennettiin, toimivat kuningattaret itse myös vallan kahvassa sijaishallitsijoina. Nainen saattoi nousta sijaishallitsijaksi tapauksissa, jossa valtakunta oli levinnyt niin isoksi, että hallitsija ei pystynyt olemaan yhdessä paikkassa aina itse.

Habsburgien hovissa ajateltiin, että on hyvä, että sijaishallitsija on sukua. Tarkan kasvatuksen ja kurin omaavat naiset nähtiin lojaaleina sijaishallitsijoina, ja Tupun mukaan he olivatkin hyvin lojaaleja suvulle ja hoville. Naisten rooli sijaishallitsijoina katsottiin suotuisaksi myös siksi, että naisella ei voinut olla sotilaallista valtaa. Näin ollen he eivät olleet samanlainen uhka kuin mieshallitsija, joka olisi saattanut hamuta lisää valtaa.

Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui sitaatti kirjeestä, jonka Alankomaiden sijaishallitsija Marie Unkarilainen lähetti veljelleen Kaarlelle vuonna 1555. Jaksossa luemme ääneen vielä pidemmän version kirjeestä, jossa Marie pyrkii kaikin tavoin vakuuttamaan veljensä Kaarlen siitä, että hän ei enää halua jatkaa sijaishallitsijan tehtävässä.

Kirjeessä hän korostaa monta kertaa, miten hän ei naisena ikinä voinut täyttää tehtäväänsä yhtä hyvin kuin mies, minkä johdosta hän koki riittämättömyyden tunnetta. Vaikka Kaarlen ylistäminen ja Marien itsensä vähättely olivat osin retorisia keinoja vakuuttaa Kaarle siitä, että Marie saisi jättää roolinsa sijaishallitsijana, kertoo kirje myös aikakautensa ihanteista ja vallankäytön ajatusmaailmasta.

Olen ymmärtänyt, että teidän Majesteettinne ei pitänyt päätöksestäni luopua hallitustehtävästäni ja tuntuu välttämättömältä selittää teidän Majesteetillenne syyt, jotka pakottavat minut siihen, tehdäkseni oikein Jumalan silmissä ja kunniaani ajatellen – pyydän nöyrimmästi, että kuulette tämän ja käsittelette viestini huomioiden, kuinka täydellisesti luotan Teidän Majesteettiinne sinä henkilönä, joka on, Jumalan jälkeen, minun kaikkeni tässä maailmassa. Teidän Majesteettinne tietää ja hyvin muistaa, että kun päätitte antaa minulle tämän tehtävän, pyysin anteeksi riittämättömyyttäni, mutta minua velvoittavan tottelevaisuuden takia otin tehtävän vastaan lyhyeksi aikaa, Teidän Majesteettinne vedottua siihen, ettei toista henkilöä nopeasti löydy ja teidän lapsenne olivat niin nuoria. Omatuntoani painaa jatkaa tässä tehtävässä, jossa koen kykenemättömyyteni niin raskaana – en tiedä kuinka hoitaa sitä tarpeeksi hyvin. Mitä enemmän minulla on kokemusta, sitä kyvyttömämpi olen ja teidän Majesteettinne on avannut silmäni ymmärtämään antamalla esimerkin siitä, mitä minun pitäisi tehdä, sillä jos joku, jolle Jumala on suonut niin paljon ymmärrystä, määrännyt ja kutsunut hallitsemaan kuningaskuntia ja maita, joita Hän on Teidän Majesteetillenne suonut, jos te ette pidä itseänne sopivana jatkamaan tehtäväänne, kuten olette niin usein katsonut sopivaksi kertoa minulle, niin kuinka minä voisin olla niin tyhmän rohkea, että voisin kuvitella olevani kykenevä hallitsemaan, varsinkin kun olen nainen ja siten kykenemätön hallitsemisen tärkeimpiin tehtäviin.

Sukupuoli olikin keskeisessä osassa vallankäytön eri tavoissa Habsburgin hovissa 1500-luvulla. Ylipäätään monarkia tarkoitti sekä kuningasta että kuningatarta, jotka täydensivät toinen toisiaan. Kuningas oli sotilaallinen ja rohkea kansansa puolustaja, ja kuningatar oli lempeä ja armollinen alamaisilleen. Kuningattaren sallittiin myös tarpeen tullen neuvoa kuningastaan.

Tupu pohtii jakson lopussa, että Habsburgien hovielämä 1500-lopulla opettaa nykypäivää ajatellen sen, että ihmiset toimivat erilaisissa rooleissa usein sen kulttuurisen ajattelutavan mukaan. Tavat olla, toimia ja käyttäytyä määrittyvät sen mukaan, miten ihmiset itse ajattelevat, että heidän kuuluisi käyttäytyä. Tässä kasvatuksella on keskeinen rooli. Käyttäytymistavat määräytyvät esimerkiksi sosiaalisen aseman, perheen aseman tai sukupuoliroolin mukaisesti.

Jakson kuunneltuasi opit useista Habsburgin suvun 1500-luvulla eläneistä jäsenistä – miehistä, mutta erityisesti useista naisista, jotka toimivat sijaishallitsijoina aikanaan. Kuulet myös, millä perusteella naiset saattoivat toimia sijaishallitsijoina sekä mitkä olivat hyvän prinsessan ja kuningattaren ihanteet Habsburgien hovin jäseninä.

Hovielämää Menneisyyden Jäljillä!

Lähteet:

Tupu Ylä-Anttila: Kuningattariksi kasvatetut – Habsburg-prinsessat 1500-luvun alkupuolella. Gaudeamus. Helsinki 2026.

Tupu Ylä-Anttila: Habsburg Female Regents in the Early 16th Century. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2019.

Tupu Ylä-Anttila: ”Hallitsijan päänsäryt”. Julkaistu Historia – Historiantutkimuksesta ja opetuksesta Helsingin yliopistossa -blogissa 11.10.2017. Luettu 15.8.2026.

Jakson keskiössä on keskustella, minkälaista on opettaa historiaa sekä miten historian opiskelu on muuttunut yläkouluissa ja lukioissa viime vuosien aikana. Mikä merkitys historiataidoilla ja niiden opettamisella on lapsille ja nuorille? Miten opetussuunnitelmaan tehdyt muutokset muokkaavat sitä, miten lapset ja nuoret ymmärtävät menneisyyttä? Entä mitä aiheita ja näkökulmia olisi relevanttia opettaa lisää kouluissa? Miten historiaa oppii ja ovatko nuoret yhä kiinnostuneita oppimaan historiasta? Jakson vieraina ovat historian ja yhteiskuntaopin lehtori Eero Kitunen Haukilahden lukiosta Espoosta sekä historian ja yhteiskuntaopin lehtori sekä opetusharjoittelun ohjaaja Marjo Sassali Jyväskylän normaalikoulusta.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa. Jakso on toinen osa kolmiosaista yhteistyötä.*

Vinkki: Historian Ystäväin Liitto järjestää to 29.10. klo 17–19 Helsingissä Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden Historian opetuksen nykytila Suomessa. Keskustelua pääsee vapaasti seuraamaan niin paikan päällä kuin verkossa striimin välityksellä.

