SK:n parhaat

Suomalaisen kristillisen sionismin juuret ovat 1800-luvulla. Suomen ensimmäinen Israel-järjestö perustettiin neljäkymmentä vuotta ennen Israelin valtion syntymistä.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Lokakuun 7. päivänä Helsingin keskustaan oli kokoontunut satakunta ihmistä.

Oli vielä lämmintä, kymmenisen astetta, mutta Pasi Turunen oli varautunut sateeseen. Toisessa kädessä oli musta sateenvarjo, toisessa Israelin lippu. Se sekoittui kymmeniin samanlaisiin. Niiden joukossa oli Suomen siniristilippuja.

Tukimielenosoitus kulki Keskuskadulta Esplanadille. Kylteissä oli kuvia kidnapatuista israelilaisista. Bibasin perheestä esimerkiksi. Pienestä Kfiristä, joka ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, kun Hamas hyökkäsi Nir Ozin kibbutsille ja otti perheen vangiksi.

Kulkueen oli järjestänyt valtakunnallinen Israel-toimikunta, johon kuului parikymmentä suomalaista Israelin ystävyysjärjestöä. Turusen johtama Patmos-lähetyssäätiö oli yksi niistä.

Hamasin hyökkäyksestä oli kulunut tasan vuosi. Siitä alkoi sota, jossa on kuollut tähän mennessä yli 43 000 palestiinalaista ja 1 700 israelilaista. Valtava määrä, noin 70 prosenttia Gazassa kuolleista on siviileitä, naisia ja lapsia. Niin sanoo Palestiinan terveysministeriö. Tutkijat ja YK pitävät lukuja melko luotettavina, mutta monet Israelin ystävät eivät.

Esplanadin lavalla luettiin julkilausuma.

Kaikki Israelin sotatoimet on pyritty maalaamaan sotarikoksiksi, lausumassa sanottiin. Humanitaarisia sääntöjä on tulkittu siten, ettei Israelille jää todellisuudessa mitään keinoja itsepuolustukseen.

Puheessa kritisoitiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa, jossa vaadittiin Israelia lopettamaan palestiinalaisalueiden miehitys. "Niin sanottujen miehitettyjen palestiinalaisalueiden", lavalla tarkennettiin. Suomikin oli äänestänyt päätöslauselman puolesta.

"Seisomme Israelin rinnalla tukemassa sen oikeutta turvallisuuteen ja turvallisiin rajoihin", puheessa julistettiin.

"Israelilla on oikeus pyrkiä sotilaallisesti tuhoamaan rajoillaan sitä jatkuvasti uhkaavat islamististen terrorijärjestöjen linnakkeet."

Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman ja kokoomuksen kansanedustaja Atte Kaleva pitivät puheet.

Joku sylki mielenosoittajia päin.

Pasi Turunen oli käynyt Israelissa edellisen kerran juuri ennen koronasulkuja. Se taisi olla helmikuuta 2020.

Hän vieraili Kfar Azan kibbutsilla, jonne Patmos oli lahjoittanut rakettisuojia. Se on lähellä Gazan rajaa, parinkymmenen kilometrin päässä Nir Ozista. Järjestö tukee Israelia lahjoituksilla, antaa rahaa myös siirtokunnille.

Eräs nainen, Or nimeltään, oli pyytänyt välittämään säätiölle kiitoksen. Kertonut, että oli pelastunut Patmoksen rakettisuojan ansiosta. Myöhemmin, lokakuussa 2023, Or lähetti uuden viestin. Kasvattivanhemmat olivat kuolleet Hamasin hyökkäyksessä.

Turunen on käynyt Israelissa usein, toistakymmentä kertaa. Ensimmäisestä kerrasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli aloittanut Patmoksessa vuonna 1990, ja Betlehemissä oli arabiraamattukoulu, jota säätiö tuki. Se oli ensimmäisen palestiinalaisten kansannousun, intifadan, aikaa. Turunen muistaa ympäröivillä vuorilla palaneet autonrenkaat.

Sittemmin hän on toiminut matkanjohtajana useilla Toiviomatkojen järjestämillä reissuilla. Vienyt ryhmiä Raamatun paikkoihin, Jumalan silmäterän maille, kuten kristillisissä piireissä tavataan sanoa.

Turunen ei alun perin ollut uskonnollisesta kodista. Hän oli juuri rippikoulun käynyt, kun samassa rapussa asunut naapuri ojensi kirjasen, traktaatin. Turunen luki siihen painetun rukouksen. Tuntui, että Jumala kutsui. Kun hän katsoi seuraavan kerran peiliin, hän muistaa miettineensä, että tältäkö uskovainen näyttää.

Turunen liittyi muutamaksi vuodeksi pieneen helluntaiseurakuntaan. Patmoksessa puhutteli yhteiskristillinen tunnelma, Turunen sanoo, kaikkia yhdistävä apostolinen uskontunnustus.

Israelista hän ei tiennyt sen enempää kuin Raamatussa kerrottiin. Jos luki Raamattua, siih...

Kun täytyy säästää, ensin lähtevät sihteerit. Heidän töitään alkavat tehdä asiantuntijat. Huonommin, hitaammin ja isommalla palkalla.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Tampereen yliopistossa alkoi viime syksynä tutkimushanke. Sen nimi oli Työuupumuksen alkulähteillä.

Kyselytutkimus tehtiin eri alojen työntekijöille, laaja joukko vastasi. Lisäksi haastateltiin pientä joukkoa niitä, jotka kokivat vakavia työuupumusoireita.

Haastatteluihin liittyvä tutkimusartikkeli on vielä vertaisarvioitavana, ja lopulliset päätelmät sen tuloksista julkaisematta. Hankkeen tutkimusjohtaja, professori Anne Mäkikangas kuitenkin kertoo, että tulokset osittain yllättivät.

