William Makepeace Thackerayn Vanity Fair (1847) eli Turhuuden turuilla ei ole sotaromaani eikä kerro sotasankareista, vaikka siinä sotaan mennäänkin. Vanity Fair on romaani ilman sankaria, niin kuin alaotsikko kertoo. Tämä on kiertoilmaisu sille, että tarinassa ei ole varsinaista miessankaria ja se on jo kannanotto. Thackeray halusi purkaa tapoja, joilla sankaruutta käsiteltiin. Vanity Fairin päättäväisin, dynaamisin ja skarpein hahmo on vaatimattomista lähtökohdista ponnistava, eteenpäin pyrkivä nainen. Nimi on Becky Sharp. Thackerayn kirja ja sen sankaritar ovat olleet suosittuja kohteita elokuville ja tv-sarjoille. Gwyneth Hughesin dramatisointi on jo kuudes tv-sarjaversio, eli sen myötä Thackeray kilpailee tasaveroisesti aikalaistensa Bronten sisarusten, Charles Dickensin ja edellisen sukupolven edustajan Jane Austenin kanssa. Becky Sharp on kaikkea muuta kuin puhdas pulmunen, mikä tekee hänestä erityisen kiinnostavan ja ristiriitaisen hahmon. Itse asiassa tarinassa on alusta saakka mukana kaksi naispäähenkilöä, mutta Beckyn ystävätär Amelia on kiltti, hyväntahtoinen, lojaali ja - tylsä. Becky sen sijaan viettelee, huijaa ja juonittelee tiensä sosiaalisessa portaikossa ylöspäin. Becky on helppo tunnistaa myös nykyisen instagram-sukupolven, itseään valokuvaavien ja markkinoivien selfie-nuorten sukulaiseksi. Jos Beckyltä kysyy, miksi menestys ja kuuluisuus ovat niin tärkeitä, niin vastaus voisi olla, että no, ne todistavat, että olen olemassa. J.P. Pulkkisen kanssa Vanity Fairista keskustelee draaman ja teatterin tutkimuksen professori Hanna Suutela. Kuva: Robert Viglasky/ITV

Juuri kukaan tv-käsikirjoittaja ei ole osannut tiivistää Liverpoolin henkeä niin hyvin kuin Jimmy McGovern. Liverpool, tuo teollisen vallankumouksen ja popmusiikin kehto on hienostelematon, työväenluokkainen, karhea kaupunki. Jos siellä yrittää näppärää lyhytsyöttöpeliä, niin äkkiä tullaan sukille - käyttääkseni futistermejä. McGovern näytti tämän jo läpimurtosarjassaan Fitz ratkaisee (Cracker, 1993-2006). Siinä Robbie Coltranen esittämä rikospsykologi murtaa konnien suojauksen ja sössii sivussa oman elämänsä. McGovern kävi Liverpoolissa katolista koulua ja on sanonut, että hänestä tuli käsikirjoittaja siksi, että hän otti omantunnon kysymykset vakavasti. Ja niin ottaa myös tämä sarja, Särkynyt enkeli, Broken. Se kertoo hyvin herkällä ja voimallisella tavalla tavallisista eli niin sanotusti pienistä ihmisistä, jotka keskellä yhteiskunnan armotonta myllyä joutuvat valitsemaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä. Sarjan keskushahmo on katolinen pappi, Sean Beanin esittämä Michael Kerrigan. Ja tässä seuraa yllätys: toisin kuin katoliset papit viime aikojen fiktioissa, hän on esimerkillinen ihminen. Hyvä katolinen pappi: ei hyväksikäytä poikia, ei jahtaa naisia, ei edes juo. Michael Kerrigan näyttää miten vaikeaa on pysyä totuudessa, miten tuskallista olla moraalinen kompassi monimutkaisessa maailmassa, jossa köyhyys, addiktiot, ihmisryhmien välinen kitka ja heikkojen hoivaaminen kaatuvat niskaan. “Skint” on sana, joka toistuu useasti, suomeksi se on rahaton tai auki, slangimuoto sanasta nyljetty, skinned. Onneksi Michael Kerriganin toimisto eli kirkko on auki myös heikoille ja vähävaraisille ja arpisille, kaikille niille eleanor rigbyille, joilta toivo tuntuu jo kadonneen. Ihmeellinen on elämä, niin kuin McGovern tässä viittaa, ihan Frank Capran klassikkoelokuvan hengessä. J.P. Pulkkisen kanssa Särkyneestä enkelistä keskustelee teologian tohtori Matti Myllykoski. Kuva: Des Willie/LA Productions 2016

