Emilia Suvialan toisen romaanin nimi viittaa Piilaaksoon. Keskustelemme episodiromaanista muotona, Laaksosta metaforana ja kollektiivisena mielenmaisemana, mutta myös keskenään hyvin eriilaisten ihmisryhmien kotina. Mitä vanhoille asukkaille taoahtuu, kun hillittömän rikkaat teknologiamenestyjät valtaavat kotikaupungin? Pohjois-Kalifornian maisemiin on hakeuduttu pitkään myös henkistymään, onko sillä enää muuta merkitystä kuin tarjota ympäri vuorokauden työskenteleville menestyjille sopivan tehostettu henkireikä? Vai onko se kaninkolo.

Laakso-romaanissa innovoidaan kuoleman ja menetyksen "käsittelyyn" (tai sen kieltämiseen) sopivaa simulaatiota. Todellisuudessakin on jo tekoälyapureita, joiden avulla voi jatkaa kuin toinen ei olisi kuollut. Puhumme narsistista tekki-innovaattorijengiä riivaavasta ikuisen elämän unelmasta, kuolemanpelosta, yksinäisyysepidemiasta ja muista oireista jotka johtuvat ihmisen ikävästä Toisen luo.