Pitkään työuupumuksen pääsyinä on pidetty kiirettä ja aikapainetta.

Nyt vakavia uupumusoireita kokevat haastateltavat kertoivat ennen kaikkea "työn turhakkeista".

Turhakkeiksi Mäkikangas kutsuu tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti kuuluisi henkilön omaan työnkuvaan.

Turhia ne eivät ole, usein jopa välttämättömiä. Mutta väärän henkilön työpöydällä ne tarkoittavat keskeytyksiä ja vievät aikaa varsinaisilta tehtäviltä. Sellainen nakertaa työn merkityksellisyyttä ja lisää uupumusriskiä, Mäkikangas sanoo.

Yli 13 000 kyselytutkimuksen vastaajaa sai kertoa työn turhakkeista myös avovastauksin. He kuvailivat niitä hyvin kirjavasti.

Muiden rinnalla toistui yksi teema:

"Työnkuvaa muutettiin niin, että toimistoassistentin lakkautetusta tehtävästä siirrettiin kysymättä osa minulle, vaikka olen asiantuntijatehtävissä."

"Joudun tekemään sihteerin työtä, koska terveydenhuollossa on poistettu avustavat työtehtävät. Se turhauttaa."

"Työhöni kuuluu paljon assistentin/sihteerin työtä vaikka olen yli 20 hengen esihenkilö."

Kun jostain täytyy leikata, yksi kohde on yli muiden: hallinto.

Puhutaan tehostamisesta, virtaviivaistamisesta, suorituskyvyn vahvistamisesta. Ydintehtäviin keskittymisestä, ylimääräisen karsimisesta.

Usein ylimääräisenä on nähty niin sanotut tukipalvelut. Se on työtä, joka ei katoa, vaan sitä päätyvät herkästi tekemään ne, joiden varsinainen työ on jotain aivan muuta.

Kolme vuotta sitten Tampereen yliopisto vähensi tukipalveluista yli 200 henkilötyövuotta.

Jo edeltävänä vuonna oli otettu käyttöön uusi tietojärjestelmä nimeltään Sisu.

Uudistusten jälkeen kesällä 2022 yliopiston pääluottamusmies, professori Mari Hatavara kirjoitti blogitekstin. Otsikko oli:

"Assistenttipalvelut - professorin viides tehtävä?"

Opetuksen järjestämistä koskevien tietojen syöttäminen järjestelmään oli siirtynyt tukipalveluilta opettajille, myös professoreille.

"Osaamistavoitteita, sisältöjä, aineistoja, aikatauluja, ilmoittautumisia ja muita yksityiskohtia koskevat tiedot syötetään aina yksi opintojakso tai toteutus kerrallaan alusta loppuun välilehtien, pudotusvalikoiden ja tietokenttien viidakossa."

Jokaiselle kurssille kertyy satoja syötettäviä tietoja, Hatavara kirjoitti. Hänen arvionsa mukaan professorilta kuluu rumbaan noin 65 tuntia vuodessa.

Kun ottaa huomioon Tampereen yliopiston professoreiden määrän, se tekee 12 professorin henkilötyövuotta. Työhön, jonka voisi kenties virheettömämmin tehdä asiaan rutinoitunut henkilö.

Hatavarasta se oli järjetöntä. Hän halusi osoittaa asian luvuilla ja päätti pyytää apua. Kollega, professori tuotantotalouden puolelta teki pyynnöstä laskelman.

"Varovaisestikin arvioiden järjestelmään erikoistunut assistentti olisi kuusinkertaisesti tehokkaampi panostuotto-suhteeltaan kuin professori tällaisessa työssä."

Ohjeet löytyvät kyllä. Niistä pitäisi selvitä, miten diplomityön lausunnot syötetään verkkoon yliopiston toiselle laitokselle. Tarvitaanko plagiointiselvitys tai kypsyysnäyte? Millä kielellä?

Olli Ikkala ei ole saada ohjeista selkoa. Ne tuntuvat sekavilta, ehkä kiireen vuoksi.

Hän ottaa yhteyttä opintosihteeriin. Sitten toiseen, pian kolmanteen. Lopulta neljäs osaa auttaa. Tältä homma hoituu viidessä minuutissa. Mutta Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin työaikaa on tuhrautunut yli kaksi tuntia....

Suomen kansallisbaletin tanssijoista enää kolmannes on suomalaisia. Baletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Hämäläinen, Salminen, Elonen. Pääroolissa Sofia Mokkila, solistina myös Karoliina Kurronen.

Käsiohjelma vilisee tavallisia suomalaisia nimiä, kun Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen oppilaat tulkitsevat oopperatalon Alminsalissa romanttista balettia A Folk Tale. Esitys on riemukas, jännitystä ei näy. Tanssijat ovat jo ikiensä puolesta erikokoisia ja erinäköisiä. Suomalaisen baletin tulevaisuus näyttää iloiselta.

Pari kuukautta myöhemmin, Kansallisbaletin syyskauden avaus Oopperan päänäyttämöllä. Prinsessa Ruususen roolin tekee saksalainen Violetta Keller, käsittämätön lahjakkuus. Prinssinä on Florian Modan, hänkin Kansallisbaletin saksalainen ensitanssija. Muissa esityksissä prinsessaa tulkitsevat kiinalainen Zhiyao Chen ja korealainen Seo Yeun Kim, prinssiä kiinalainen Jun Xia ja italialainen Martin Nudo.

Tämä on Suomen kansallisbaletin todellisuutta.

Onko balettioppilaitoksen Hämäläisillä ja Salmisilla sittenkään mitään mahdollisuuksia?

