SK:n parhaat

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Ernest Shackleton olisi voinut päästä etelänavalle ensimmäisenä. Jäätutkija Jukka Tuhkuri uskoo, että olisi.

Tammikuussa 1909 Shackleton oli lähempänä kuin kukaan ennen. Maailman eteläisin piste oli vajaan kahdensadan kilometrin päässä.

He olivat vaeltaneet lähes 1 500 kilometriä, neljä ahavoitunutta miestä. Kulkeneet Espanjan kokoisen jäähyllyn läpi, ylittäneet vuorijonon ja päätyneet Etelämantereen ylätasangolle.

Rekiä olivat alun perin vetäneet ponit, mutta ne olivat nyt kuolleet. Viimeinen oli pudonnut railoon. Pakkasta oli ajoittain ollut melkein 50 astetta ja tuuli kovaa. Ruokaa oli pitänyt säästää ja annoksia pienentää. Vatsat kouristelivat, raajat paleltuivat, lumisokeus vaivasi.

Shackleton arvioi, että he saattaisivat päästä etelänavalle ja saada nimensä historiaan. Mutta paluumatkasta he eivät selviäisi.

Hän teki kipeän päätöksen: he kääntyisivät takaisin. Päiväkirjaansa Shackleton kirjoitti:

"Minun tulee ajatella järkevästi ja ottaa huomioon niiden henki, jotka ovat täällä kanssani."

Miehet iskivät jäähän Ison-Britannian lipun, jonka kuningatar oli heille antanut, ottivat hetkestä valokuvan ja kääntyivät.

Tämä ratkaisu on kiehtonut Jukka Tuhkuria vuosikymmeniä. Niin on myös Ernest Shackleton.

Shackleton olisi voinut jatkaa kaikesta huolimatta ja kuolla sankarina, niin kuin moni tutkimusmatkailija teki. Mutta hän uskalsi epäonnistua.

Kuten hän myöhemmin ilmoitti vaimolleen: Parempi elävä aasi kuin kuollut leijona.

Elokuussa 2021 Jukka Tuhkuri kuuli, että Etelämantereelle lähtisi taas tutkimusalus.

Hän tunsi aluksen. Se oli 134-metrinen S. A. Agulhas II, joka oli rakennettu Rauman telakalla kymmenen vuotta aiemmin. Kirkkaanpunainen runko, valkoinen kansi, komentosillan yläpuolella oranssi raita.

Alus näkyisi merellä, vaikka aallot olisivat korkeat. Ja kun Etelämantereelle mentiin, ne aina olivat.

Matkan oli määrä alkaa Kapkaupungista helmikuussa 2022 ja kestää puolitoista kuukautta.

Tuhkuri halusi kiihkeästi mukaan. Eihän ollut parempaa paikkaa tutkia vaikeita jääoloja.

Sitä paitsi Agulhasilla oli mittalaitteita valmiina. Niitä oli asennettu runkoon ja potkuriakseliin jo telakalla Suomessa. Laitteet tallensivat tietoja siitä, millaisia voimia laiva kohtasi, kun se mursi jäätä. Dataa hyödynsivät Aalto-yliopisto ja eteläafrikkalainen Stellenboschin yliopisto.

Tuhkuri oli tutkinut jäätä koko ikänsä. Miten jää murtuu, miten sen säröt kasvavat. Kuinka suuria ovat sen voimat. Millainen materiaali jää ylipäänsä on. Kuinka kylmä, kuinka lämmin, suolainen, makea, luja, hauras. Lumesta tiivistynyt vai vedestä jäätynyt.

1980-luvulla hän oli sahannut merijäästä palkkeja Tammisaaren edustalla ja rikkonut niitä. Tehnyt diplomityötään murtumismekaniikasta. 1990-luvulla hän oli väitellyt tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, ja 2000-luvun alussa hänestä oli tullut lujuusopin professori. Hän oli silloin 40-vuotias.

Tuhkuri alkoi laatia sähköpostia. Se tuli lähettää brittiläiselle säätiölle, Falklands Maritime Heritage Trustille, joka valitsi ja varusti retkikunnan.

Tuhkuri kirjoitti huolellisesti ja perusteellisesti.

Oli nimittäin niin, että vaikka hän itse tutkisi jäätä, muulla ryhmällä oli aivan toinen tehtävä. Se halusi löytää laivan, joka oli kadonnut sata vuotta aiemmin Weddellinmerellä Etelämantereen edustalla. Rusentunut ensin jäihin ja sitten uponnut.

Hylky oli Endurance, Ernest Shackletonin laiva.

Maailman toiseksi kuuluisin hylky, jos Tuhkurilta kysyttiin. Kuuluisampi oli vain Titanic.

Hänen oli päästävä mukaan. Ehkä hän voisi osaltaan selvittää, miksi laiva oikeastaan upposi.

Ernest Shackleton on minun polaarisankarini, hän päätti viestinsä.

Naparetki oli epäonnistunut, eikä Shackletonin pitänyt enää palata etelään. Niin hän oli kirjoittanut vaimolleen.

"Olen miettinyt tämän huolella ja päättänyt, että paikkani on kotona."

Hän oli hävinnyt kilpailun, sillä etelänapa oli jo valloitettu. Joulukuussa 1911 norjalainen Roald ...

Monet amerikkalaiset ovat sitä mieltä, ettei Luigi Mangione tehnyt mitään väärää.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Toimitusjohtaja käveli aamutuimaan 4. joulukuuta 2024 Manhattanilla.

Brian Thompson oli matkalla United Healthcare -sairausvakuutusyhtiönsä vuotuiseen sijoittajakonferenssiin, joka järjestettiin Kuudennella avenuella Hilton-hotellissa.

Kadun toisella puolella häntä odotti huppariin pukeutunut, naamioitunut mies. Kun Thompson oli noin kuuden metrin päässä, mies ampui tätä useita kertoja takaapäin. Hän osui selkään ja oikeaan pohkeeseen. Sairaalaan viety Thompson kuoli vammoihinsa melkein heti.

Ampuja pakeni rikospaikalta jalan. Hän otti sähköpyörän 55. kadulta ja ajoi sillä Keskuspuistoon. Hän jätti puistoon repun täynnä Monopoly-lautapelin seteleitä ja poistui alueen länsipäädystä.

Sinne hänen jälkensä päättyivät.

Viisi päivää myöhemmin 26-vuotias Luigi Mangione söi aamiaista McDonald's-ravintolassa Pennsylvanian Altoonassa.