Keväällä 2026 jaksossa #146 aloitimme kolmen jakson kokonaisuuden, jossa keskustelemme kolmesta eri näkökulmasta siitä, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on. Tämä jakso onkin toinen osa tätä trilogiaa ja kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa. HYL täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta.

Siinä missä jaksossa #146 pohdimme, minkälaista historian opiskelu on yliopistoissa, niin tässä jaksossa astumme yläkouluun ja lukioon. Tämän podin vielä aikaisemmassa jaksossa #88 puhuimme Hilda Tolosen kanssa historiataitojen oppimisesta, ja nyt jatkamme tätä pohdintaa historiataitojen tärkeydestä.

Eero ja Marjo molemmat painottavat sitä, että opetussuunnitelma on ohjannut opetusta siihen suuntaan, että kyse ei ole tarkkojen faktatietojen osaamisesta, vaan monipuolisten historiataitojen kehittymisestä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa oppia historiaa, vaan tarvitaan monia eri tapoja: lukemista, kirjoittamista, joskus pänttäämistä, jotta oppii laajemman kontekstin, johon voi asettaa asioita oikeaan asiayhteyteen. Tarvitaan myös eläytymistä, keskustelemista, väittelemistä, heittäytymistä ja tiedonhankinnan taitoja.

Marjo kertoi, että hänen entinen kollegansa Kari Pöntinen sanoi, että historian oppiminen on kuin verkon kutomista: verkko täyttyy toisesta kulmasta, välillä toisesta ja jossain kohdassa langat punoutuvat yhteen. Tämä kuvastaa mielestäni hienosti myös ajatusta historiallisen tiedon luonteesta, joka on myös verkon omaista, polveilevaa ja toisiinsa eri tavoin linkittyvää.

Kuulimme jaksossa menneisyyden jälkiä kaksin kappalein, kun sekä Marjo että Eero valitsivat jaksoon menneisyyden jälkensä. Vaikka nämä kaksi menneisyyden jälkeä ovat keskenään erilaisia, ne käsittelevät molemmat pedagogiikan sekä opettajan roolin merkitystä.

Eero toteaa jaksossa, että hän toivoisi jokaisen lapsen ja nuoren kohdalle opettajan, jota he voisivat muistella lämmöllä myöhemmin. Olisi tärkeää, että jokainen oppilas saisi kokemuksen siitä, että opettaja auttoi elämässä eteenpäin. Marjo lisäsi tähän, että hän miettii ajoittain, että vaikka oppilas ei muistaisi historian faktatietoja, jokainen oppilas muistaa varmasti tavan, jolla hänet kohdattiin.

Hyrsylän kansakoulu toimi Tammivuoren talossa vuosina 1917-1927. Äitini Maria Tammivuori kertoi, miten helppo oli alle kouluikäisenkin puikahtaa koulun puolelle isompien perässä. Maija aloitti koulun kuunteluoppilaana 6-vuotiaana, mutta kun hän edistyi koululaisena kuten muutkin, hänen annettiin jatkaa oikeaa koulua ja niinpä hän jo 12-vuotiaana oli suorittanut kansakoulun oppimäärän. Sinä syksynä kun Maija täytti 17 vuotta, hän aloitti 2-vuotisen karjakkokoulun Kurkijoen maatalousoppilaitoksessa. Hän lähetti hakupaperinsa vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Hänen oikeudentuntoonsa ei sopinut se, että Paula-sisko oli saanut käydä Jamilahden kansanopiston, mutta häntä ei olisi tahdottu päästää kouluun. Koulu oli tosin melko kaukana eikä sieltä kovin usein päässyt kotona käymään. Ikävästään huolimatta Maija pysyi koulussa ja suoritti sen hyvin arvosanoin. Lämmöllä äitini muisteli vielä vanhoilla päivillään erästä Kurkijoen naisopettajaa, joka otti hänet, kaukaa tulleen rajaseudun tytön ja koulun nuorimman oppilaan, erityiseen suojelukseensa.

Mielen ylevyys ja suuruus, ystävällisyys, oikeudenmukaisuus ja anteliaisuus ovat paljon luonnonmukaisempia asioita kuin nautinto, elämä ja rikkaus; suuri ja ylevä mieli ilmenee juuri siinä, että se verratessaan jälkimmäisiä yhteiseen hyötyyn toteaa ylenkatseellisesti niiden arvottomuuden. Samoin on luonnonmukaisempaa antautua suunnattomiinkin ponnistuksiin ja vaivoihin, jos suinkin voi näin tuottaa pelastuksen tai avun kaikille kansoille – aivan kuin Herakles, jonka kansanuskomus on hänen hyvistä töistään kiitollisena sijoittanut jumalten yhteisöön – kuin elää eristyneisyydessä, vaikka saisi elää vapaana kaikista vaivoista, vieläpä mitä suurimpien nautintojen keskellä ja kaikinpuolisessa yltäkylläisyydessä, kaikkia muita kauniimpana ja voimakkaampana. Tästä syystä juuri parhaimmat ja jaloluonteisimmat pitävät edellisen kaltaista elämää verrattomasti arvokkaampana kuin jälkimmäistä.

Historiaa opiskelemalla oppii monitahoisia kansalaistaitoja: media- ja monilukutaitoa, erilaisten aineistojen käyttämistä ja laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa. Historia voi Eeron mukaan olla aika haastava oppiaine, jos oppilas ei ole tottunut lukemaan pitkiä tekstejä. Koulumaailmassa on ollut havaittavissa trendi siitä, että keskittymyskyky ja kärsivällisyys pitkien tekstien lukemiseen on laskenut, joten historian opiskelu tukee siis näiden taitojen harjoittamista.

Marjo muistuttaa, että historian opiskelussa on pitkälti kyse siitä, että lapsi ja nuori voi luoda merkityksiä itselleen. He voivat pohtia, että mikä on oma rooli omassa lähiyhteisössä, Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Historiaa opiskelemalla oppii myös analysoimaan nykypäivän tapahtumia suhteessa menneisyyteen, ja toisaalta osaa valmistautua tulevaisuuteen menneisyyden avulla.

Eero tiivistää, että jos oppilaalla on jonkinlainen historiasivistys ja jonkinlaiset historiataidot, niin nykymaailmaa ymmärtää ihan toisella tavalla. Historia opettaa ”toisaalta ja toisaalta” -ajattelua. Maailma kun ei ole mustavalkoinen.

Jakson kuuntelemalla hahmotat, millä tavoin historiaa opetetaan yläkouluissa ja lukioissa nykyisin, ja miten opettaminen on muuttunut 2000-luvun aikana. Ymmärrät, mitä historiataidot ovat sekä miten lapset ja nuoret hyötyvät historian opiskelusta kouluissa.

Historiataitoja harjoittamaan Menneisyyden Jäljillä!