Jos eläisimme 1990-lukua, tilastot olisivat suomalaisten tanssijoiden puolella. Vuonna 1997 peräti 80 prosenttia Kansallisbaletin tanssijoista oli käynyt talon omaa balettikoulua. Päärooleja tekivät supertähdet Salla Eerola, Minna Tervamäki ja Nina Hyvärinen.

Nyt Kansallisbaletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta. Pääryhmän alaisessa nuorisoryhmässä on 14 vastavalmistunutta. Suomalaisia on kaikista tanssijoista noin kolmannes, heistäkin tuntuva osa jo vuosituhannen alussa palkattuja.

Suhdeluku on keikahtanut parissa vuosikymmenessä lähes päälaelleen.

Baletin teokset ja vaikutteet ovat aina liikkuneet valtionrajojen yli.

Vuonna 1922 perustettu Kansallisbaletti ja sen oma balettikoulu nojasivat pitkään venäläiseen balettiperinteeseen. 1960-luvulla alettiin katsella myös länteen, ja esimerkiksi 1990-luvun ohjelmistoissa näkyivät silloisen baletinjohtajan Jorma Uotisen tiiviit kontaktit Ranskaan. Uotisen kauden ohjelmistoa tanssi kuitenkin varsin suomalainen ryhmä.

Vuosituhannen vaihteessa maailman balettitalojen yhteydet tiivistyivät ja tanssijoiden markkinat avautuivat. Samalla koko Kansallisooppera ja -baletti sitoutui strategiaan, jonka ydin oli tarjota yleisölle parasta taiteellista laatua kansallisuuteen katsomatta. 2000-luvun alussa Kansallisbalettia johtanut tanskalainen Dinna Björn piti silti yhä tärkeänä, että enemmistö ryhmän tanssijoista olisi omasta balettioppilaitoksesta valmistuneita.

Vuonna 2008 rytisi. Baletinjohtajana aloittanut Kenneth Greve täräytti heti kautensa alkuun, ettei balettioppilaitoksesta valmistuvien taso riittänyt Kansallisbaletissa. Hänen kymmenvuotisen kautensa aikana vain viisi suomalaista tanssijaa sai vakinaisen kiinnityksen.

Valtaosa Kansallisbaletin nykyisistä tanssijoista on tanskalaisen Greven ja häntä seuranneen ruotsalaisen Madeleine Onnen kiinnittämiä. Elokuusta 2022 ryhmää on johtanut Javier Torres, pitkästä aikaa Kansallisbaletin entinen tanssija - ja Suomen kansalainen.

Tanssijat ovat kesälomalla, mutta Torresilla riittää töitä oopperatalon viidennessä kerroksessa. Näkymä Töölönlahdelle on avara ja kirkas.

"Pidän maisemasta talvellakin", hän sanoo. "Rakastan Suomea."

Meksikolais-suomalainen Torres tanssi Kansallisbaletissa vuosina 1991-2008. Syyskauden 2024 ohjelmisto on hänen johtajakautensa ensimmäinen. Erityisen ylpeä hän on John Neumeierin Kuolema Venetsiassa -teoksen saamisesta Suomeen.

Torres vastaa myös tanssijoiden rekrytoinnista. Siitä kiire nyt johtuukin. Haastattelun jälkeen on tiedossa ulkomaisen tanssijan koe-esiintyminen etänä.

Valtaosa tanssijoista palkataan koetanssien perusteella. Viime vuoteen saakka Kansallisbaletti järjesti erillisiä koetansseja suomalaisille. Talon lakiosasto huomautti, että se oli syrjintää, joten jatkossa koetanssi on avoin kaikille. Lisäksi Torres etsii k...

Olga Huotari on kääntänyt kirjailija Sirpa Kähkösen romaaneja unkariksi. Kun kirjailija ja kääntäjä istuivat viime keväänä Kähkösen kotona keittiönpöydän ääressä ja puhuivat sukujensa hiljaisuuksista, kadonneista omaisista, Huotari yhtäkkiä sanoi: "Minä olen juutalainen, ja isäni oli Auschwitzissa."

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Yksi Olga Huotarin varhaisimmista lapsuusmuistoista on loka-marraskuulta 1956. Hän oli silloin vähän alle kolmen vuoden ikäinen.

Perheen kotitalo oli lähellä Budapestin läntistä rautatieasemaa. Olga istui ikkunan ääressä lämpöpatterin päällä ja katseli tyhjälle tontille.

Sodan jäljet näkyivät silloin vielä selvästi, mutta tuskin pieni lapsi sitä ajatteli. Budapest tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa. Sodan loppuvaiheessa perääntyvät saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat ja sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset joukot ryöstelivät tehtaita.

Pojat pelasivat tyhjällä tontilla jalkapalloa. Olgakin halusi pelata.

Päivä oli kaunis, ikkuna auki. Koti oli neljännessä kerroksessa.

Äkkiä äiti veti Olgan ikkunan luota sisemmälle asuntoon, kuului laukauksia. Olga Huotari muistaa sanoneensa: "Äiti, kiellä niitä, ei saa ampua!"

Unkarin kansannousu oli alkanut.

Isä oli kirjanpitäjänä nahka- ja kenkäkoneiden varaosatehtaassa. Hän meni aina aamuisin kuudeksi töihin raitiovaunulla. Nyt hän tuli kesken päivän kotiin. Tehdas oli suljettu kapinan takia.

Marraskuun neljäntenä päivänä, niin Olga Huotarille on kerrottu, hän meni naapurin tädin kanssa ulos. Katu oli päällystetty kellervillä mukulakivillä, ja he katselivat, kun neuvostopanssarit mennä jyristivät pitkin kivetystä. Siitä lähti niin hirveä kolina, että puhetta ei kuullut lainkaan.