Yksi asiakas tunnisti hänet viranomaisten julkaisemista valvontakamerakuvista. Hän varoitti ravintolan työntekijää, joka hälytti paikalle poliisin. Mangione pidätettiin epäiltynä Brian Thompsonin murhasta.

Sen jälkeen tapahtui jotain poikkeuksellista.

Amerikkalaiset, jotka kannattavat normaalisti kovia rangaistuksia, alkoivat juhlia Mangionea sankarina. He vertasivat häntä Jeesukseen ja Robin Hoodiin. He keräsivät rahaa hänen oikeudenkäyntikuluihinsa. He perustivat hänelle fanisivustoja ja Spotify-soittolistoja.

Surmattua toimitusjohtajaa sen sijaan pilkattiin.

"Olen pahoillani: ajatuksiin ja rukouksiin tarvitaan etukäteisvaltuutus", kommentoi yksi Tiktok-käyttäjä vakuutusyhtiöiden sanastoa mukaillen. Hän sai yli viisitoistatuhatta tykkäystä.

"Minusta tuntui siltä kuin olisimme olleet yhtäkkiä elokuvassa", sanoo sosiologian professori Megan Thiele San Josén yliopistosta.

Toimitusjohtajan murha nosti pintaan pitkään hautuneen katkeruuden, jota amerikkalaiset tuntevat sairausvakuutusyhtiöitä ja koko terveydenhuoltojärjestelmäänsä kohtaan.

Yhdysvalloissa terveydenhuolto perustuu terveysvakuutuksiin. Sellainen on oltava, jos haluaa hoitoa.

Vakuutus ei yleensä korvaa kaikkia kuluja: paljon saattaa jäädä asiakkaan itsensä maksettavaksi.

Vakavammissa sairauksissa omavastuuosuus voi olla hyvin suuri.

Sairausvakuutusten hinnat nousevat Yhdysvalloissa reilusti inflaatiota nopeammin. Amerikkalaiset maksavat terveydenhoidosta enemmän kuin minkään muun maan kansalaiset, mutta heidän elinajanodotteensa on vasta 42. sijalla maailmassa.

Suurin syy henkilökohtaisiin konkursseihin on hoitomaksuihin liittyvä velka.

United Healthcare on Yhdysvaltojen suurin terveysvakuutusten antaja. Konsernin liikevaihto oli viime vuonna noin 353 miljardia euroa ja liikevoitto 31 miljardia.

Murhatun Brian Thompsonin palkka bonuksineen oli noin 9,5 miljoonaa euroa vuodessa. Oikeusministeriö tutki häntä sisäpiirikaupoista.

Yhdysvaltain senaatin komitea totesi vuonna 2024, että United Healthcare epäsi tarkoituksella korvausvaatimuksia nostaakseen omia voittojaan. Yritys hylkää kaksi kertaa enemmän korvauksia kuin alalla hylätään keskimäärin.

United Healthcare käyttää ohjelmistoa, joka ehdottaa hoitosuosituksia tekoälyalgoritmin avulla.

Kahden menehtyneen potilaan omaiset nostivat Minnesotassa marraskuussa 2023 kanteen: he väittivät, että yhtiö epäsi ja kumosi algoritmin avulla säännönmukaisesti iäkkäiden potilaiden korvausvaatimuksia, jotka heidän lääkärinsä olivat hyväksyneet.

Kanteessa kerrottiin esimerkkejä potilaiden saamasta kohtelusta: Eräs Tennesseessä asunut mies oli murtanut selkänsä ja joutunut sairaalahoitoon. Sieltä hänet siirrettiin hoitokotiin. Yhdentoista päivän jälkeen United Healthcare ilmoitti, että hoito lopetettaisiin kahden päivän kuluttua. Mies yritti valittaa päätöksestä, mutta joutui lähtemään hoitokodista ja kuoli neljä päivää myöhemmin.

Yritys on käyttänyt algoritmeja myös yksilöidäkseen mielenterveyspalvelujen tarjoajia, jotka hoitavat heidän mieles...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Ehkä sillä on sitten kihara tukka. Ja ruskeat silmät, kuten puolisolla. Lauran korvalehdet, jotka on isältä peritty.

Se voisi mennä kielikylpyyn, oppia ruotsin. Puoliso on jo selvittänyt, missä päin Helsinkiä sellainen on mahdollista.

On vitsailtu, että se nimettäisiin dekkarisarjan päähenkilön mukaan.

"Se" on ollut Lauran haave jo nuorena. Oma lapsi.

Mutta sillä ei ole ollut kiire.

Parikymppisenä ei tullut erityisemmin ajateltua asiaa. Laura opiskeli yliopistossa, teki silloin tällöin töitä. Tykkäsi juhlia, toimi ainejärjestössä.

Alkoi tehdä erilaisia määräaikaisuuksia.

Jossain vaiheessa hän täytti pyöreitä, valmistui maisteriksi.

Kun opintojen keskellä oli ohimennen ajatellut seuraavaa vuosikymmentä, ei mielikuva ollut aivan tällainen. Ei hän ollut ajatellut, että olisi vielä yli kolmekymppisenä määräaikaisissa työsuhteissa.

Samaan aikaan takaraivossa kummitteli numero.

Jostain se oli tullut, haamuraja. Silloin viimeistään.

Tammikuun alussa 35-vuotias Laura kirjoitti sosiaaliseen mediaan päivityksen, suljettuun ryhmään, jossa on muitakin urakeskeisiä naisia. Hän etsi mentoria: jotakuta, jonka kanssa pallotella suunnitelmia.

Haluaisimme puolisoni kanssa alkaa yrittää lasta, Laura kirjoitti.

"En kuitenkaan haluaisi tulla vanhemmaksi määräaikaisessa työsuhteessa."

Käynnissä olevan työnhaun vuoksi Laura esiintyy tässä jutussa vain etunimellään.

Kun Laura syntyi, ensimmäistä kertaa äidiksi tulevien keski-ikä oli alle 27.

Tänä päivänä tilanne on toinen.

Äidiksi tullaan keskimäärin noin 30-vuotiaana, Helsingissä yli 31-vuotiaana.

Suomalaiset toivovat edelleen useimmiten kahta lasta. Kaikilla se ei kuitenkaan toteudu.

On syytetty nuoria itsekeskeisyydestä, nuoruuden pitkittämisestä ja opintojen venymisestä.

Vanhemmuuden lykkääntymisestä ollaan huolissaan, sillä pahimmillaan aika voi loppua kesken. Toivottuja lapsia ei välttämättä enää saada.