Lähteet:

Historian Ystäväin Liitto

Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto HYOL

Jaksossa keskustellaan keskiajan henkilötarinoista, jotka eivät ole tosikertomuksia tai eivät perustu niin sanotusti todelliseen historiaan. Pohdimme jaksossa, että mistä aineksista legendat, valehistoria ja myyttiset tarinat syntyvät. Minkälaisiin tarpeisiin epätosia tarinoita kehitellään? Mitä tarkoitusta varten tarinat kuningas Arthurista, Robin Hoodista ja Wilhelm Tellistä ovat syntyneet? Mietimme lisäksi, minkälaisia yhtymäkohtia menneisyydessä ja nykyisyydessä on valehistorian kirjoittamisen suhteen. Jakson vieraana on tietokirjailija Vesa Sisättö.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.*

Jakson pohjalla on syksyn 2026 yksi uutuuskirjoista nimeltä Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit, joka on mielestäni erittäin mainio nimi kirjalle. Keskustelemme jaksossa näistä pyöreään pöytään kutsutuista huijareista, kuten Kuningas Arthurista, Robin Hoodista, Wilhelm Tellistä ja myös meidän suomalaisten omasta Piispa Henrikistä ja Lallista.

Piispa Henrikin ja Lallin tarinaa käsittelimme aiemmin viime vuonna jaksossa #132 Sini Kankaan kanssa, joten suosittelen kuuntelemaan myös tuon jakson. Lisäksi suosittelen kauan aikaa sitten julkaistua jaksoa #9, jossa keskustelimme Jaakko Tahkokallion kanssa keskiajan myyteistä ja valehistoriasta.

Vesa pohtii vuoden 2026 syksyllä julkaistussa kirjassaan seuraavasti: ”Mielikuvamme menneisyydestä ovat täynnä ihmisiä ja tapahtumia, jotka historiantutkimus ja arkeologia ovat osoittaneet joko täysin olemattomiksi tai vain vaivoin meille kerrottua tarinaa muistuttaviksi. Meitä on huijattu.” Jakson kiinnostava kysymys onkin, että mistä syntyy ihmisten halu uskoa tarinoihin, joiden tutkitun tiedon pohjalta tiedetään olevan epätosia.

Myytit ottavat usein inspiraatiota kaunokirjallisuudesta ja fiktiosta. Vesan oma tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä, jossa häntä on kiinnostanut erityisesti fantasiakirjallisuus. Näin ollen hän lähestyy keskiajan valehistoriallisia henkilötarinoita ennen kaikkea ikään kuin kaunokirjallisuuden ja fiktiivisen tarinankerronnan näkökulmista.

On sinänsä myös kiinnostavaa, että keskiaika on suosittu inspiraation lähde fantasiakirjallisuudessa: Vesan mukaan niin sanottu pseudokeskiaika on tyypillinen fantasiakirjallisuuden näyttämö. Vetävä fantasiakirjallisuus vaatii usein jotain tuttuuden tunnetta, jota menneisyys lukijoille tarjoaa.

Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui sitaatti yli sata vuotta sitten julkaistusta kuningas Arthurin tarinasta, joka on käännetty myös suomen kielelle. Kuningas Arthurin myytti on yksi jaksossa käsitellyistä henkilötarinoista, jotka ovat pitkään jatkuneita, historiaksi väitettyjä hahmoja, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole olleet todellisuudessa olemassa.

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat: ”Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott’ei hän menettäisi siunaustani.” Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli. Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Meriin tiesi ett’ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua. Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.
Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat: ”Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas.

Myyttisten tarinoiden synty liittyy usein siihen, että pyritään poliittisesti johonkin. Tarinoilla luodaan usein myös kansallista identiteettiä, kuten kuningas Arthurin ja Britannian, William Tellin ja Sveitsin sekä Lallin ja Suomen osalta. Myyttiset tarinat tarjoavat suuria tunteita ja tuovat merkityksellisyyttä, minkä vuoksi niihin on haluttu uskoa.

Kiinnostavaa on myös, että myyttiset tarinat ja legendat ovat ikään kuin taipuisia, koska niissä ei ole varsinaista totuuspohjaa. Vesan mukaan siksi kukaan ei voi varsinaisesti tulla sanomaan, että kerrottu tarina olisi varsinaisesti väärin, koska se ei ole ollut totta alkuunkaan.

Jakson kuunneltuasi opit, mihin tarkoituksiin myyttisiä ja valehistoriallisia tarinoita on kehitelty menneisyydessä sekä kehitellään myös nykypäivässä. Kuulet myös, mitä syitä on sille, että kuningas Arthurin, Robin Hoodin, William Tellin sekä piispa Henrikin ja Lallin legendat ovat menestyneet vuosisatojen ajan.

Myyttisen valehistorian pariin Menneisyyden Jäljille!

Lähteet:

Vesa Sisättö: Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit. SKS Kirjat. Helsinki 2026.

Vesa Sisättö; Anu Ala-Korpela & Mikko Metsämäki: Operaatio Kekkonen. Tammi. Helsinki 2000.

Keskustelemme jaksossa siitä, miten historialliset henkilötarinat heräävät henkiin teatterin lavalla ja miten menneisyyttä hyödynnetään inspiraationa teatteritaiteessa. Pohdimme jaksossa, millä tavoin historiaa voi hyödyntää nykypäivän teatteritaiteessa erityisesti kahden Greta Tuotannon esityksen – Diivat studiossa ja Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa – kautta. Mitä asioita on eettisesti muistettava? Mikä on faktan ja fiktion suhde esityksissä? Entä mikä menneisyydessä kiehtoo ja vetoaa katsojien näkökulmasta? Pääsemme myös tutustumaan, keitä Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen olivat ja miten heidän henkilöhistoriaansa on hyödynnetty juuri näissä teatteriesityksissä. Jakson vieraana on taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen, joka on käsikirjoittanut molemmat teatteriesitykset ja toimii myös kertojana toisessa esityksessä.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Greta Tuotannon kanssa. Löydät Greta Tuotannon tämänhetkisen ohjelmiston täältä.*

Studioon on palattu pienen kesäloman jälkeen, ja tänään valokeilaan pääsee kolme suomalaista taiteilijaa – Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Tarkalleen ottaen nämä kolme suomalaista taiteilijaa pääsevät valokeilaan elo-syyskuussa 2026, kun heidät nähdään Helsingin Aleksanterin teatterin lavalla kahden eri esityksen muodossa.

Greta Tuotanto todella tuo näyttämölle kaksi kiinnostavaa esitystä, joiden inspiraationa ovat toimineet Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa on esitys, jossa runous, musiikki, kulttuurihistoria ja draamakohtaukset yhdistyvät yhdeksi vuoteen 1927 sijoittuvaksi esitykseksi. Diivat studiossa on puolestaan musiikkiteatteriesitys, jossa 1900-luvun taitteen taiteilijanaisten kokemuksia peilataan nykypäivän kokemuksiin julkisuudesta, taiteesta ja työstä.

Jakson vieras Anna Kortelainen on kirjoittanut molempien esitysten käsikirjoitukset, ja keskustelemme jaksossa siitä, miten käsikirjoitukset syntyvät ja miten käsikirjoituksista syntyy teatteriesitys. Pohdimme erityisesti sitä, millä tavoin historiasta voi inspiroitua taidetta tehdessä niin, että se on menneisyyttä arvostavaa ja eettistä.