Äiti ei ollut silloin töissä vaan teki kotona keittiössä kangaspuilla huiveja. Siihen aikaan Unkarissa alle kolmevuotiaat olivat lastentarhojen seimissä, mutta Olga oli sairastunut seimessä ja äiti oli ottanut hänet sieltä kotiin.

Äiti sai huivien tekemistä varten langat ja puolat, joille langat kierrettiin. Huiveissa oli harmaalla pohjalla keltaisia tai punaisia kuvioita. Äiti ei ollut käsityöihminen, mutta hän oppi tekemään huiveja.

"Ja hän halusi huolehtia minusta", Huotari sanoo.

"Olin vanhempieni ainut lapsi."

Niin kauan kuin Olga Huotarin isä eli, kotona oli eri astia maidolle ja eri kattila, jossa maito keitettiin. Kodin vastapäätä oli maitokauppa, josta haettiin tonkalla maitoa ja josta sai myös hyvää emmentalia.

"Sanoimme sitä hiiren syömäksi, koska siinä oli koloja."

Kodin vieressä oli kosher-lihakauppa. Lähikulmilla oli myös kampaamo, parturi, pesula, tavallinen lihakauppa, apteekki (joka on yhä olemassa) ja elintarvikekauppa (joka myös yhä on vanhassa korttelissa). Läheisessä kadunkulmassa oli suutari.

"Minulla oli lapsena korkeavartiset nahkakengät, joista kärki leikattiin pois, kun ne kävivät pieniksi. Kaikesta oli vielä pulaa. Nahkapohjaiset kengät raudoitettiin kärjestä ja korosta, jotta ne kestäisivät pidempään."

Kotitalossa asui paljon juutalaisia. Olgan perheen kodissa oli kaksi huonetta, palvelijanhuone, halli ja keittiö.

Olgan äiti, tämän vanhin sisko Olga ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet taloon vuonna 1944. Kesäkuussa 1944 Budapestin juutalaiset oli määrätty muuttamaan tiettyihin taloihin.

"Niitä kutsuttiin 'tähdellä merkityiksi taloiksi'. Keltainen tähti oli ulko-oven yläpuolella talon numeron vieressä", Huotari kertoo.

Isovanhemmat ja Olga-täti kuolivat vuoden sisällä 1952-1953, juuri ennen Olgan syntymää.

"Minulla ei ole koskaan ollut elossa yhtään isovanhempaa. Tunnen ylipäätään sukuni vain isovanhempiin saakka. Kysyin jo pienenä lapsena, miksi meillä on niin vähän sukulaisia. Silloin äiti kertoi, mitä suvullemme oli tapahtunut."

Jonakin varhaisen lapsuutensa kesänä Olga näki sen ensimmäisen kerran, kun isä piti lyhythihaista paitaa. Tatuoinnin isän käsivarren sisäsyrjällä.

"Siinä oli kirjain B ja viisi numeroa."

Silloin isä kertoi tyttärelleen leiristä.

"B-kir...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Arkeologi Minna Silver luki Sinuhe egyptiläisen 12-vuotiaana. Teos ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän on aina uudestaan palannut Sinuhen jalanjäljille Lähi-itään. Läpi romaanin kulkee ja läpi historian on toteutunut ajatus: ihminen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu.

Ei voi olla totta. Miten tässä tilanteessa ollaan taas, arkeologi Minna Silver ajatteli.

Oli syksy 2023. Gazaa piiritettiin. Sekä tuoreissa uutislähetyksissä että kirjassa, jota Silver työsti.

Lokakuussa 2023 Gazan ja siellä asuvien palestiinalaisten vähäiset kulkuyhteydet katkaisi Israel.

Silverin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa ollaan yli 3 300 vuoden takaisissa tapahtumissa. Tavallaan, koska osin kyse on fiktiosta.

Kirja on Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin, ja sen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos taustoittaa Mika Waltarin pääteosta.

Sinuhen aikaan Gaza, tai vanhassa muodossa Ghaza, oli egyptiläisten hallinnassa. Waltari on kehittänyt linnoitetun kaupungin ympärille fiktiivisen piiritystilanteen, heettiläiset yrittävät saada paikkaa haltuunsa.

"Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan", sotapäällikkö Horemheb sanoo ystävälleen.

Pelokkaat tunnelmat ja kuvaukset panttivangeista alleviivasivat Silverille Sinuhen ajattomuutta.

Valtiot ja kansat ovat ehkä muuttuneet, mutta ihminen ei. Se tulee selväksi jo heti romaanin alussa:

"Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat."

Minna Silver on ollut kiinnostunut Lähi-idän ja Välimeren maista "alusta asti".

Häntä kiehtoi lapsena kotona ollut Pompejin naisista kertova kirja. Samoin kuin äidin, televisio-ohjaaja Eeva Vuorenpään puheet Venetsiasta. Äiti uskoi kaupungin uppoavan jo muutamassa vuosikymmenessä.

Lisäksi Silver luki paljon Raamattua.

Vanhemmilla oli myös Sinuhe egyptiläinen, mutta englanniksi. Siinä oli värikäs Hollywood-kansi, jossa Sinuhe oli kuvattu alfaurosmaisena.

Kansi jäi mieleen. Kenties juuri siksi Silver, joka oli silloin vielä Minna Vuorenpää, tarttui teokseen suomeksi Hämeenlinnan vanhaan ortodoksikirkkoon rakennetussa kirjastossa.

Hän oli 12-vuotias. Kirjasta tuli hänen lempiromaaninsa.

Parin vuoden päästä uskonnonopettaja antoi tehtäväksi etsiä jonkun haastateltavan. Isä sattui tuntemaan itämaisen kirjallisuuden professorin ja Raamatun arkeologin Aapeli Saarisalon.