Vanhemmuuden aikaistumista on pyritty tukemaan esimerkiksi opintorahan huoltajakorotuksella, joka tuli voimaan vuonna 2018.

Väestöliitto kuitenkin huomasi jo vuoden 2017 perhebarometrissa, että suuremmat hidasteet ovat muualla.

Haastattelututkimuksissa kävi nimittäin ilmi, ettei opiskeluaikaa koettu kompastuskiveksi lapsenhankinnalle. Isommassa roolissa oli työelämä.

"Mitä myöhemmin aloittaa vakaaksi kokemassaan oman alan työpaikassa, sitä myöhemmin myös hankkii lapsia."

Moni määräaikaisuuksia tekevä toivoo Lauran tavoin vakityötä.

Siinä missä nykyvanhemmat arvostavat vapautta, he haluavat myös vakautta.

Hanna Sutela osoitti väitöskirjassaan vuonna 2013, että määräaikainen työsuhde lykkäsi vanhemmuutta. Sen jälkeen määräaikaisten työntekijöiden osuus työvoimasta on pysynyt suunnilleen samana.

Sen sijaan kasvua näkyy vuokratyössä ja itsensä työllistäjien määrässä. Heillä työn epävarmuus on päivittäistä, Sutela sanoo.

Mutta voidaan myös sanoa, että työ on entistä epävarmempaa lähestulkoon kaikkialla.

Ennen työn epävarmuus korostui suhdanneherkillä, matalasti koulutettujen aloilla. Usein ne olivat miesten duunaritöitä rakennusalalla.

"Nyt epävarmuus on läpileikkaavampi asia työelämässä", Sutela sanoo.

"On vaikea löytää ryhmiä, jotka siltä kokonaan säästyvät."

Sutela työskentelee erikoistutkijana Tilastokeskuksessa. Hän tutkii muun muassa työoloja.

Työn epävarmuuden lisäksi nykyisin koetaan yhä useammin epävarmuutta omasta jaksamisesta työssä.

Erityisesti nuorilla naisilla psyykkinen oireilu työelämässä on yleistynyt. Kiireen aiheuttama rasitus on työolotutkimusten aineistoissa yleisempää kuin koskaan aiemmin. Tutkimusta on tehty vuodesta 1977 alkaen.

Alle 36-vuotiaiden työuupumuksen todennäköisyys on kaksinkertaistunut vuosina 2019-2024, kertoo Työterveyslaitos.

Näiden muutosten kannalta ei ole ihme, että työelämä koettelee pikkulasten vanhempia.

Kymmenen vuotta sitten joka kymmenes yhden lapsen vanhempi lykkäsi toisen lapsen hankintaa työelämän vaateiden vuoksi, kertoo Väestöliiton perhebarometri. Vaateilla t...

Suomalaiset oppivat ahmimaan laivojen buffeteista. Nyt ylitsevuotavaa noutopöytävalikoimaa odotetaan arkenakin.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Voiko tällainen olla tottakaan.

Hinta oli 39,90 markkaa, Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan 11,37 euroa. Se maksettiin ensin, minkä jälkeen kassan takaa ojennettiin lautanen, keittokuppi ja muki. Sen jälkeen avautuivat paratiisilliset ruokapöydät, joissa ei ollut tarjolla tillilihaa tai kanaviillokkia vaan pizzaa, lasagnea ja limsaa. Ja niitä kaikkia sai itse ottaa ja hakea lisää. Siis pizzaa, lasagnea ja limsaa! Uskomattomia herkkuja!

Vuonna 1994 Jyväskylään avattiin Suomen ensimmäinen Golden Rax Pizza Buffet. Se oli myös ensimmäisiä suomalaisia ravintoloita, jotka mainostivat: syö ja juo niin paljon kuin jaksat. Pian ketjuksi kasvanut ravintola oli Kotipizzan jo aiemmin perustaneen pizzakeisari Rabbe Grönblomin luomus.

Konsepti oli aikalaisille hämmästyttävä: niin paljon pizzaa kuin itse haluaa. Eikö paikka mene konkurssiin, kun ihmiset tulevat ahmimaan rahalleen vastinetta? Miten tällainen voi kannattaa? Ja etenkin: eikö tässä ole jotain moraalisesti arveluttavaa? Rajaton ahmiminen tuntui ihmeelliseltä ikäluokalle, joka oli tottunut siihen, kuinka kalapuikot, lihapullat ja broilerinkoivet olivat tarkkaan kiintiöityjä niin kotona kuin kouluruokalassa.

Enää kukaan ei kohota kulmiaan lupaukselle "niin paljon kuin haluaa". Se on paitsi noutopöytäruokailun perusperiaate myös oletusarvo, kun suomalainen menee ravintolaan. Rax on menestynyt kolme vuosikymmentä ja on yhä olemassa, nykyisin Restelin omistuksessa. Vuonna 2016 ravintoloiden ketjupäällikkö kertoi MTV:lle, että keskimääräinen asiakas syö ja juo heillä vähän yli kilon.

Pelkkä pizza ei tosin ole enää samanlainen ylellinen houkutustuote, vaan sen lisäksi on oltava muuta. Paljon muuta.

Pöydän päässä on keitto, tänään se on tehty linsseistä ja muodostunut jonkinlaiseksi ravintolan tavaramerkiksi.

Sitten on salaatit: vihreä salaatti, porkkanaraaste, pikkelöity sipuli, punajuurisalaatti, tapenade, tomaatti-fetasalaatti, tomaatti-parsakaali-oliivisalaatti, säilykeananas, tzatziki ja hummus.

Sen jälkeen on täytettyjä munakoisoja, kikhernepataa, kahdenlaista papupataa, leikkopapupaistosta, feta-pinaattipiirasta, munakoisovuokaa, juustolla kuorrutettuja kasviksia, grillattuja kasviksia, paprikavuokaa, lohkoperunoita, riisiä, leivitettyä kalaa, jauhelihapihvejä, kanapaprikapataa, kebablihaa, falafelejä ja kymmenkuntaa pizzaa. Lisäksi on useita ruokalajeja ja lisukkeita ohi virallisen lounaslistan.

Star Lunch -ravintola Vantaalla on ensimmäisiä suomalaisia Tiktok-hittipaikkoja. Ennen kuin ravintola voitti Vuoden paras lounasravintola -äänestyksen vuonna 2023, se oli jo tullut tunnetuksi perustajakokki Kerem Bölükin videoista, joissa hän esittelee ravintolassa itse valmistettujen ruokien ylitsevuotavaa valikoimaa.