Anna kertoo jaksossa, miten eri taiteen- ja tieteenlajien rajapinnassa tapahtuu yleensä kaikkein eniten. Luovuuden maailmassa tai toisaalta tieteen maailmassa rajat ovat välillä keinotekoisia, ja nämä rajat voitaisiin useammin rohkeasti ylittää. Näin voitaisiin katsoa ennakkoluulottomasti, mitä voimme kertoa tositarinan pohjalta.

Jaksossa kuulemme kaksi eri draamakohtausta, joista toinen on Diivat studiolla ja toinen Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa -esityksistä. Molempia esityksiä voisi kuvata kokonaistaideteoksiksi, joissa tieto, tulkinta ja taide kohtaavat toisensa.

Tällaista elämä on Annan mukaan myös todellisuudessa: toimimme arjessamme tietyn käsikirjoituksen mukaisesti, mutta improvisoimme matkalla. Kun esityksissä käsitellään menneisyyttä, se auttaa ymmärtämään meidän omaa elämäämme paremmin.

MADAME: Istuskelitte Monte Carlon pelikasinon edessä, kun ette päässyt sisälle! Onpa pateettista!
OLAVI: Olin Katrin kanssa. Oli kamalan noloa, kun emme päässeet sisälle. Puvut olivat liian nukkavierut. Tämä Välimeren aurinko on liian paljastava. Ei sillä, että meillä olisi ollut rahaa, millä pelata. Katri oli juuri saapunut Etelä-Ranskaan. Hänellä oli todettu keuhkotauti, ja Välimeren ilmaston piti hoitaa hänen terveyttään. Vietimme ensin aikaa täällä Nizzassa, kunnes tänne ilmaantui muitakin suomalaisia, tulenkantajia.
MADAME: Eikö se ollut hienoa, että tuli ystäviä kaupunkiin? Olisipa minunkin ystäväni tulleet tänne. Tehän saatoitte sitten lomailla kaikki yhdessä?
OLAVI: Juu ei ollut hienoa. Ne hölöttivät kovalla äänellä suomea ja pysähtyivät kadulla töllistelemään ilolintuja suu auki ja tilasivat ravintolassa pelkkiä ranskanperunoita ja ketsuppia hölökyn kölökyn ja laskivat oman osuutensa laskusta pennilleen. Lähdimme Katrin kanssa pakoon Beaulieu’hön pieneen täysihoitolaan. Sen nimi oli Henrik neljännen paviljonki, “Pavillon Henri IV”.

Anna nostaa jaksossa esiin myös, miten tositarinat ovat kaikkein hurjimpia, mikä tekee myös historiasta kiinnostavan inspiraation lähteen esityksille. On totta, että esimerkiksi ihan tavallisissa suomalaisissa suvuissa on ihan uskomattomia henkilöhahmoja ja edesottamuksia, jotka ovat kaikki totta. Anna toteaakin, että mikään fiktio ei tavoita sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Taiteen tekemisen ja kokemisen suhteen Anna kertoo, että serendipiteetti on hänelle tärkeä käsite, jonka alkuperä on 1700-luvulta. Se tarkoittaa, että yhtäkkiä kohtalon oikusta ja sattumalta asiat löytävät toisensa. Se on oivaltamisen iloa, että löytää asian, joka on odottanut eri asioiden risteyksissä. Annan mukaan parhaimmillaan esityksissä lavalla sekä katsomossa tunnetaan serendipiteettiä. Tämä on tunne siitä, että olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen prosessi on tuottaa käsikirjoitus teatteriesitykseen ja millä tavoin historia voi inspiroida taiteen tekemisessä. Ymmärrät myös, miten historiasta voi taidetta tehdessä inspiroitua niin, että se on silti menneisyyttä eettisesti kunnioittavaa.

Musiikkiteatterin pariin Menneisyyden Jäljille!

Lähteet:

Greta Tuotanto ohjelmisto

Greta Tuotanto: Diivat studiossa

Greta Tuotanto: Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa

Jakson kärkenä on yliopistot ja se, miten yliopistot rakentavat eriarvoisuutta luokan, sukupuolen ja rodullisuuden kautta. Keskustelemme jaksossa, millä tavoin 1900-luvun taitteen yliopistot rakensivat eriarvoisuutta erityisesti Yhdysvalloissa. Ketkä saivat ja pystyivät käydä yliopistoa ja ketkä eivät? Pohdimme yliopistoja ja tieteen tekemistä ennen kaikkea koloniaalisuuden näkökulmasta. Miten yliopistot ja orjuus liittyivät toisiinsa? Entä millä tavoin yliopistot ovat käsitelleet koloniaalista menneisyyttään nykypäivässä? Pohdimme myös, pitäisikö myös Suomessa käydä vastaavaa keskustelua yliopistojen koloniaalisesta menneisyydestä. Jakson vieraana on historioitsija Aino Kirjonen.

Aiempina kesinä podissa on kuultu kesäjaksoina keskustelua saimaannorpista, uima-asuista sekä roskakaloista, mutta tämän vuoden kesäjakso sijoittuu ehkä hieman koomisestikin yliopistoihin, jotka lomailevat tällä hetkellä. Iskemme nyt yliopistojen loman aikana lyijynlujasti kiinni yliopistojen kritiikkiin, jotta voimme ensi lukuvuoden alkaessa asennoitua yliopistoihin niiden historiaa paremmin ymmärtäen.

Vaikka erityisesti Suomessa yliopistokoulutuksesta puhutaan useimmin luokka- ja sukupuolieroja tasaavana ja siten tasa-arvoistavana asiana, mikä pitää paikkansa, on yliopistoja tästä huolimatta tärkeää tarkastella myös eriarvoisuuden rakentajana tai ylläpitäjänä. Tätä varten on kysyttävä, ketkä yliopistossa saavat opiskella, miltä näyttää ihmisen tulevaisuus yliopistokoulutuksen jälkeen sekä mikä on yhteiskunnan tavoite siitä, minkälaisia kansalaisia yliopistot muokkaavat.

Jakson pohjalla on hyvän ystäväni ja podissakin useaan kertaan vierailleen Aino Kirjosen väitöskirja, joka käsittelee ajatuksia ihmiskunnan rodullisesta sivilisaatiosta ja sen kehityksestä yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Olemme aiemmin vuosia sitten nauhoittaneet jakson #16 Ainon tutkimusaiheesta, jolloin puhuimme yliopistoista ja valkoisuudesta niin ikään 1900-luvun taitteen Yhdysvaltojen kontekstissa. Nyt kun Aino on valmistunut syksyllä 2025 tohtoriksi, niin ajattelimme, että on hyvä päivittää tuo jakso ja tuoda mukaan ajankohtaisia näkökulmia myös nykypäivää koskien.