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten Britanniassa alkoi kummallinen oikeudenkäynti. Syytettynä oli liberaalipuolueen entinen johtaja Jeremy Thorpe. Syytteen ytimessä oli Thorpen masinoima murhayritys, joka oli kohdistunut Norman Scott -nimiseen kaksikymmentä vuotta Thorpea nuorempaan mieheen. Se mikä kiinnosti mediaa ja mikä teki asiasta skandaalin oli kuitenkin seksi. Kuusikymmenluvun alussa Thorpella ja Scottilla oli ollut suhde, josta Scott ei halunnut vaieta. Perienglantilaisen skandaalin on kirjoittanut Russell T Davies, joka tunnetaan esimerkiksi Manchesterin homo-skeneä kuvanneesta sarjasta Queer As Folk (1999). Davies myös herätti 2000-luvun alkupuolella henkiin lapsuutensa suosikkisarjan Doctor Who’n ja teki siitä kansainvälisen menestyksen. Perienglantilainen skandaalissa (A Very English Scandal) on mukana kaikki Daviesin ilmaisun tunnusmerkit, vauhti, komiikka, cliffhangerit, mehukkaat hahmot. Pinta kuplii kepeästi, mutta hahmot ovat syvältä piirrettyjä. Sarja ei naura heille vaan kokonaiselle eksentriselle ja tekopyhälle kulttuurille. Pääosassa Jeremy Thorpena on Hugh Grant, jota aiemmin on pidetty englantilaisen maskuliinisuuden vaarattomana edustajana. Vastaparina Norman Scottia esittää niin Shakespeare-rooleista kuin James Bondista tunnettu Ben Whishaw. J.P. Pulkkisen kanssa Perienglantilaisesta skandaalista keskustelee elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen. Kuva:Sophie Mutevelian/BBC/Blueprint Television Ltd

Jonas Gardellin kolmiosainen sarja lähtee liikkeelle kepeästi ja nostalgisesti. Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho. Päivät joina kukat kukat kukkivat on sarja, joka vaatii katsojalta tarkkaavaisuutta. Gardell ei ole rakentanut dramaturgiaa helpoimmalla mahdollisella tavalla. Aikatasot risteävät, nykyhetki on raskaana menneisyyden tapahtumista. Ihmiset kantavat omaa ja kollektiivista historiaa mukanaan tavalla, joka tuo mieleen Ingmar Bergmanin elokuvat. Bergman-viittauksia sarjasta löytyykin. Gardellin omana alter egona toimii ohjaajaksi ja näytelmäkirjailijaksi päätynyt Benny, jota esittää Solsidan-sarjasta tuttu Johan Rheborg. Gardellin edellinen sarja Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin käsitteli AIDS-epidemiaa ja sai Ruotsissa suunnattoman suosion ja arvostusta. Päivät, joina kukat kukkivat käsittelee sellaisia katastrofeja, joihin hyvinvointivaltiolla, kansankodilla, turvajärjestelmillä ei ole selitystä. J.P. Pulkkisen kanssa Jonas Gardellin sarjasta keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Kuva: Peter Cederling / SVT