"Valikoimaa pitää olla paljon. Ihmiset syövät ensin silmillään", Bölük sanoo.

Lounasravintolatitteli ja somejulkisuus ovat kasvattaneet paikan liikevaihdon kaksinkertaiseksi ja tuloksen kolminkertaiseksi. Umpikujan varrella Jumbon kupeessa sijaitsevassa ravintolassa tungeksii keltatakkisia rakennustyöläisiä, nuoria ja vanhoja pariskuntia, perheitä, naisten työporukoita, IT-alan työntekijöitä ja eläkeläisiä.

"Uusimaa on jo niin monikulttuurinen paikka, että se näkyy suomalaisessa ruokakulttuurissa. Meillä käy esimerkiksi paljon vegaaneja, jotka tulevat syömään palkokasvi- ja munakoisoruokia. Aluksi niitä otettiin ihan pieni ruokalusikallinen, mutta nyt savipadassa tehty turkkilainen munakoisovuoka on yksi suosituimpia ruokia", Bölük kertoo.

Vaikka Star Lunchin erikoisuus ovat turkkilais-välimerelliset kasvisvoittoiset ruoat, valikoimaa voi kuvailla tyypillisen suomalaiseksi: salaattipöydän säilykeananakset, useat vaihtoehdot lämpimiä liharuokia, kebablihaa niin paljon kuin jaksaa lautaselleen latoa ja sama homma pizzan kanssa. Säännöllisesti lohta ja lasagnea.

Vain sus...

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto nousi otsikoihin Mika Waltarin julkaisemattoman runoelman myötä. Mitä kaikkea sinne kulttuurihahmoista kätkeytyy?

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Arkistonhoitaja Maiju Korte vetää käsiinsä ohuet valkoiset puuvillakäsineet. Hän kääntyy pöydälle asetetun pahvikotelon puoleen ja avaa sen. Kotelosta löytyy paksu valkoinen kreppipaperikäärö. Sen Korte taittelee auki varovasti.

Rips, raps, rips.

Paperin sisältä paljastuvat vainajan kasvot. Tai siltä ainakin näyttää.

Kyseessä on kuolinnaamio. Korte on nähnyt hätkähdyttävän naamion aiemminkin, sillä hän järjesti pari vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston esinekokoelmaa. Sitä ennen kuolinnaamiot olivat saaneet levätä hyllyillään vuosikausia. Osa henkilökunnasta piti niiden tarkastelemista karmivana.

Ensimmäisellä kerralla Korte pyysi naamioiden käsittelyyn henkiseksi tueksi arkistonjohtajan. He hoitivat homman mahdollisimman nopeasti: tarkistivat naamioiden kunnon, siirsivät ne tukeviin koteloihin ja järjestivät paikoilleen. Toisin kuin muita esineitä, naamioita ei esimerkiksi mitattu viivoittimella. Niiden haluttiin antaa olla rauhassa.

Nyt esiin on nostettu kirjailija Aino Kallaksen kuolinnaamio. Siihen on ikuistunut Kallaksen viimeinen ilme.

Kallas kuoli yhdeksäs marraskuuta 1956, 78-vuotiaana.

Vahamuotin avulla tehdyssä naamiossa näkyy vainajan kasvojen jokainen uurre ja kohouma.

"Hänellä on loppuvaiheessa varmaan ollut tekohampaat, koska kasvojen alaosa on tällä lailla painunut", Korte sanoo.

Naamioon on takertunut myös Kallaksen silmäripsiä ja kulmakarvoja.

Katsominen tuntuu häiritsevän intiimiltä ja groteskilta. Kuin tirkistelisi kuollutta ihmistä.

Kuolinnaamio aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, mutta se on hieman kiusallinen toisestakin näkökulmasta.

Oikeastaan SKS:n arkistossa ei pitäisi olla esinekokoelmaa. Esineet kuuluisivat museoon, sillä arkistossa niiden esittelemiseen ei ole asianmukaisia tiloja ja resursseja.

Museot eivät kuitenkaan välttämättä halua ottaa vastaan yksittäisiä, kontekstistaan irrallaan olevia tavaroita, kuten kirjailijoiden puoliksi poltettuja sikareita, vanhoja hattuja tai kiiltokuvia. Niinpä ne nököttävät koteloihin pakattuina ja kaappiin suljettuina ahtaassa varastossa. Piilossa, ikään kuin puoliksi olemassa.

Esinekokoelma on esimerkki siitä, miten kulttuuriperintö ei aina ole jotain hienoa, jonka voisi asettaa vitriiniin ihailtavaksi. Se voi olla myös ongelma.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto sijaitsee Helsingin Kruununhaassa, vanhassa kivilinnassa. Sen tutkijasali on kalustettu raskailla puuhuonekaluilla ja laatikostoilla. Tänne ei marssita kuin kirjastoon, noin vain selaamaan materiaaleja. Aineisto pitää tilata käyttöön etukäteen lomakkeella. Asiakkaan tulee kertoa, mitä tarkoitusta varten hän haluaa tutkia aineistoa, ja vakuuttaa, että hän käyttää sitä niin, ettei "vahingoita tai halvenna henkilöä, jota tiedot koskevat, tai hänen omaisiaan".

Viime vuoden loppupuolella tein Helsingin Sanomiin juttua Mika Waltarista. SKS:n arkistossa sain ensimmäisenä lukea Waltarin kirjeet kulttuurivaikuttaja Leena Ilmarille. Oli pitkään tiedetty, että Ilmari oli ollut Waltarin ihastus. Ilmari itse oli lahjoittanut kirjeet arkistoon vuonna 2004, ja niiden käyttörajoitus päättyi vuoden 2024 alussa.

Kirjeiden yhteydestä löysin myös julkaisemattoman käsikirjoituksen nimeltä Aamuyö, kello viisi. Kirjeet ja käsikirjoitus sisälsivät väkivaltaista ja Waltarin omien sanojenkin mukaan "pornografista" materiaalia.

Juttu herätti kohua ja kysymyksiä siitä, miten arkistoaineistoja olisi syytä tulkita. Joidenkin mielestä Waltari-artikkelia olisi pitänyt julkaista ollenkaan: miksi kauan sitten eläneen kirjailijan kiusalliset yksityisasiat kuuluisivat koko kansalle?

Kysymys ei tietenkään ole vain Waltarista. Yksityisaineistot sisältävät hyvin intiimejä tietoja ihmisten ihmissuhteista, ajatuksista ja kokemuksista. Kuka määrittelee, mikä on henkilön vahing...