Aino onkin vieraillut podcastissa jo moneen otteeseen aiemmin, ja tämän ja jakson #16 lisäksi suosittelen kuuntelemaan jaksot #10 ja #20, joissa käsittelimme historiaa kevyellä otteella erilaisten pelien kautta.

Alkujaan 1100-luvun Euroopassa ja 1600-luvun Amerikassa yliopistot ovat olleet paikkoja pappiskoulutukselle ja virkamieskoulutukselle, ja miehet lähtökohtaisesti tekijät näitä töitä. Tämän vuoksi yliopistot olivat perinteisesti miesten tiloja. Sukupuoliroolit perustuivat sille ajatukselle, että yhteiskunnassa on erilliset tehtävät miehille ja naisille, ja nämä tehtävät eivät leikanneet toisiaan – itse asiassa yhteiskunnan sivilisaation tasoa mitattiin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta juuri sillä, miten eriytyneitä naisten ja miesten työt ja erilaiset sukupuolittuneet tekijät olivat.

Naisten mahdollisuus kouluttautua yliopistossa sekä sukupuolten erillisyys korkeakouluissa turvattiin ja ratkaistiin usein sillä, että naisille perustettiin omat yliopistot. Näin tilasta syntyi olennainen eronteon keino.

1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, ja se oli samalla vahvasti maahanmuuttovastaisuuden aikaa. Eritoten itä- ja etelä-eurooppalaisten ihmisten maahanmuuttoa ei katsottu hyvällä. Sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat yhteen siten, että pelättiin, että ei-toivotut maahanmuuttajat lisääntyvät samalla, kun valkoiset ja keskiluokkaiset anglosaksiset yhdysvaltalaiset naiset kouluttautuvat ja eivät lisäänny.

Näin ollen pelättiin, että yhdysvaltalainen rodullinen kehitys ei etene toivotusti. Vaikka toisaalta pelättiin, että koulutuksen vuoksi etenkin valkoiset naiset eivät saa lapsia toivotulla tavalla, niin samaan aikaan koulutuksen ajateltiin muokkaavan rodullista kehitystä toivotunlaisesti. Jakson menneisyyden jälki kertoo koulutuksen ja rodullisen sivilisaation suhteesta.

Heti kun tarkastelemme koulutusta rodullisesta tai etnisestä näkökulmasta, se näyttäytyy pohjimmiltaan yhteiskunnallisen muutoksen prosessina. Se edustaa sosiaalisen evoluution viimeisintä ja — ainakin mahdollisesti, ellei vielä tosiasiallisesti — tehokkainta toteuttajaa. Vaikka [koulutus] kohdistuu yksilöihin, sen ensisijaisena tavoitteena on rodun kehittäminen sen yksilöiden parantamisen kautta. Koulutuksen päämäärä ei siis ole yksi, kuten toisinaan esitetään; se on kaksinainen. Se sijaitsee sekä yksilössä että rodussa. – – Rodullisessa kasvatuksessa päämääränä on yhä korkeampien ihmisyyden asteiden peräkkäinen toteutuminen.

Yhdysvalloissa yliopistot ja koloniaalisuus liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, eikä yliopistojen ja kolonialismin historia ole useinkaan kaunis. Koloniaalisuus laajempana käsitteenä pohtii sitä, että miten elämä siirtomaissa mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa sitoutuu talouteen, kulttuuriin ja politiikkaan, ja minkälaisia pitkän ajan seurauksia kolonialismilla ja imperialismilla on ollut eri puolella maailmaa.

Yhdysvalloissa yliopistot ovat toteuttaneet niin sanottuja orjuusraportteja, joissa puretaan sitä, miten eriarvoisuutta on rakennettu yliopistoissa. Ketkä yliopiston henkilökunnasta ovat omistaneet orjia? Onko orjia elänyt ja työskennellyt kampuksilla? Miten yliopisto on kiinnittynyt taloudellisiin rakenteisiin, jotka liittyvät orjakauppaan ja kolonialismiin? Miten tiede on yrittänyt oikeuttaa valkoisen rodun paremmuutta?

Vuonna 2022 julkaistussa Harvardin yliopiston orjuusraportissa todetaan seuraavasti: ”1600- ja 1700-luvuilla ihmisten myynti ja kauppa orjuuden muodossa sekä teollisuudenalat, jotka perustuivat orjuutettujen naisten, miesten ja lasten työhön, olivat laajalle levinneitä ympäri maailmaa, muodostivat keskeisen osan Uuden-Englannin taloudesta ja vaikuttivat voimakkaasti Harvardin yliopistoon. Harvardin johtajat, opettajat, henkilöstö ja hyväntekijät pitivät ihmisiä orjina, joista osa työskenteli yliopistossa, kartuttivat varallisuutta orjakaupan ja orjatyön kautta ja puolustivat orjuuta instituutiota.”

Nämä ovat tyhjentäviä kuvauksia yliopistojen ja kolonialismin yhteyksistä ja seurauksista. Pohdimme jakson lopussa Ainon kanssa, tulisiko suomalaisten yliopistojen pohtia niin ikään omaa suhdettaan koloniaalisuuteen siltä osin, kun vanhimmat yliopistot ovat kuuluneet eurooppalaiseen ja kansainväliseen kulttuuripiiriin.

Aino toteaa hienosti, että vaikka yliopistot tasaavat eriarvoisuutta, ne myös ylläpitävät eriarvoisuutta yhä tänä päivänä. Olisi siis relevanttia, että kriittinen katse maailmaa kohtaan käännettäisiin useammin yliopistoihin itseensä, sillä siihen olisi tilaisuuksia.

Jakson kuunneltuasi opit, millä tavoilla sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat toisiinsa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ymmärrät myös, miten yliopistot rakensivat eriarvoisuutta sekä tukivat valkoisten miesten johtamaa yhteiskuntajärjestystä Yhdysvalloissa.

Yliopistojen kritiikin pariin Menneisyyden Jäljillä!

Lähteet:

Aino Kirjonen: Civilized Bodies : Race and Gender in U.S. Elite Colleges, 1890–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2025.

Janne Lahti & Johanna Skurnik: Kolonialismin muokkaama maailma – Euroopan ekspansion globaalihistoriaa. Otava. Helsinki 2025.

Mari Käyhkö: ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” : työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia, Vol. 57, Nro. 1, 7-25, 118.

Mari Käyhkö: ”Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset”. Sosiologia, 1/2014, s. 4–20.

Sonia El Kamel & Victoria Odum: ”Valta on tietoa”. Julkaistu Ruskeat Tytöt -sivustolla 2.11.2027. Luettu 7.7.2026.

Harvardin yliopisto: Harvard and the Legacy of Slavery. 2022.

Keskustelemme jaksossa suden sekä yleisesti luonnon monimuotoisuuden historiasta. Pohdimme, kuinka pitkäikäinen ilmiö on susiviha ja mitä se pitää sisällään. Pohjautuuko susiviha todellisiin uhkiin vai periytyykö osa pelosta menneisyydestä ja kulttuurista? Mitä tunteita ylipäätään suurpetoihin ja niiden metsästämiseen liittyy? Lisäksi mietimme, kuinka kauan luonnon monimuotoisuudesta ollaan oltu huolissaan sekä minkälaiset tekijät herättävät ihmisissä tahdon suojella luontoa ja erilaisia lajeja. Minkälainen rooli medialla ja kansalaiskeskustelulla on luonnon monimuotoisuudelle? Miltä ylipäätään näyttää uhanalaisten lajien historia Suomessa? Jakson vieraina ovat historioitsija Otto Latva ja historioitsija Heta Lähdesmäki Turun yliopistolta.

