Sirpa Kähkösen uusin romaani sijoittuu ratkaisevaan hetkeen Kuopiossa 1964, ja levittäytyy samalla sadan vuoden säteelle, Pietarista Leningradiin (ja takaisin). Ääneen pääsee laaja kaarti ihmisiä, nuoria ja liikaakin kokeneita, elämäänsä aloittelevia ja kuolleita.

Keskustelemme Sirpa Kähkösen kanssa historiasta hänen teoksissaan - se ei ole hänelle "keino", "miljöö" tai muu ulkoinen työkalu, vaan jotakin muuta. Kähkönen tarkastelee teoksissaan, miten eletyt kriisit ja kauheudet siirtyvät yli sukupolvien, myös ja varsinkin silloin kun niistä ei puhuta. Vihreässä salissa ääniä ja totuuksia on useita. Sirpa Kähkönen kertoo, miksei kuitenkaan enää kaikkitietävää kertojaa. Pohdimme romaania rajaamisen taiteena, jatkuvaa uudistumista ja toisaalta George Simenonin kaltaista kirjailjaa, joka yllättää aina vaikka tuntuu toistavan samaa. Keskustelemme Suomen unohdetusta kaupunkilaisesta ja kansainvälisestä lähihistoriasta ja siitä, miten eteenpäinmenon ideologiaa varjostaa julmuus heikompia kohtaan.

Sirpa Kähkösen kuva Jonne Räsänen, Otava