Työmies Onni Väisänen piiloutui Sortavalan pappilan kellariin odottamaan puna-armeijan saapumista maaliskuussa 1940. Hän pääsi takaisin Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Talvisodan jälkeen isoisoisäni ja nimikaimani Antti Järvi teki jotain poikkeuksellista. Hän jäi omasta tahdostaan kotiseudulleen Laatokan Karjalaan, kun lähes kaikki muut suomalaiset lähtivät evakkoon. Kirjoitin hänestä syksyllä 2023 ilmestyneessä tietokirjassani Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus).

Kirjassa ratkoin isovaarini arvoitusta, sitä miksi hän jäi Neuvostoliittoon, vaikka hänen vaimonsa ja lapsensa siirtyivät uuden rajan taakse, ja mitä hänelle sittemmin tapahtui. Perheen koti sijaitsi lähellä Lahdenpohjan kauppalaa.

Kun selvittelin Antin tarinaa, esiin huuhtoutui muitakin samalle alueelle jääneitä suomalaisia. Alueluovutuksen jälkeen heidät siirrettiin asumaan Sortavalaan.

Monella päätökseen jäädä vaikuttivat ideologiset ja poliittiset syyt, mutta tämä ei ollut koko totuus. Vaakakupissa painoivat muutkin seikat, kuten oman kodin menettäminen, vapauden kaipuu, huoli työttömyydestä ja korkea ikä.

Kirjan ilmestymisen jälkeen historiantutkija Jesse Hirvelä huomautti Idäntutkimus-lehdessä, että Antin kohdalla saattoi vaikuttaa myös sukupolvikokemus. Isovaarini oli syntynyt Jaakkimassa 1882 ja varttunut Laatokan Karjalassa aikana, jolloin rajalla ei ollut niin vahvaa merkitystä. Rajan yli liikuttiin yhtenään ja pidettiin yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin.

Kirjan tekeminen muistutti palapelin rakentamista, mutta käytettävissä oli vain osa palasista. Erityisen hankalaa oli löytää tietoa siitä, mitä Karjalaan jääneille tapahtui sen jälkeen, kun sota syttyi uudestaan kesäkuussa 1941. Etsin näiden henkilöiden sukulaisia, koska heillä saattaisi olla tietoa läheisten myöhemmistä kohtaloista.

Minua kiinnostivat etenkin ne luovutettuun Karjalaan jääneet, jotka olivat selvinneet sotavuosista hengissä. Yksi heistä oli autonkuljettaja ja varastotyöntekijä Onni Väisänen, joka jäi talvisodan jälkeen Sortavalaan ja pääsi palaamaan Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin. Kirjaa varten selvittelin hänen elämäänsä arkistolähteistä ja Väisäsen sukulaisilta. Vasta kuukautta ennen kirjan deadlinea törmäsin hyvin kiinnostavalta vaikuttavaan tietoon.

Väisänen asui viimeiset vuotensa Lapinlahdella, ja siellä sijaitsevan Nerkoon kylän kyläkirjassa oli hänen kohdallaan arvoituksellinen maininta: "Lapinlahden osuuspankin pankkiholvissa säilytetään Onni Väisäsen muistelmia. Pankinjohtaja Eino Vuorinen oli kirjoittanut vuosina 1965-69 puhtaaksi hänen elämänvaiheitaan. Kopio sisältää 371 koneella kirjoitettua sivua."

En kuitenkaan onnistunut löytämään käsikirjoitusta ajoissa. Kirjan julkaisun jälkeen minuun otti yhteyttä lapinlahtelainen kirjailija Terho Paltamo, joka oli kirjoittamassa tietokirjaa Väisäsen perheestä. Hän oli kiinnostunut käsikirjoituksesta ja halusi tietää, olinko onnistut löytämään sen.

Lopulta Paltamo löysi Onni Väisäsen muistelmat pankin varastosta. Samaan aikaan eräs Väisäsen sukulainen, jolta olin kysynyt asiasta, löysi kopion käsikirjoituksesta omasta kellaristaan.

Luin muistelmat suurella jännityksellä. Ne kertoivat Väisäsen vuosista Neuvostoliitossa, myös välirauhan ajasta ja sotavuosista. Tuntui uskomattomalta, että joku kertoi ensikäden kokemuksia samoista tapahtumista, joita käsittelin kirjassani. Siellä oli kuvattuna jopa se yö, jolloin Antti Järvi pidätettiin. Muistelmat kertoivat myös aivan uutta tietoa siitä, millaiselle matkalle osa rajan taakse jääneistä suomalaisista joutui jatkosodan sytyttyä.

Tämä juttu perustuu Onni Väisäsen muistelmiin ja myös muuhun tietoon, jota kirjan julkaisun jälkeen on selvinnyt. Osa puuttuvista palasista on vihdoin löytänyt paikkansa.

Omien sanojensa mukaan Onni Väisänen oli "ihannesosialisti". Opin siemenet hän oli saanut isältään Heikki Väisäseltä, joka Onnin ollessa pieni työskenteli rautatietyömailla ja myöhemmin pienviljeli...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Syöpä kuvataan usein modernin maailman taudiksi.

Ilmansaasteet, kemikaalit ja luonnoton ruokavalio tuottavat sairautta, jossa solut kääntyvät kehoa vastaan.

Modernin maailman taudilla on myös modernit metaforansa, syöpälääkäri Siddharta Mukherjee on kirjoittanut. Syöpä on hallitsemattoman kasvun, solujen liikatuotannon sairaus. Syöpä on kuin kone, joka ei pysty laittamaan itseään pois päältä.

Mitä hienostuneempi sivilisaatio, sitä enemmän on syöpää, ranskalaislääkäri Stanislas Tanchou väitti 1800-luvulla.

Ensimmäinen kirjallinen maininta syövästä lienee muinaisesta Egyptistä. Noin 4 500 vuoden takaa säilyneessä papyruksessa on aikansa maineikkaan lääkärin Imhotepin kuvaus kasvaimesta potilaan rinnassa.

Parannuskeinojen kohdalle Imhotep kirjoittaa: Niitä ei ole.

Antiikin Kreikan suuri historioitsija Herodotos kirjoitti Persian kuningattaresta Atossasta, joka myös löysi rinnastaan oudon kyhmyn. Atossa häpesi sitä niin paljon, ettei halunnut lääkäreitä paikalle. Sen sijaan kuningattaren kreikkalainen orja Demokedes leikkasi lopulta Atossan rinnan pois.