He tapasivat Suomen Sisälähetysseuran tiloissa. Saarisalo oli jo iäkäs mies. Silver esitti kysymyksiä ja nauhoitti haastattelun kasetille.

Voisitteko kertoa lähemmin tästä työstänne arkeologina?

Kuka rahoittaa teidän kaivauksenne?

Onko näillä kaivauksilla mukana myös nuorisoa?

Kyllä, nuoria oli paikalla eri puolilta maailmaa, Saarisalo kertoi. Opiskelijat halusivat tulla mukaan palkatta.

Silver halusi myös tietää, oliko sota Lähi-idässä vaikuttanut Saarisalon työskentelyyn.

"Ei se ole varsinaisesti, koska tein Lähi-idässä pitkäaikaisesti työtä vuodesta 1920 vuoteen 1932. Silloin kävin vain pienillä välitauoilla Suomessa. Siihen aikaan ei siellä sodittu tällä tavalla", Saarisalo vastasi.

Saarisalo kuvaili Silverille, miltä näytti Mesopotamiassa, joka kattaa nykyisen Irakin sekä itäistä Syyriaa ja Turkin kaakkoisosan.

Maa on luonnostaan tasaista kuin merenpinta, mutta "siellä täällä ilmestyy kuitenkin näköpiiriin ylänköjä", hän kertoi. Aiemmin oli luultu, että ne ovat luonnonmuodostumia.

Ne eivät kuitenkaan olleet, vaan vanhoja asutuksia, jotka olivat kohonneet kerrostuma kerrostumalta ylöspäin. Sodassa on saatettu hävittää kokonainen tällainen kaupunki kerralla.

Kuvaus jäi Silverille mieleen.

Tutankhamonin haudan löytyminen vuonna 1922 kohahdutti maailmaa.

Hauta ei ollut kuninkaalliseksi haudaksi erityisen ylellinen, mutta se oli lähes koskematon ja siksi vaikuttava. Täynnä koruja, veistoksia ja astioita. Yhteensä tuhansia esineitä.

Lisäk...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Tumps.

"No just tollanen", Harri Heliövaara puhahtaa.

Näin sen olisi pitänyt mennä: Heliövaara heittää pallon päänsä päälle, maila heilahtaa, kuuluu whack. 0,3 sekuntia myöhemmin kuuluu plat, kun 190 kilometriä tunnissa liikkuva keltainen pallo pomppaa vastustajan kenttäpuoliskolla. Ja sitten pelataan tennistä.

Nyt Heliövaaran syöttö tuntuu kuitenkin olevan hieman kateissa. Kuluu jälleen lattea tumps, kun syöttö jää verkkoon, välillä taas kuivakka naps, kun pallo osuu verkon päällä kulkevaan valkoiseen nauhaan.

"En mä halua syöttää tuollaisia."

On liki helteinen elokuinen keskiviikkoiltapäivä, ja Heliövaara harjoittelee yksityisellä tenniskentällä, joka sijaitsee Kauniaisissa kartanomaisen omakotitalon takapihalla. Tennis on taas muotia, eikä Helsingin seudulta ole helppo löytää vapaata kenttää - vaikka sattuisi olemaan Wimbledonin tuore nelinpelimestari ja maailman 11:nneksi paras tennispelaaja nelinpelissä.

Ympäristö on hieman erilainen kuin Wimbledonissa, tai virallisemmin Wimbledonin yleisenglantilaisella nurmitennis- ja krokettikerholla. Kauniaisissa kentän kupeessa kasvaa mäntyjä.

Muitakin eroja on. Wimbledonin keskuskentälle mahtuu lähes 15 000 katsojaa, televisiosta pelejä katsovat miljoonat ihmiset.

Nyt peliä seuraa kaksi ihmistä, Heliövaaran valmentaja Boris Chernov ja toimittaja.

Pelaajia kentällä on kolme, Heliövaara, Patrick Kaukovalta ja Leevi Säätelä. Ensin on harjoiteltu, nyt pelataan ja lasketaan pisteitä. Vuorotellen kaksi yhtä vastaan.

On Heliövaaran vuoro syöttää yksin. Ensimmäinen syöttö jää verkkoon ja toinenkin, sitten Heliövaara onnistuu ja kääntää hetkeä myöhemmin lyönnin terävästi kentän sivurajalle. Vastustajat eivät ehdi palloon.

"Se oli Harri-spesiaali", Säätelä sanoo.

"Ei pysty tuohon", Heliövaara joutuu toteamaan, kun vastustaja sijoittaa pallon kauas kentän takakulmaan.

"Tsemppiä", Kaukovalta pääsee kuittaamaan.

Vuoron päätyttyä kerätään pallot ja pakataan mailat. Kaukovalta ja Säätelä lähtevät, Heliövaara jää vielä hetkeksi kentälle valmentajansa kanssa.

"Minusta tuntuu, että syötöstä puuttuu nyt jotakin. Kick on hukassa", Heliövaara sanoo.

Tenniksessä syöttö on vahva ase. Jos syöttää tarpeeksi hankalia, ei vastustaja missään vaiheessa pääse peliin mukaan.

Useimmat pelaajat lyövät kovaa, mutta kick-syöttö on hieman juonikkaampi tapa avata peli. Siinäkin pallo liikkuu reilusti yli moottoritienopeutta mutta lisäksi kierre saa sen pomppaamaan yllättävästi sekä ylös että sivulle.

Valmentaja kantaa kentälle tuolin, ja Heliövaara jatkaa kateissa olevan kickin etsintää. Hän syöttää kymmenkunta kertaa istualtaan.

"Tuntuu ihmeeltä, että me voitettiin."

Heliövaara istuu kahvilan pöydässä Kauniaisten ostoskeskuksessa. Hänen edessään tabletin ruudulla on videokooste runsas kuukausi sitten pelatusta Wimbledonin nelinpelifinaalista.