Valeuutiset, totuudenjälkeisyys, toimittajat yhteiskunnan vihollisina. Tiedonvälitys ei ole pelkkää tiedonvälitystä, se on tarinoiden luomista ja tunteiden manipulaatiota - ja valtapeliä. Mike Bartlettin kuusiosainen Press kertoo kahden brittilehden kamppailusta. Lontoon keskustassa toimitustaan pitävä Post on tabloidi, joka elää sensaatioista ja skandaaleista. Sen toimittaja lähtee koputtamaan vanhempien ovelle, kun heidän lapsensa on tehnyt itsemurhan. Herald on on journalistisia periaatteita ajatellen kestävämmällä pohjalla, mutta taloudellisesti heikommalla. Postin näkökulmasta Herald hurskasteleva ja tekopyhä julkaisu. Press-sarjan kaksintaistelu tiivistyy kahteen hahmoon: Postin päätoimittaja Duncan Allen (Ben Chaplin) piiskaa henkilökuntaansa uusiin paljastuksiin, menemään pitemmälle. "Jos otsikossa on pedofiili, tarina etenee", hän sanoo. Heraldin apulaispäätoimittaja Holly James (Charlotte Riley) on taitava mutta turhautunut journalisti. Uutiset haistavia ja sitkeitä toimittajia tarvitaan kaikissa toimituksissa, olivat eettiset periaatteet tai metodit millaisia tahansa. Press-sarjan vetävin koukku kylvetäänkin silloin, kun Duncan Allen haluaa Holly Jamesin omaan lehteensä. Press-sarjasta, toimittajadraamoista ja median muutoksesta keskustelee J.P. Pulkkisen kanssa Helsingin Sanomien toimittaja Marko Junkkari. Kuva: Colin Hutton/Lookout Point

Kun puhutaan Patrick Melrosesta, puhutaan Edward St. Aubynin viiden omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilöstä. Puhutaan myös tv-sarjasta, jonka romaaneista on sovittanut David Nicholls ja jossa pääroolia esittää loistava Benedict Cumberbatch. Puhutaan myös brittiläisestä yläluokasta, insestistä, huumeaddiktiosta ja miten selviydytään traumasta. Jos jokin näistä aiheuttaa torjuntaa, se kannattaa pyyhkäistä pois. Sarja on raivokas, vihainen, hellä ja kipeällä tavalla hauska. Ja miksi ironia? Siksi, että vaikean edessä tarvitaan etäisyyttä, oli kyseessä brittien suhteesta riistämiinsä siirtomaihin tai ylimielisiin ja kylmiin vanhempiin.

Patrickin isän ja äidin rooleja esittävät eri tavoin hirviömäiset Hugo Weaving ja Jennifer Jason Leigh. Patrickin isän silmissä ihmisen pahin synti on olla ikävystyttävä. Kasvatusmetodien tarkoitus oli kovettaa poika maailmaa vastaan. “En usko sinun kiittävän minua nyt, mutta uskon että myöhemmin olet kiitollinen siitä välinpitämättömyyden taidosta, jonka olen sinuun istuttanut”, sanoi isä pojalle.

St. Aubyn oli huumeaddikti 16-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Eteen tuli hetki, jolloin hänen oli vastattava itselleen esittämään kysymykseen: kerronko totuuden elämästäni vai tapanko itseni? Kertominen voitti. Se kannatti, sillä St. Aubynilla on kyky kirjoittaa henkilökohtainen kärsimys ja sosiaalinen komedia rinnakkain. Lopputulos toimii brittiläisen yläluokan perhesuhteiden ja imperiumin skitsofrenian ruuminavauksena tehokkaammin kuin nippu kartanosarjoja.

J.P. Pulkkisen kanssa Patrick Melrosesta keskustelee vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard.

Kuva: Justin Downing /Sky UK Limited

Fargo tunnetaan vuonna 1996 valmistuneena elokuvana, jossa Frances McDormand esitti Yhdysvaltain Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin poliisia. McDormand sai osastaan Oscarin, niin kuin myös elokuvan ohjanneet Coen-veljekset parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Fargo muistetaan paitsi viimeisillään raskaana olleesta neuvokkaasta naispoliisista, myös lumisista lakeuksista, paikallisten englanninkielestä, jossa on ruotsalaissiirtolaisten vaikutusta, Carter Burwellin eeppisestä musiikista ja mustasta huumorista joka kohdistuu epätoivoisten rikosten kierteeseen ajautuviin ihmisiin. Noah Hawleyn luoma tv-sarja Fargo on jo kolmen kauden ja 30 jakson mittaan laventanut Coen-veljesten tarinaperinnettä. Sarja on tavallaan joukko mukaelmia ja variaatioita elokuvan teemoista. Samalla sarjassa myös nostetaan voimakkaammin esiin USA:n lähihistorian keskeisiä teemoja: sotien vaikutus asekulttuuriin, naisten emansipaatio, julkisuuden tarinat ja ihmisten todellisuuskäsityksen luonne ja myös rotukysymys eli pitkä sorron, leimaamisen ja vähättelyn historia. J.P. Pulkkisen vieraana on toimittaja ja kirjailija Anton Vanha-Majamaa.