Leikkaus oli ainakin aluksi menestys.

Kuten moni syövästä selvinnyt, Atossa oli tavattoman kiitollinen onnistuneesta kasvaimen poistosta. Hän pyysi miestään valloittamaan Kreikan, jotta rinnan operoinut Demokedes pääsisi palaamaan turvallisesti kotiseudulleen.

Syöpä oli tiettävästi pitkään paitsi alidiagnosoitu myös harvinainen.

Syövän lisääntyminen 1900-luvulla on vähintään yksi merkki modernisaatiosta. Se on yleistynyt, koska ihmiset eivät kuole tartuntatauteihin nuorena, vaan elävät aikaisempaa vanhemmiksi.

Toisin sanoen modernin maailman hygienia ja lääketiede ovat mahdollistaneet syövän kukoistuksen.

Eliniän kasvu ei kuitenkaan välttämättä ole ainut syy syövän lisääntymiselle.

Myös nuorilla todetaan syöpää aikaisempaa enemmän. Maailmanlaajuisesti alle 50-vuotiailla syöpien ilmaantuvuus on lisääntynyt 79 prosenttia vuosina 1990-2019. Syöpäkuolleisuus tässä ikäluokassa on lähes 30 prosenttia suurempaa kuin kolme vuosikymmentä sitten. Uusimpien ennusteiden mukaan syövän yleistyminen globaalisti nopeutuu.

Suomessa tilanne ei ole aivan yhtä synkkä. Meillä alle viisikymppisten syöpäkuolleisuus on itse asiassa vähentynyt, mutta syöpää on noin 15 prosenttia enemmän kuin vuonna 1990.

Mitkä tekijät ympäristössämme lisäävät syöpää?

1930-luvulla syöpä oli noussut jo toiseksi yleisimmäksi kuolinsyyksi useissa länsimaissa. Se havahdutti.

Yhdysvalloissa vaadittiin lisää rahoitusta syövän tutkimiseen. Suomessa Helsingin Yleisen sairaalan sädehoito-osasto perustettiin Unioninkadulle vuonna 1936.

Mutta tuskin missään syöpään suhtauduttiin yhtä pakkomielteisen vakavasti kuin natsi-Saksassa.

Adolf Hitlerin äiti oli kuollut syöpään, ja Hitlerin uskotaan pelänneen samaa kohtaloa. Syövän ehkäisy koko yhteiskunnan tasolla oli monen natsijohtajan prioriteetti. Hyvä esimerkki: sinä yönä, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Hitler ja propagandaministeri Joseph Goebbels keskustelivat lääketieteen professori Hans Aulerin syöpätutkimuksista.

Kansallissosialistisessa Saksassa otettiin tiettävästi ensimmäisenä maailmassa käyttöön omatoimiset rintasyöpäseulonnat. Naisia kehotettiin tunnustelemaan, josko heidän rinnoistaan löytyisi kasvaimia.

Ennaltaehkäisyyn patistettiin miehiäkin, varsinkin suolistosyvän osalta: "Auto käytetään rutiinitarkastuksessa, se on selvää. Eikö paljon monimutkaisemman ihmiskehon pitäisi myös käydä rutiinitarkastuksessa?"

Franz H. Müller oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka osoittivat tupakoinnin aiheuttavan keuhkosyöpää - vuonna 1938. Natsi-Saksassa säädettiin myös kovat tupakoinnin vastaiset lait. (Tupakkayhtiöt leimasivat natsiajan jälkeen monessa maassa tiukkoja tupakkalakeja kannattaneet natseiksi ja terveysfasisteiksi.)

Lakeja säädettiin myös esimerkiksi karsinogeenisiä hyönteismyrkkyjä ja ruoan väriaineita vastaan. Asbestin todistettiin aiheuttavan syöpää ja sen käyttöä säädeltiin.

Syövän me...

Naiset saivat Afganistanissa äänioikeuden aiemmin kuin kaikkialla Yhdysvalloissa. Katukuvassa on näkynyt joskus minihameita, naiset ovat opiskelleet yliopistoissa lääkäreiksi ja toimittajiksi. Nyt afganistanilaiset naiset eivät saa näyttää kasvojaan eivätkä edes puhua ääneen kodin ulkopuolella.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Urheilustadionin nurmi. Naisen sininen burka.

Nainen tuotiin kentälle lava-autolla, naispoliisien saattamana. Sitten hänet käskettiin polvilleen ja ammuttiin tuhansien ihmisten edessä.

Joku kuvasi teloituksesta Kabulin urheilukentällä huonolaatuisen videon, joka levisi laajalle.

Tallenne vuodelta 1999, siitä otetut kuvat ja muut kuvaukset julkisista teloituksista jäivät afganistanilaisten mieleen. Se oli tietysti tarkoituskin. Ne osoittivat talibanin äärimmäisen vallan, kun liike ensimmäistä kertaa johti Afganistania 1990-luvulla.

Enimmäkseen taliban kidutti ja teloitti miehiä. Välillä syynä oli silti nainen. Isä oli antanut tyttärensä käydä koulua, esimerkiksi.

Miesten haluttiin kontrolloivan perheidensä naisia. Vaimoja, sisaria, tyttäriä.

Taliban hallitsi maata viisi vuotta, vuoteen 2001 asti. Sinä aikana naisilta kiellettyjen asioiden lista oli pitkä.

Ei opiskelua.

Ei töissä käyntiä.

Ei liikkumista kodin ulkopuolella ilman saattajaa.

Ei paljasta ihoa näkyvillä.

Ei oikeutta puhua julkisesti.

Monille se tarkoitti viittä pelokasta, tylsää ja ahdistavaa vuotta kotona. Pienistäkin virheistä rangaistiin ankarasti. Kynsilakan käytöstä peukalo saatettiin leikata irti.

Kun taliban palasi valtaan elokuussa 2021, liike ilmoitti muuttuneensa. Tällä kertaa naisilla olisi enemmän oikeuksia.

Kuluneet kolme ja puoli vuotta ovat kuitenkin osoittaneet puheet tyhjiksi. Mihin tahansa saattaa ilmestyä äkkiä siveyspoliisin valkoisiin pukeutuneita miehiä, jotka vahtivat kansalaisia. Sitä, puhuuko nainen liian kovalla äänellä myyjälle. Onko nainen kiellosta huolimatta kahvilassa. Miehet työskentelevät hyveiden edistämisen ja paheiden ehkäisyn ministeriölle.