Tammikuussa 2026 Suomessa astui voimaan asetus, jolla mahdollistettiin suden kiintiömetsästys heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Suden metsästys järjestettiin tammikuun alusta helmikuun alkupuolelle, ja asetus salli 100 suden tappamisen. Asetuksen taustalla on toukokuussa 2025 Euroopan parlamentissa hyväksytty muutos, jonka myötä suden suojelun taso muuttui ”strictly protected” eli tiukasti suojellusta ”protected” eli suojelluksi. Tämä herätti vilkasta ja kiihkeääkin keskustelua alkuvuonna 2026, mutta susikeskustelun historia on todellisuudessa paljon, paljon pidemmällä.

Olen itse kotoisin Salosta, ja keskustelu susista on ollut useita vuosia siellä kiivasta. Salon Seudun Sanomat uutisoi helmikuussa 2025, että tuolloin pihahavainnot susista olivat 2020-luvulla nelinkertaistuneet Salon seudulla. Salon seudulla siis asutaan Suomen tiheimmän susipopulaation keskellä, ja susihavainnoista sekä erityisesti susien hyökkäykset Salon seudun lammastiloille ovat puhututtaneet. Esimerkiksi syyskuussa 2025 Salon Seudun Sanomat uutisoi, että Kiikalassa samalle lammastilalle sudet olivat hyökänneet samana vuonna jo kuudesti.

Susiviha on pitkäikäinen kulttuurinen ilmiö Suomessa, sitä on ollut myös aikoina, jolloin susi on ollut Suomessa ja koko Pohjolassa sukupuuton partaalla. Susista käytävä keskustelu on usein voimakasta ja polarisoitunutta, sillä vastakkain asetetaan suden suojelu ja toisaalta suden aiheuttamat ongelmat. Taustalla on usein myös suden kulttuurihistoria, josta tässä jaksossa puhutaan.

Keskeisimmät motiivit metsästykselle ovat olleet tyypillisesti ravinto ja haitat, mutta metsästys toimi myös eräänlaisena urheilulajina ennen 1900-luvun ajatusta riistanhoidosta ja eri yhteiskuntaluokkien metsästysharrastuksista.

Otto ja Heta ovat kollegojansa kanssa todenneet, että: ”Suomalaiset eivät kuitenkaan ole aina olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. Ennen 1800-luvun loppua kyläläisten kerrotaan osallistuneen pakollisiin sudenajoihin haluttomasti tai välinpitämättömästi. Tämän on tulkittu liittyneen siihen, että sutta pidettiin hallitsemattoman luonnonvoiman kaltaisena riesana, josta ei uskottu voivan päästä kokonaan eroon.”

Jakson menneisyyden jälki kertoo 1800-luvun tahtotilasta metsästää susi kadoksiin Suomesta. 1800-luvun susivihaan ja intoon sudenmetsästystä kohtaan liittyi susikannan kasvu vuosisadan loppua kohden. Hetan mukaan geenitutkimusten arvioissa on esitetty, että 1800-luvun loppupuolella susia olisi voinut olla Suomessa jopa 1400 yksilöä. Susia oli siis tuolloin Suomessa noin 1000 enemmän kuin nykyisin. Yksi syy susikannan suuruuteen 1800-luvun loppupuolella oli, että suomalaiset olivat metsästäneet hirviä kestämättömällä tavalla, mikä vähensi suden mahdollista ravintoa.

1880-luvun ilmapiiriin vaikuttivat myös lastensurmatapaukset Turun seudun pitäjissä, kun yli 20 lasta väitettiin kuolleen suden tai susien tappamina. Vaikka tuolloin myös Tampereella ja menetetyn Karjalan seudulla oli aiemmin samanlaisia tapauksia, aiheuttivat Turun seudun lastensurmat trauman suomalaisille. Kävi ilmi, että ihminen olikin saaliseläin, ja toinen petoeläin tappoi ihmislapsia. Tämä trauma vaikuttaa perintönä edelleen suomalaisten susisuhteessa.

Tämän maan petoeläimistä on susi ahneutensa ja rohkeutensa tähden wahingollisin ja lähinnä karhua myöskin suurin ja wäkewin. – – Susi on luonteeltaan pelkuri ja kawala, mutta nälän ja pakkasen ahdistamana käy se usein rohkeaksi, jopa tyhmäksikin. – – Waan jos yhteiskunta pontewasti käyttää nykyajan keinoja susien häwittämiseksi, niin ei pitäisi sen ajan olla kowin kaukana, jolloin woi ainakin tiheämmin asutuilla seuduilla lukea susiakin niiden joukkoon, jotka owat olleet ja menneet. Olkoon tämä lähimmän tulewaisuuden toimena.

Oton mukaan kaikki historiallinen lähdemateriaali osoittaa, että eri kulttuureissa on erilaisia suhteita eläimiin, ja nämä suhteet muuttuvat ajassa. Näin ole ihmisten suhde eläimiin ei ole universaali tai puhtaan biologinen, vaan isoilta osin kulttuurinen. Heta muistuttaakin, että se kertoo meistä ihmisistä paljon, jos suhde jonkin eläimen kanssa hiertää tai suhde on haastava.

Biodiversiteettitutkimus on lähtökohtaisesti ollut lähinnä biologien tekemää ja keskittynyt lähimenneisyyteen tai tähän päivään. Oton johtama Fauna et Flora Fennica -tutkimushanke pystyi tarjoamaan lajitietoa ja havaintoja paljon kauempaa menneisyydestä kuin aikaisemmin.

On todella hyvä, että luontoa tutkitaan poikkitieteellisesti. Otto tiivistää jaksossa osuvasti, että biodiversiteetti ja sen ongelmat eivät määrity yliopiston tiedekuntarajojen mukaan.

Jakson kuunneltuasi ymmärrät, kuinka pitkäikäinen ilmiö susiviha on Suomessa ja miksi. Kuulet myös tietoa suden historiasta Suomessa, 1880-luvun lastensurmien tapauksista sekä susikannan suojelusta ja uhanalaisuudesta. Ymmärrät jakson jälkeen, mitkä asiat vaikuttavat kulttuuriseen tahtoon suojella luonnon monimuotoisuutta.

Susien jäljille Menneisyyden Jäljillä!

Lähteet:

Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeen nettisivut

Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo & Noora Kallioniemi (toim.): Suomalaisten lajien historiallisen kartasto. Turun historiallinen yhdistys. Turku 2025.

European Parliament News: ”Wolves: MEPs agree to change EU protection status”. Julkaistu 8.5.2025.