Harri Heliövaara ja hänen brittiparinsa Henry Patten vastaan australialaiskaksikko Max Purcell ja Jordan Thompson.

"Kun ottelun jälkeen katsoi tilastoja, vastustaja oli parempi niissä kaikissa. Ne voittivat kymmenen pistettä enemmän kuin me, mutta silti me voitettiin koko ottelu. Se on tenniksessä yllättävää ja harvinaista."

Ihmevoiton tuntua lisää se, kuinka monta kertaa Heliövaara ja Patten olivat jo häviämässä ottelun.

Ottelupallo on tenniskielellä tilanne, jossa seuraavan pallon voittaja vie koko ottelun. Australialaisilla oli kolme ottelupalloa, mutta Heliövaara ja Patten selvittivät ne kaikki.

Heliövaara pysäyttää videokuvan.

"Tämä on yksi niistä ottelupalloista. Ja tuo lyönti tuossa, löin ehkä elämäni parhaan kämmenen liikkeestä. Se on lyönti, jota en koskaan ole osannut hirveän hyvin."

Ottelun venyessä vastustajan pelissä alkaa näkyä pieniä negatiivisia merkkejä. Heliövaara napsauttaa videolta esimerkin. Thompson häviää pisteen, ja Purcell vain katsoo hänestä poispäin.

"Sen pitäisi mennä niin, että kun pari tekee virheen, menet heti siihen lähelle ja tuet häntä, että ei mitään, seura...

Jos Rutger Bregmanin edellinen bestseller tarjosi ihmisluonnosta valoisan näkemyksen, uudella teoksellaan hän haluaa lietsoa syyllisyydentuntoa. SK haastatteli New Yorkissa asuvaa maailmankuulua historioitsijaa.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Olenko luonut hirviön? Kysymys pyöri Rutger Bregmanin mielessä neljä vuotta sitten, kun hän seurasi kirjansa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa.

Hyvän historia tarjosi valoisan näkemyksen ihmisluonnosta. Se kiisti syvään juurtuneen uskomuksen ihmisistä itsekkäinä, vaistojensa ohjaamina eläiminä, joita peittää sivistyksen ohut pintakerros.

Bregman todisteli sosiologisiin, antropologisiin, psykologisiin ja biologisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmiset ovat yhteistyöhön suuntautuvia, toisiltaan oppivia ja toisistaan huolta pitäviä olentoja. Evoluution tärkein voima oli ystävällisyys, ei kamppailu.

Toki me kykenemme myös kauheuksiin, jos ulkoiset olosuhteet antavat siihen riittävästi yllykkeitä, mutta emme ole luonnostamme hirmutöiden tekijöitä.

Monet Hyvän historiasta innostuneet tulkitsivat kirjan positiivisen viestin liian vahvasti. He katsoivat Bregmanin antavan lopullisen ja kattavan todistuksen ihmisen hyvyydestä, vaikka kirjan ydinsanoma oli vaatimattomampi - useimmat meistä ovat tyyppeinä ihan jees.

"Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata", Bregman sanoo videoyhteyden välityksellä kotoaan New Yorkista.

Jos Hyvän historia oli lämmin halaus, Bregmanin uusi teos Moraalinen kunnianhimo on kylmä suihku.

Sen tavoitteena on ravistella ihmiset hereille onnellisen elämän idylleistään ja patistaa heidät toimimaan planeettaamme riivaavien ongelmien korjaamiseksi. Bregman tähdentää, että hän itse tarvitsi kylmää suihkua siinä missä lukijansakin.

Hyvän historian kirjoittamisen jälkeen Bregman turhautui rooliinsa suurten maailmanselitysten antajana. Hän luonnehtii tietokirjailijan ja julkisen älykön työtään "tiedostamisbisneksessä" toimimiseksi. Paljon sanoja, vähän tekoja.

"Toin kirjoituksissani ja haastatteluissani esille näkemykseni siitä, millainen maailman pitäisi olla, ja odotin, että jotkut toiset muuttavat maailman sellaiseksi."

Ennen Hyvän historiaa julkaisemassaan teoksessa Ilmaista rahaa kaikille Bregman puhui universaalin perustulon, viisitoistatuntisen työviikon ja avointen rajojen puolesta.

Arvostelijat kuittasivat ajatukset alle kolmekymppisen nuorukaisen idealistiseksi haihatteluksi, mutta myös Bregmanin näkemyksiin myötämielisesti suhtautuvat epäilivät hänen ehdotustensa toteuttamiskelpoisuutta.

Bregman aisti kritiikin taustalla kyynisen ihmiskuvan: perustulon kaltainen malli ei voi toimia, koska useimmat ihmiset ovat liian laiskoja tai tyhmiä toimimaan järkevästi. Hän kirjoitti Hyvän historian todistaakseen tällaisen ihmiskuvan perusteettomaksi.

Siinä missä Hyvän historia oikoo Ilmaista rahaa kaikille -teoksen herättämiä väärinkäsityksiä, Moraalinen kunnianhimo oikoo Hyvän historian herättämiä väärinkäsityksiä. Emme voi pitää itseämme erityisen hyvinä, jos siedämme ympärillämme sortoa, vääryyttä ja ympäristötuhoja.

Bregman luonnehtii Moraalista kunnianhimoa nurinkuriseksi elämäntaitokirjaksi. Sen tavoitteena ei ole tuudittaa hyvään oloon, vaan lietsoa syyllisyydentuntoa, saada lukija kysymään, miksi olen kiinnostuneempi omasta hyvinvoinnistani kuin maapallon hyvinvoinnista?

Moraalisella kunnianhimolla Bregman tarkoittaa intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi, valmiutta ryhtyä sanoista tekoihin.