Valvonta tiukkenee koko ajan.

"Se on kiristynyt ja kiristynyt, ja nyt tuntuu kuin joku puristaisi jo kurkkua", Afganistanissa syntynyt nainen kuvaa joulukuussa 2024.

Maa on hiukan Ranskaa isompi, mutta lähes kokonaan vuoristoa. Ylänköä, jossa on kuuma kesällä ja kylmät talvet.

Afganistanista haaveiltiin hetken "Aasian Sveitsiä", kaunista ja toimivaa matkailukohdetta, kun viime vuosisadalla näytti siltä, että maa voisi olla modernisoitumassa.

Vuoristo on yksi syy siihen, miksi alueella hallitseminen ja toimiminen on vaikeaa. Moni suurvalta on yrittänyt: Britannian imperiumi, Neuvostoliitto, Yhdysvallat.

Maasto on kuin tehty sissisodankäyntiin. Asuinseudut jakautuvat muuallakin usein konservatiiviseen maaseutuun ja liberaalimpiin kaupunkeihin, mutta Afganistanissa jako on jyrkkä.

Se näkyy heiluriliikkeenä historiassa. Viime vuosisadan alkupuolen kuninkaat uudistivat maata. Naiset saivat äänioikeuden aiemmin kuin useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, ensimmäinen tyttökoulu perustettiin, huntupakko kumottiin.

Välillä taas uudistuksia peruttiin. Maa ei missään vaiheessa ollut läpikotaisin liberaali, päinvastoin. Vanhat heimokulttuurit pitivät pintansa.

Ja sitten taas: minihameita Kabulissa, elokuvia, yhä enemmän mahdollisuuksia opiskeluun.

Samaan aikaan sodat seurasivat toisiaan.

Vuosituhannen vaihteessa, talibanien jälkeen, länsimaat toimivat maassa 20 vuotta. Sekään ei tarkoittanut rauhaa, vaan arkea rasittivat itsemurhaiskut, ryöstöt ja muu väkivalta.

Whatsapp-puheluun vastaavalla naisella on selvä mielipide siitä, mihin suuntaan asiat ovat muuttuneet talibanin paluun myötä.

Ennen "kaikki oli hyvin", enää ei.

Razia ei ole alle kolmekymppisen naisen oikea nimi, mutta hän joutuu varomaan perheensä puolesta.

Hän yrittää kuvata tilannettaan, vaikka se on englanniksi vaikeaa.

Perhe asuu edelleen pohjoisessa Afganistanissa, Razia taas yksin eteläsuomalaisessa kaupungissa.

Hän joutui pakenemaan maasta entisen työnsä vuoksi...

Listalla oli kymmeniä nimiä. Poliisi ei ryhtynyt selvittämään tapausta, joten brittitoimittajien oli toimittava itse.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Kun Carl Miller sai listan sähköpostiinsa, hän tiesi, että yksi ihminen oli jo tapettu.

Miller istui kotonaan Länsi-Lontoossa ja puhui videopuhelua. Oli kesäkuu vuonna 2020. Koronasulut olivat kestäneet jo kuukausia.

Ruudulla näkyivät Chris Monteiron kasvot. Tummahiuksinen, tummapartainen ponnaripää, jolle Miller ei oikein keksinyt sopivaa titteliä. Eettinen hakkeri? Kyberrikosten tutkija? Pimeän netin penkoja?

Monteiro oli puhunut listasta aiemminkin, mutta nyt Miller vasta näki sen. Excelin, jossa oli 85 nimeä.

Yksi Hollannista, toinen Italiasta, kolmas Tšekistä. Venäläinen nainen, yhdysvaltalainen mies, taiwanilainen sairaanhoitaja. Jonkun oma äiti.

Osoite, työpaikka, valokuva. Tietoja liikkeistä. Toiveita tekotavasta. Nimimerkki, maksettu summa.

Ne olivat palkkamurhatilauksia.

Kertokaa teloitusaika etukäteen, en voi olla lähistöllä.

Miller mietti hetken, mitä tehdä. Hän valitsi 111. Hätänumeron, johon soitetaan, kun ei ole hätä.

"Olen toimittaja ja tekemässä ohjelmaa kyberrikollisuudesta", hän aloitti.

"Tämä kuulostaa nyt vähän oudolta, mutta…"

Chris Monteiro oli löytänyt sivuston vuosia aiemmin.

Hän työskenteli päivisin isossa it-firmassa järjestelmänvalvojana mutta vietti vapaa-aikansa salatussa internetissä. Sellaisessa, jonne ei pääse hakukoneilla. Tietokonepöydällä oli kuusi näyttöä.

Pimeästä verkosta liikkui huhuja, joita Monteiro yritti varmistaa. Hän piti harvakseltaan blogia, jossa kirjoitti löydöksistään. Profiilikuvaksi hän oli valinnut komediasarja Silicon Valleyn Gilfoylen, kyynisen ja suorasukaisen superkoodarin. Minulle ei makseta tarpeeksi tästä paskasta, esittelytekstissä luki.

Usein kuulopuheet eivät pitäneet paikkaansa. Ne olivat hysteeristä lietsontaa tai perusteetonta ihannointia. Ei ollut olemassa sivustoa, jossa kidutettiin ja tapettiin vangittuja Isis-taistelijoita suorassa lähetyksessä maksua vastaan. Eikä sivustoa, jossa sovittiin urheilukisojen tulokset etukäteen.

Mutta palkkamurhasivusto oli olemassa. Se oli perustettu vuonna 2015. Monteiro oli törmännyt siihen vuotta myöhemmin. Jos haluat tappaa jonkun, tämä on oikea osoite, siellä luki. Standardihinta 5 000 dollaria.

Monteiro oli tutustunut Milleriin samoihin aikoihin. Tämä oli haastatellut häntä kirjaansa, joka käsitteli vallan uusjakoa. Sitä, miten internetjätit hallitsivat ohi parlamenttien, viranomaisten ja suuryritysten. Miten vaalitulosten manipuloiminen oli liian yksinkertaista ja tylsää kokeneille hakkereille. Miten poliisi ei voinut juuri mitään netin kautta tehdyille rikoksille, vaikka ne olivat kaikkein yleisin rikollisuuden muoto. Miten teknologiaa ymmärtävät hallitsivat nykyisyyttä, miten ymmärtämättömät jäivät jalkoihin.

Kirja oli hyvin think tanky, ajatushautomomainen. Helppolukuinen ja ratkaisukeskeinen.

