Historiantutkija Mirkka Lappalainen ottaa uusimmassa kirjassaan lukijan mukaansa 1600-luvun loppupuolelle tutkimaan Nils ”Smitten” Rosenschmidtin katoamista ja (oletettua) murhaa. Miten on mahdollista, että Sköldvikin kartanon isäntä katosi (kertomusten mukaan yön selkään ratsuineen ja koirineen) syksyllä 1673, eikä mukaa tuntunut kaipaavan häntä ennen kuin työmiehet löysivät ruumiin kaivosta seitsemän vuotta myöhemmin?

Smittenin tarina on täynnä ristiriitaisuuksia, tutkimatta jättämistä, katoavia jälkiä ja henkilöitä, selittämättömiä hiljaisuuksia. Kirjaa voi lukea myös tutkielmana siitä, mitä voimme saada menneisyydestä selville, missä menevät herkullisen spekulaation ja tiedon rajat. Tutkiessaan epätavallista tapausta se piirtää myös lukijalle tarkkaa kuvaa 1600-luvun oikeuskäytännöstä, jumalaapelkäävästä elämänmenosta ja maisemasta, jossa maatila meren rannalla ei ole arvoasumus ja jossa on helpompi paeta Viroon kuin matkata sisä-Suomeen. Samalla kirja oikoo väärinkäsityksiä ja oletuksia elämästä Ruotsin valtakunnassa.

Miksi ja miten tutkia mahdollista henkirikosta, jonka uhri ei herättänyt eläessään oikein kenenkään myötätuntoa, mutta muodostui murhatutkimuksen myötä valtakunnan puheenaiheeksi? Miten ihmeestä aatelinen saattoi syrjäytyä niin, että eleli palaneessa kartanossa, omisti kadotessaan lähinnä vähän karjaa ja risaiset polvihousut, eikä kelvannut aviomieheksi kenellekään säätynsä naiselle - tosin oli osallisena lukuisissa salavuoteusoikeudenkäynneissä ja isä epälukuiselle määrälle lapsia. Miten oikeuslaitos, jonka kunniatehtävä oli saattaa henkirikokseen syyllistyneet tuomiolle, katsoi Smittenin katoamista ja murhaepäiltyä sormien lomasta, eikä lopulta saanut tuomituksi ketään? Mihin kyseinen epäilty ja liuta muuta omituista väkeä katosi? Miksi rappeutuneen kartanon isäntä palkkasi puutarhamestarin? Kummitteleeko ja missä kaivossa? Ja minne joutui Smittenin hevonen! Osa näistä kysymyksistä selviää tästä jaksosta. Ehkä!

Mirkka Lappalaisen kuva Laura Malmivaara, Siltala