Oman kortensa kekoon Bregman kantaa kolmen ystävänsä kanssa perustamassaan organisaatiossa nimeltä The School for Moral Ambition eli Moraalisen kunnianhimon koulu.

Se kokoaa eri alojen osaajia yhteen torjumaan polttavia maailmanlaajuisia ongelmia. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotteita korvaavien proteiinien edistämi...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Anjelika ja Olavi Hovin käsivarsia koristavat lasten ja lapsenlasten nimet. Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja, mutta Hovit ovat olleet naimisissa jo 25 vuotta.

Keskiyö lähestyy Tohmajärvellä, pienessä itärajan kunnassa. Pian lähihoitaja aloittaa kierroksen. Kiertää huoneesta toiseen, muuttaa potilaiden nukkuma-asentoa, antaa tarvittaessa juomista ja kipulääkettä.

"Tämä on viimeinen paikka", Anjelika Hovi sanoo.

"Täältä ei pääse enää kotiin."

Takkunurmentupa on tehostettu asumispalveluyksikkö terveyskeskuksen siivessä. On asukkaita, jotka eivät muista, kävele tai puhu. On myös saattohoitopotilaita. Toisinaan lähihoitaja on ainoa, joka pitää lähtevää kädestä kiinni.

Öisin Hovi vastaa yksin osaston asukkaista. Ambulanssin tulo saattaa kestää tunnin.

"Täällä on luotettava itseensä, pystyttävä toimimaan yksin."

Oma äiti on myös vakavasti sairas, toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta. Hän asuu Sortavalassa, Venäjän Karjalassa.

Äitiään tytär ei ole nähnyt sitten viime joulukuun, yhdeksään kuukauteen.

Betoniporsaita, piikkilankaa, ja kieltotauluja.

Yövuoron jälkeen Hovi ajaa kotiin Värtsilän rajakylään. Sama näky odottaa joka kerta. Niiralan tulliin johtava risteys on tukittu liikenteeltä.

Itäraja on kiinni, 1 344 kilometriä.

Naapurisopu rikkoontui syksyllä 2023. Venäjä ohjasi rajanylityspaikoille toistatuhatta turvapaikanhakijaa, pääosin nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta. Vastatoimena Suomi sulki rajan.

Rauhaton raja oli ollut sukupolvea aiemmin rakkauden raja.

Neuvostoliitto hajottua vuonna 1991 raja avautui ja kanssakäyminen vapautui. Pian Tohmajärvellä vietettiin jo ensimmäisiä suomalais-venäläisiä häitä. Ja se oli vasta alkua. Vilkkaimpina vuosina suomalaiset miehet ja venäläiset naiset solmivat yli kuusisataa avioliittoa.

Vaimomuuttajista tuli ilmiö itärajalla, Tohmajärvestä Suomen venäläisin kunta.

Myös lastulevytyöntekijä Olavi Hovi ylitti rajan. Aluksi kävi katsomassa luovutetulle alueelle jäänyttä isoisän taloa, sitten kavereiden kanssa lomareissuilla. Oli halpaa ruokaa, alkoholia ja bensaa.

Passintarkastuksessa Venäjän puolella työskenteli vain kolme naista. Olavilta ei jäänyt huomaamatta tummatukkainen, ruskeasilmäinen nuori nainen.

Hän oli Anjelika.

Harvempi suhde alkoi suoraan baaritiskillä. Tarvittiin välikäsi, suosittelija. Olavi ja Anjelika tapasivat ensi kerran Sortavalan sataman ravintolassa, jossa vietettiin Anjelikan tuttavan syntymäpäiviä.

Oli talvi, tammikuu 1999. Ei, ei tästä tule mitään, en ala ollenkaan, Anjelika muistaa ajatelleensa.

Illan päätteeksi hän antoi puhelinnumeronsa Olaville.

Mihin te ihastuitte toisissanne?

Ruskeatiilisen omakotitalon olohuoneeseen laskeutuu hiljaisuus.

"Jaha", Olavi Hovi sanoo. "Varmaan tuohon ulkonäköön."

Anjelika Hovia naurattaa.

"Olli oli sellainen, miten voi sanoa… varma ja rauhallinen."

Olliksi kutsuttu Olavi alkoi käydä kerran kaksi viikossa Sortavalassa. Näytti ensitreffeillä valokuvan perheestään. Kesti neljä kuukautta, kunnes tapailu muuttui seurusteluksi keväällä 1999. Sitten tapahtumat etenivät kuin elokuvassa.

"Heinäkuun yhdeksäs meillä oli häät", Anjelika sanoo.

"Ja poika", Olavi sanoo, "syntyi lokakuussa".

Rajalla työskentelyn takia Anjelikalla ei ollut lupaa poistua Venäjältä. Tarvittiin paperibyrokratiaa ja suomalaisen kansanedustajan apua. Lopulta, kolme viikkoa ennen esikoispojan syntymää, hän pääsi turistiviisumilla Suomeen.

Muutto uuteen kotimaahan ei kaduttanut.

Aviomiehellä oli jalat maassa. Kävi töissä, otti suhteen tosissaan, oli kiinnostunut kirjallisuudestakin.

"Olli on lukenut kaikki Päätalo-kirjat."

Venäjällä 1990-luku oli villi vuosikymmen. Valtion omaisuutta yksityistettiin oligarkeille, kansa kärsi talouden romahduksesta.

Kaikki oli kaupan. Metsäfirmat ostivat rajan takaa puuta tehtaille. Suomalaiset miehet hakivat Karjalasta myös päiväkahviseuraa, maksullista seksiä.

Venäläisiin naisiin lyötiin huonon naisen maine.

Tu...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen.

Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole.