Ajatushautomossa Miller oli töissäkin. Hän oli mukana perustamassa perinteikkääseen Demos-toimistoon sivuhaaraa, joka tutki sosiaalista mediaa maksua vastaan. Hän julkaisi tieteellisiä artikkeleita, lehtijuttuja ja piti inspiroivia keynote-puheenvuoroja. Kaikki koskivat jollain tavalla teknologiaa.

Monteiro oli koettanut saada palkkamurhasivuston suljettua monta kertaa.

Hän oli yrittänyt murtautua sisään, päästä back endiin. Löytää heikkouden, jonka kautta livahtaa taustajärjestelmään ja sulkea sen. Se ei ollut onnistunut.

Sitten hän oli alkanut lähettää sivustolle viestejä. Hän oli huomannut, että jokaisessa vastauksessa oli yksilöllinen tunnuskoodi. Numeroa muuttamalla hän saattoi lukea muiden viestejä. Hän kirjoitti koodinpätkän, jonka avulla sai ladattua kaikki viestit.

Monteiro luki viestinvaihtoa ensin huvittuneena: trolli, trolli, trolli. Mutta oli muitakin, sellaisia, jotka vaikuttivat vakavissaan lähetetyiltä. Hän seurasi liikennettä kahdeksan kuukautta. Sinä aikana tilaajat ja ylläpitäjät lähettivät noin 800 viest...

Karismaattinen johtaja, sisäiset viholliset, massojen vaistoihin vetoaminen, usko kansakunnan erityisasemaan... Huolestuneet kysyvät, onko Yhdysvallat jo matkalla kohti fasismia.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Tammikuun 6. päivänä 2021 Donald Trump istui ruokapöytänsä ääressä Valkoisessa talossa ja seurasi televisiosta kaaosta. Silminnäkijöiden mukaan hän oli erinomaisella tuulella.

Yli kymmenentuhatta Trumpin kannattajaa oli saapunut sinä päivänä Washingtoniin. Hän oli puhunut heille keskipäivän aikaan "Save America" -tapahtumassa.

Kannattajat olivat vihaisia. He uskoivat Trumpin sepittämään "suureen valheeseen": hän oli hävinnyt, koska demokraatit olivat varastaneet heiltä presidentinvaalit.

"Jos te ette taistele helvetisti, teillä ei ole enää maata", Trump oli sanonut.

Väistyvä presidentti tiesi, että osa mielenosoittajista kantoi aseita. Salaisen palvelun työntekijä oli varoittanut häntä asiasta. Silti Trump oli vaatinut, että heidät oli päästettävä marssille.

Kun väkijoukko rynni kohti kongressitaloa, Trumpin vanhin poika Don Jr. lähetti tekstiviestin presidentin kansliapäällikölle Mark Meadowsille:

"Hänen täytyy tuomita tämä paska ASAP. He yrittävät tuhota hänen koko perintönsä, jos tilanne pahenee."

Trump ei piitannut poikansa vaatimuksesta.

Varapresidentti Mike Pence oli vahvistanut laillisen vaalituloksen vastoin Trumpin kieltoa. Puoli kolmelta iltapäivällä Trump tviittaasi: "Mike Pencellä ei ollut rohkeutta tehdä sitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä."

Kannattajat valpastuivat sosiaalisen median kanavilla ja vaativat, että Penceä pitäisi ryhtyä jahtaamaan. Kongressitalon ulkopuolella oleva väkijoukko alkoi huutaa: "Hirttäkää Mike Pence."

Pence piileskeli henkivartijoidensa kanssa rakennuksen alla olevalla lastauslaiturilla. Hän ymmärsi olevansa kuolemanvaarassa.

"Mitä sitten?" vastasi Trump, kun hänelle kerrottiin varapresidentin ahdingosta.

Vasta yli kaksi tuntia mellakan alkamisen jälkeen Trump asettui vihdoin kameroiden eteen. Hän puhui kannattajilleen: "Tunnen tuskanne. Tiedän, että teihin sattuu. Meiltä varastettiin vaalit, ne olivat murskavaalit, ja kaikki tietävät sen, etenkin vastapuoli. Mutta teidän on nyt mentävä kotiin."

Kongressitalon hyökkäyksessä kuoli viisi ihmistä. 174 poliisia loukkaantui. Neljä poliisia teki myöhemmin itsemurhan.

Marraskuussa 2024 Trump valittiin toisen kerran presidentiksi. Hän lupasi vapauttaa mellakasta tuomittuja ensimmäisenä virkapäivänään.

Tammikuun 6. päivän tapahtumien jälkeen monet historian ja autoritarismin tutkijat alkoivat kutsua Donald Trumpia fasistiksi.

Myös demokraattipuolueen presidenttiehdokas Kamala Harris syytti vaalin loppusuoralla, lokakuussa 2024 Trumpia fasistiksi. Saman syytöksen olivat jo aiemmin esittäneet Trumpin pitkäaikaisin kansliapäällikkö John F. Kelly ja Trumpin alaisuudessa palvellut kenraali Mark Milley. Milley kutsui Trumpia "ytimiään myöten fasistiksi" ja "vaarallisimmaksi ihmiseksi" Yhdysvalloille.

Ovatko he oikeassa?

Trumpin hallitsema republikaanipuolue on levittänyt kongressitalon mellakasta oikeistomediassa omaa, valheellista tarinaansa: todellisuudessa kyse oli FBI:n operaatiosta, jolla haluttiin horjuttaa presidenttiä.

Nyt, Trumpin noustua uudelleen presidentiksi, selitys on taas vaihtumassa.

Kun presidentin hallintoon on etsitty sopivia työntekijöitä, heille on esitetty kaksi kysymystä: Kuka voitti mielestäsi vuoden 2020 vaalit? Ja mitä ajattelet kongressitalon valtauksesta?

Ainoa oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on Donald Trump. Ainoa oikea vastaus jälkimmäiseen on kutsua valtaajia patriooteiksi, jotka yrittivät pelastaa Amerikan.

Trump poikkeaa kaikista häntä edeltäneistä Yhdysvaltain demokratian ajan johtajista, kirjoittaa Ruth Ben-Ghiat kirjassaan Mahtimiehet: Tyrannien nousu, uho ja tuho.

"Hän pyrkii tuhoamaan totuuden absoluuttisesti."

Ben-Ghiat on fasismin tutkimukseen erikoistunut professori New Yorkin yliopistosta.

Totuuden tuhoaminen on fasismin keskeinen mekanism...