Tiina Raevaara: ”Alan olla vihainen, varokaa – Jokaista kolmesta elämäntehtävästäni poljetaan nyt maahan”. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 11.1.2026.

Turun yliopisto: ”Suden historia on usein kerrottu väärin – satoja tuhansia lehtiartikkeleita läpi käynyt tutkimus uudistaa käsitystä Suomen lajien menneisyydestä”. Julkaistu 25.3.2025.

Salon Seudun Sanomat: ”Susiviha kumpuaa menneisyydestä – tällainen on ihmisen ja suden yhteiselämän verinen historia”. Julkaistu 9.2.2025.

Salon Seudun Sanomat -uutisia susihyökkäyksistä lammastiloilla: Syyskuu 2025, marraskuu 2024, syyskuu 2023, syyskuu 2023.

Valtioneuvosto: ”Asetukset hyväksytty – suden metsästys alkaa 1.tammikuuta”. Julkaistu 30.12.2025.

Yle: ”Susia pidettiin myös lemmikkeinä 1900-luvulla – tutkimus paljastaa yllättävän määrän susihavaintoja”. Julkaistu 1.4.2025.

Jakson tarkoituksena on tutustua työlaitosten sekä niihin passitettujen henkilöiden historiaan. Pohdimme jaksossa, minkälaisesta maailmankuvasta sekä luokkaan liittyvistä kysymyksistä työlaitosten olemassaolo ja päämäärä itsessään kertovat. Keitä työlaitoksiin lähetettiin ja mistä syistä? Mitä työlaitoksissa tehtiin? Miten työlaitosten hoidettavat itse kokivat laitoksen arjen ja kurin? Entä minkälaisiin nykypäivän työnteon, kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen vastuun kysymyksiin työlaitosten historia kiinnittyy? Jakson vieraina ovat historioitsija ja dosentti Katariina Parhi sekä Työväenmuseo Werstaan näyttelypäällikkö Linda Heinonen.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Museonäyttely Rikoksetta rangaistut on Werstaalla 30.4.–20.9.2026, minkä jälkeen näyttely siirtyy uudessa muodossa museo- ja tiedekeskus Tiimaan 9.10.2026–3.10.2027. Työväenmuseo Werstaaseen on aina ilmainen ja vapaa pääsy kaikille.*

Oli ilo osallistua huhtikuun lopulla Työväenmuseo Werstaan uuden Rikoksetta rangaistut –näyttelyn avajaisiin sekä tutustua tuohon näyttelyyn ennen tämän jakson nauhoittamista, sillä tämän jakson aihe on sama kuin tuon Wertsaan uuden näyttelyn aihe eli työlaitosten historia 1900-luvun Suomessa.

Avajaisten puheenvuoroissa kuultiin myös Aleksi Siltalaa eli Siltala kustantamon edustajaa, sillä näyttelyn avajaisten lisäksi juhlistettiin samannimisen kirjan julkaisua, ja mieleeni jäi se, miten Aleksi totesi, että Rikoksetta rangaistut –näyttely ja kirja edustavat ”uutta suomalaista ihmisoikeuksien historiaa”, jossa irtolaiset saavat oman äänen.

Tämä oli pysäyttävä ja mieleen painuva kuvaus, ja pohdinkin, miksi en itse tiennyt juuri mitään työlaitoksista tai niiden historiasta ennen tätä kevättä. Katariina kertoo myös jaksossa pohtineensa ennen työlaitosten historiaa koskevaa tutkimustaan, että miksi hän ei tiennyt työlaitosten historiasta oikeastaan mitään – tästä ajatus tutkimukselle syntyikin.

Työlaitosten unohdetusta menneisyydestä kertoo myös se, että Lindan oli museonäyttelyä rakentaessa tavallista vaikeampaa löytää työlaitosten historiaa koskevia aineistoja ja esineitä. Eli tässä vinkki kaikille, joilta löytyisi aineistoja tai esineitä työlaitosten historiaa koskien – olkaa yhteydessä Työväenmuseo Werstaaseen!

Lisäksi Työväen arkistolla on 30.4.–20.9.2026 käynnissä muistitietokeräys, josta löydät lisätietoa täältä.

Avajaisten puheenvuorossa Werstaan museojohtaja Kalle Kallio totesi, että työlaitoksissa tehty pakkotyö muodosti yhden työnteon muodon, jossa työ ei ollut varsinainen vaihdannan väline, vaan pyrkimys ennaltaehkäistä ja parantaa ”laiskuutta ja huikentelevaisuutta”.

Jakson menneisyyden jälki kuvastaa juuri tätä kuvaavaa asennetta, jossa yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin sopeutumattomat nähdään henkilöinä, jotka aiheuttavat vain harmia ja jotka pitää laittaa ruotuun. Katariina toteaakin jaksossa, että työn ajateltiin kasvattavan ja ojentavan. Toivottiin, että työlaitoksissa kunnottomina pidetyistä ihmisistä tulisi kunnollisia.

Onhan itsestään selvää, että monet rikokset tehneen, moraalittoman henkilön yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyöminen tapahtuu, sanoisinko automaattisesti, ja tämän vuoksi työlaitosten kanta-asujamiston muodostavatkin juuri entiset rikolliset, joiden elämäntapa koti- ja asuinseuduillaan on siksi paheellista ja kiusallista. Juuri se seikka, että kunnanviranomaiset halukkaasti toimittavat nämä heille monessa muodossa harmia ja vaivaa aiheuttaneet henkilöt työlaitokseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi, jona aikana he ainakin ovat poissa renttuilemasta kotiseuduillaan, vaikuttaa sen, että työlaitosaines on huonompaa kuin yleensä luullaankaan.

Suomen ensimmäinen työlaitos avattiin vuonna 1924, ja työlaitosten ajateltiin olevan taloudellisesti tuottavia työlaitoksia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä työlaitosten havaittiin olevan itse asiassa kalliita ylläpitää. Ne nähtiin moraaliselta näkökulmalta silti hyödyllisiksi, sillä niiden ajateltiin toimivan pelotteena kuntien asukkaille.

Työlaitos oli laitostyyppi muiden laitosten ja vankilan välissä. Seuraava sitaatti Ridasjärven päihdehuoltokeskuksen arkistosta löytyneestä salakirjeestä vuodelta 1947 kuvastaa eräänlaista kokemusta työlaitoksen arjesta:

”No niin kai lopetan koska noi vartian tomppelit väijyy joka paikassa ne ei varmaankaan antais haudassakaan lepoa jos vain jollain tavoin voisivat esteenä olla.”

Työlaitosten arjessa koettiin kuitenkin myös mukavia ja hyviä hetkiä. Työlaitosten historiaa voidaan lähestyä myös sitä kautta, että samaan aikaan, kun on jonkun vapautta on rajoitettu, niin on saatettu tehdä lapsensuojelullisia toimenpiteitä, rauhoitettu perhe-elämää ja suojeltu esimerkiksi pahoinpideltyä puolisoa. Perheen jäsenet olivatkin usein mukana passituspäätöksissä.

