Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Ernest Shackleton olisi voinut päästä etelänavalle ensimmäisenä. Jäätutkija Jukka Tuhkuri uskoo, että olisi.
Tammikuussa 1909 Shackleton oli lähempänä kuin kukaan ennen. Maailman eteläisin piste oli vajaan kahdensadan kilometrin päässä.
He olivat vaeltaneet lähes 1 500 kilometriä, neljä ahavoitunutta miestä. Kulkeneet Espanjan kokoisen jäähyllyn läpi, ylittäneet vuorijonon ja päätyneet Etelämantereen ylätasangolle.
Rekiä olivat alun perin vetäneet ponit, mutta ne olivat nyt kuolleet. Viimeinen oli pudonnut railoon. Pakkasta oli ajoittain ollut melkein 50 astetta ja tuuli kovaa. Ruokaa oli pitänyt säästää ja annoksia pienentää. Vatsat kouristelivat, raajat paleltuivat, lumisokeus vaivasi.
Shackleton arvioi, että he saattaisivat päästä etelänavalle ja saada nimensä historiaan. Mutta paluumatkasta he eivät selviäisi.
Hän teki kipeän päätöksen: he kääntyisivät takaisin. Päiväkirjaansa Shackleton kirjoitti:
"Minun tulee ajatella järkevästi ja ottaa huomioon niiden henki, jotka ovat täällä kanssani."
Miehet iskivät jäähän Ison-Britannian lipun, jonka kuningatar oli heille antanut, ottivat hetkestä valokuvan ja kääntyivät.
Tämä ratkaisu on kiehtonut Jukka Tuhkuria vuosikymmeniä. Niin on myös Ernest Shackleton.
Shackleton olisi voinut jatkaa kaikesta huolimatta ja kuolla sankarina, niin kuin moni tutkimusmatkailija teki. Mutta hän uskalsi epäonnistua.
Kuten hän myöhemmin ilmoitti vaimolleen: Parempi elävä aasi kuin kuollut leijona.
Elokuussa 2021 Jukka Tuhkuri kuuli, että Etelämantereelle lähtisi taas tutkimusalus.
Hän tunsi aluksen. Se oli 134-metrinen S. A. Agulhas II, joka oli rakennettu Rauman telakalla kymmenen vuotta aiemmin. Kirkkaanpunainen runko, valkoinen kansi, komentosillan yläpuolella oranssi raita.
Alus näkyisi merellä, vaikka aallot olisivat korkeat. Ja kun Etelämantereelle mentiin, ne aina olivat.
Matkan oli määrä alkaa Kapkaupungista helmikuussa 2022 ja kestää puolitoista kuukautta.
Tuhkuri halusi kiihkeästi mukaan. Eihän ollut parempaa paikkaa tutkia vaikeita jääoloja.
Sitä paitsi Agulhasilla oli mittalaitteita valmiina. Niitä oli asennettu runkoon ja potkuriakseliin jo telakalla Suomessa. Laitteet tallensivat tietoja siitä, millaisia voimia laiva kohtasi, kun se mursi jäätä. Dataa hyödynsivät Aalto-yliopisto ja eteläafrikkalainen Stellenboschin yliopisto.
Tuhkuri oli tutkinut jäätä koko ikänsä. Miten jää murtuu, miten sen säröt kasvavat. Kuinka suuria ovat sen voimat. Millainen materiaali jää ylipäänsä on. Kuinka kylmä, kuinka lämmin, suolainen, makea, luja, hauras. Lumesta tiivistynyt vai vedestä jäätynyt.
1980-luvulla hän oli sahannut merijäästä palkkeja Tammisaaren edustalla ja rikkonut niitä. Tehnyt diplomityötään murtumismekaniikasta. 1990-luvulla hän oli väitellyt tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, ja 2000-luvun alussa hänestä oli tullut lujuusopin professori. Hän oli silloin 40-vuotias.
Tuhkuri alkoi laatia sähköpostia. Se tuli lähettää brittiläiselle säätiölle, Falklands Maritime Heritage Trustille, joka valitsi ja varusti retkikunnan.
Tuhkuri kirjoitti huolellisesti ja perusteellisesti.
Oli nimittäin niin, että vaikka hän itse tutkisi jäätä, muulla ryhmällä oli aivan toinen tehtävä. Se halusi löytää laivan, joka oli kadonnut sata vuotta aiemmin Weddellinmerellä Etelämantereen edustalla. Rusentunut ensin jäihin ja sitten uponnut.
Hylky oli Endurance, Ernest Shackletonin laiva.
Maailman toiseksi kuuluisin hylky, jos Tuhkurilta kysyttiin. Kuuluisampi oli vain Titanic.
Hänen oli päästävä mukaan. Ehkä hän voisi osaltaan selvittää, miksi laiva oikeastaan upposi.
Ernest Shackleton on minun polaarisankarini, hän päätti viestinsä.
Naparetki oli epäonnistunut, eikä Shackletonin pitänyt enää palata etelään. Niin hän oli kirjoittanut vaimolleen.
"Olen miettinyt tämän huolella ja päättänyt, että paikkani on kotona."
Hän oli hävinnyt kilpailun, sillä etelänapa oli jo valloitettu. Joulukuussa 1911 norjalainen Roald ...