Joskus on toimittava toisin.

Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon "sisältä", tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi.

"Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen", Jaakola sanoo.

Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä.

Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen.

Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011.

Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus.

Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa.

Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki "poispäin" jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi.

Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin.

On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian.

Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta.

Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen.

KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso.

Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle.

Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa.

Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset.

Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa.

"Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä", Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua.

Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä.

Kaiken ...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Reilu kymmenen vuotta sitten Ahvenanmaalla oli kahdeksan kotikoululaista. Nyt heitä on 130. Suurin osa on Ruotsista muuttaneita.

Raidallinen matto on levitetty nurmikolle talon päätyyn, keittiön ikkunan alle. Kahdeksanvuotias Alvida Waleij makaa matolla vatsallaan.

Aurinko lämmittää paljaita jalkapohjia. On keskiviikko elokuun lopulla, kello puoli kymmenen.

84 oppilasta osallistuu koulun urheilupäivään. 21 heistä kävelee, 23 pelaa jalkapalloa ja loput salibandya. Kuinka moni pelaa salibandya?

Ruudukossa lukee suurella käsialalla laskutoimitus ja oikea vastaus.

Välillä Alvida hörppää muumimukista teetä. Kolmevuotias pikkusisko Louve Waleij värittää vieressä puuväreillä.

Nelilapsisen perheen kotitalo sijaitsee mäen päällä, kylän päätien varrella. Godbyssä on noin tuhat asukasta, ja palvelut lähellä: kauppakeskus, pankki ja terveyskeskus.

Toisella puolella tietä näkyy Källbon alakoulu. Sitä käy 187 lasta, lähempää ja kauempaa. Waleijien kotiovelta sinne on matkaa vain kolmisensataa metriä.

Matematiikan kirja on saatu lähikoulusta, vaikkei Alvida ole siellä kirjoilla, ei isosiskokaan.

Myös Sol Waleij laskee aamulla matikkaa, mutta sisällä. Äiti on sanonut, että opiskeluun kannattaa valita mahdollisimman mukava paikka.

10-vuotiaalle Solille se on oma sänky. Siinä on planeettakuvioiset lakanat. Huoneen seinällä roikkuu hirvensarvia. Ne Sol on saanut tätinsä mieheltä, koska pitää luiden keräilystä.

Serkkujen perhe asuu lyhyen ajomatkan päässä. He ovat lasten ainoat sukulaiset Ahvenanmaalla.

Muut asuvat Ruotsissa. Siellä myös Waleijn perhe asui ennen.

Kun Sol oli kuusivuotias, perhe totesi, että heidän on muutettava Ruotsista.

Muuten Solin olisi ollut pakko mennä kouluun.

Amanda Waleij ei ole varma, milloin kuuli kotiopetuksesta ensimmäistä kertaa.

Ajatus kävi mielessä jo, kun Sol oli vauva.

Heräsi huoli siitä, joutuisiko lapsi kasvaessaan kokemaan kaameita suorituspaineita.

Waleijn oma kouluaika sujui hyvin. Mutta oli myös paniikissa pänttäämistä ennen kokeita, vain jotta saisi hyvän numeron. Sellaisen jälkeen unohtaa nopeasti oppimansa.

Koulumaailma ei muutenkaan houkuttanut: isot ryhmäkoot, vahva ikähierarkia, mahdolliset ulkopuolisuuden tunteet. Pahimmillaan kiusaaminen.

Voisipa Sol käydä koulunsa kotona, Waleij sanoi puolisolleen. Mutta Google-haku tuotti pettymyksen: kotiopetus on kielletty Ruotsissa.

Silti ajatus jäi mieleen. Waleij luki kirjoja vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista. Sellaisia löytyy hyllystä edelleen.

Löydä lapsesi rakkauden kieli.

Kuinka kasvattaa villi lapsi.

Lapsella on oikeus vaikuttaa omaan arkeensa, Waleijt päättivät.

Suomessa oppivelvollisuuden voisi suorittaa kotona. Helpoiten se kävisi heille Ahvenanmaalla: yksikielisessä maakunnassa ei ole pakko opiskella suomea.

Ympäristö olisi rauhallinen, ja perhe saisi viettää paljon aikaa yhdessä.

Åland oli aivan vieras, eivät he olleet siellä koskaan käyneet. Tutustumisreissua ei voinut tehdä keskellä pandemiaa.

He vuokrasivat asunnon ensin Maarianhaminasta, ilman asuntonäyttöä. Mies, lääkäri ammatiltaan, sai töitä saarelta.

Kuopus oli kymmenen päivän ikäinen, kun perhe muutti.

Osa sukulaisista epäili kotiopetusta. Mutta Amanda Waleijn vanhemmat olivat alusta asti luottavaisia.

He ovat ammatiltaan opettajia.

koulu_kotona_2-800x1200.jpg

Kotiopetus kiellettiin Ruotsissa vuonna 2011, jos sille ei ole hyvin painavaa perustetta. Filosofiset tai uskonnolliset syyt eivät riitä.

Vastaavia maita löytyy Euroopasta: Saksa, Espanja, Kroatia… Kaikissa on omanlaisensa lainsäädäntö, mutta kohtuullisen tiukka koulupakko.

Vuonna 2013 Ahvenanmaalla oli kahdeksan lasta kotiopetuksessa.

Nyt heitä on 130, suurin osa Ruotsista muuttaneita. Heillä on oma yhdistys, joka ajaa kotiopetuksen etuja.

Juuri nyt pyritään vaikuttamaan siihen, ettei kotiopetukseen jatkossakaan tarvitse anoa lupaa. Ahvenanmaan maakuntahallitus suunnittelee sellaista.

Toistaiseksi lyhyt ilmoitus on riittänyt.

Liitteeksi tosi...