Jakson kuunneltuasi opit, mitä tarkoittaa työlaitos ja minkälainen työlaitoksien historia on Suomessa. Pääset myös pohtimaan, millä tavoilla työlaitosten historia kiinnittyy nykypäivän keskusteluihin sosiaalihuollosta sekä moraaliin, arvoihin ja luokkaan liittyvistä teemoista.

Työlaitoksien ovista sisään Menneisyyden Jäljille!

Lähteet:

Työväenmuseo Werstaan nettisivut

Työväen arkiston muistitietokeräys työlaitosten historiaa koskien

Katariina Parhi & Vesa Ranta: Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa. Siltala. Helsinki 2026.

Työväenmuseo Werstas: Rikoksetta rangaistut kuvaa työlaitosten vähän tunnettua historiaa. Tiedote julkaistu 29.4.2026.

Pohdimme jaksossa, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on historian opiskelijoiden ja opiskelun näkökulmista. Mietimme, mikä innoitti alkujaan historian opintojen pariin sekä muuttuiko ymmärrys menneisyydestä opiskelun aikana. Minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa ja mitä historianopiskelusta saadulla tietotaidolla tässä päivässä oikeastaan tekee? Näin tuotantotehokkaasti voisi kysyä, mitä hyötyä historian opiskelusta ylipäätään on? Lisäksi pohdimme, miltä historiantutkimuksen tulevaisuus näyttää tulevaisuuden asiantuntijoiden silmin. Jakson vieraina ovat kaksi Helsingin yliopistolla opiskellutta henkilöä: Kronoksen eli Helsingin yliopiston suomenkielisen historian opiskelijayhdistyksen puheenjohtajan Kekri Pihlström sekä jatko-opiskelija Pihla Pekonen. Jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson yhteistyökokonaisuutta Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa.

*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa.*

Vinkki kiinnostuneille: Historian Ystäväin Liitto järjestää ti 12.5.2026 Helsingin Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden otsikolla Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet – Paasikiven opit ennen ja nyt. Tilaisuuden paneelikeskustelua johtaa poliittisen historian dosentti Kati Katajiston, ja muut paneelin osallistujat ovat ministeri ja Helsingin yliopiston kunniatohtori Jaakko Iloniemi, valtioneuvos Matti Vanhanen, professori Vesa Vares, dosentti Mikko Majander sekä professori Johanna Rainio-Niemi. Tapahtumaan voi osallistua joko livenä Tiedekulmassa tai kaksi viikkoa tilaisuuden jälkeen tallennuksena Tiedekulman sivuilta.

Tämä jakso starttaa erittäin kiinnostavan kolmen jakson kokonaisuuden, jossa pääsemme avartamaan mieltämme historian merkityksen suhteen nykypäivän yhteiskunnassa. Näin ollen tämä kolmen jakson kokonaisuus kiteyttää osaltaan sitä, missä tässäkin podissa on lopulta pohjimmiltaan kyse – historia auttaa meitä ymmärtää paremmin ympärillämme olevaa maailmaa.

Tämä jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa, joka täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Tämä on siis HYL-trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta osaa julkaistaan syksyllä 2026. Kokonaisuudessaan tarjoamme kolme eri näkökulmaa siihen, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on – ensin opiskelijoiden ja myöhemmin opettajien ja tutkijoiden näkökulmista.

HYL on suomalainen historiayhdistys, jonka ydintarkoituksena on edistää historian tunnettuutta Suomessa ja tukea historian harrastamista sekä tuoda esiin historian uutta tutkimusta. Tämän lisäksi HYL julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa yhdessä Suomen Historiallisen Seuran kanssa.

Pihla, joka on toiminut HYL:n toiminnanjohtajana, kertoo jaksossa, että hän kokee HYL:n vahvuudeksi sen, että yhdistys tuo yhteen ihmisiä täysin erilaisista taustoista. Yhteistä kaikille jäsenille on suuri kiinnostus historiaa kohtaan.

Jakson aikana luimme ääneen kaksi mainiota sitaattia itseoikeutetusti kuningatar Kristiinalta, jota Pihla on tutkinut maisterin tutkielmassaan. Kristiina on alla olevan sitaatin lisäksi todennut, että ”jokaisella vuosisadalla on ollut omat typeryytensä, joita on pidetty syvällisinä ajatuksina, sekä omat typeryksensä ja pelkurinsa, joita on pidetty sankareina”. Nämä ovat varsin viisaita sanoja.

Keskustelimme osin näihin sitaatteihin viitaten jaksossa siitä, että mitkä ovat tämän hetken haasteita historia-alalla. Olimme Pihlan ja Kekrin kanssa yhtä mieltä siitä, että Kansallisarkiston suunnitelmat palvelujensa merkittäväksi supistamiseksi eivät kestä päivänvaloa. Suunnitelmia on kritisoitu laajalti historia-alalla muun muassa Suomen Historiallisen Seuran sekä erinäisten mielipidekirjoitusten välityksellä.

Helsingin yliopistolla yhä historiaa opiskeleva Kekri toteaa jaksossa, että ylipäätään erinäiset leikkaukset vaikuttavat historian opiskelijoiden tulevaisuudenuskoon ja uskoon siitä, miten kulttuuriperintöä vaalitaan.

Menneisyys on mennyttä, tulevaisuus on epävarma. Nykyhetki on vain piste, mutta tämä pelottava piste tulee jonain päivänä määräämään tulevaisuutemme.

Nykypäivän haasteiden lisäksi pohdimme jaksossa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että miksi historian opiskelu on niin kiehtovaa, hyödyllistä ja palkitsevaa. Pihla kiteytti tämän erinomaisella tavalla todetessaan, että asiat eivät synny tyhjästä, vaan ovat lähes poikkeuksetta pidemmän kehityksen aikaansaannoksia. Näin ollen menneisyyden asiantuntijoina historioitsijat ovat samalla nykyisyyden ja tulevaisuuden taitajia.

Kekri nostaa jaksossa esiin myös sen, että yksi syy, miksi hän halusi aikoinaan opiskella historiaa on, että historia on yhteydessä niin moneen muuhun asiaan. Jos kiinnostaa kulttuuri, taide ja politiikka, niin kaikki nämä nivoutuvat historiaan.

Olimme yhtä mieltä siitä, että historian opiskelu on muuttanut meidän jokaisen maailmankuvaa peruuttamattomasti hyvällä tavalla. Historia tarjoaa arvokkaan perspektiivin nykypäivään, kulttuurien rakentumiseen sekä inhimillisen elämän ymmärtämiseen.

Jakson aikana kuulet, minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa sekä millä tavalla historian opiskelu muuttaa maailmankuvaa. Pääset myös mukaan pohtimaan, mitä historia ylipäätään on sekä minkälaisista aiheista tämän hetken historianopiskelijat ovat kiinnostuneita.

Historian opiskelun matkaan Menneisyyden Jäljille!

Lähteet:

Historian Ystäväin Liiton nettisivut

Simo Mikkonen, Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: ”Arkistot ovat kansakunnan muisti – ja nyt uhkaa dementia”. Julkaistu Keskisuomalaisessa 28.3.2026.