Stranger Things on sarja, joka tarjoaa ainutlaatuisen yhdistelmän scifiä, hupia ja jännitystä. Sarja sijoittuu USA:n sydänmaille, se alkaa vuodesta 1983, jolloin pienen Hawkinsin kaupungin liepeillä olevasta tutkimuslaitoksesta karkaa jotain pelottavaa. Pian aletaan tutkia lähellä asuvan pikkupojan katoamista, parhaiten asioista perillä tuntuvat olevan hänen kolme ystäväänsä. Fantasialautapeli Dungeons & Dragons pelanneet ystävykset huomaavat pian, että todellisuus ylittää heidän kuvitelmansa. Sarjan luojat, Dufferin veljekset ovat syntyneet vuonna 1984 eivätkä ole peitelleet fanisuhdettaan sellaisiin tuon aikakauden fantasian ja kauhun mestareihin kuin Steven Spielberg, Stephen King ja John Carpenter. Yhdellä tavalla Stranger Things on nostalgiatrippi ET:n, Carrien, Manaajan, X-Filesin, Kolmannen asteen yhteyden ja Indiana Jonesin maailmoihin. Sarja onkin loistokkaan viihdyttävä sekä teknisesti että ilmaisullisesti. Mitä muuta Stranger Thingsistä löytyy, sitä kohden mennään tässä Television tiiliskivien jaksossa. JP Pulkkisen vieraana on elokuvaohjaaja Hannaleena Hauru. Toimittajana J.P. Pulkkinen

Black Mirror on erillisistä episodeista koostuva brittiläinen tv-sarja, jonka tyylilaji on dystopia eli kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Black Mirrorista on oikeastaan muodostunut jo käsite, jolla tarkoitetaan nyky-yhteiskunnan mustia aukkoja, niitä innovaatioita, jotka helpottaessaan elämäämme tekevät siitä painajaista. Black Mirrorin kolme ensimmäistä jaksoa tulivat joulukuussa 2011, kahden kauden jälkeen Netflix nappasi sarjan Channel Fourilta. Viimeisimmät 4. kauden jaksot tulivat nähtäviksi viime joulukuussa, jonka jälkeen niitä on yhteensä 19. Sarjan luoja on vuonna 1971 syntynyt englantilainen televisiotuottaja ja käsikirjoittaja Charlie Brooker. Brooker itse on kommentoinut sarjaansa sanoen, että se sijoittuu teknologian tuottaman ilon ja epämukavuuden väliselle vyöhykkeelle. Jos teknologia on huumetta niin mitä ovat sen sivuvaikutukset. Black Mirror eli musta peili tarkoittaa luonnollisesti kämmenillä, seinillä tai pöydillä olevia näyttöjä, joista tarkkailemme ja havainnoimme elämäämme. J.P. Pulkkisen kanssa Black Mirrorista keskustelee kustantaja ja toimittaja Tuomas Rantanen.

Vuonna 1995 julkaistiin kirja Mindhunter: Inside the FBI's Elite Serial Crime Unit, jossa toisena tekijänä oli John E. Douglas, eläkkeellä oleva FBI:n erikoisagentti. Douglas rakensi järjestelmää, jonka avulla rikollisia alettiin profiloida. Hän kiersi Yhdysvaltoja opettamassa metodia poliiseille, ja kävi samalla vankiloissa haastattelemassa tunnetuimpia väkivaltarikollisia, sellaisia kuten David Berkowitz, Charles Manson, Ted Bundy ja Edmund Kemper. Syntyi käsite sarjamurhaaja. Oscar-palkinnon roolistaan sarjamurhaaja Aileen Wuornosina voittanut Charlize Theron tutustui Mindhunter-kirjaan, osti sen oikeudet ja antoi opuksen David Fincherille, Seven- ja Zodiac-elokuvien ohjaajalle. Mindhuter alkoi Netflixillä 2017, Fincherin ohjastaman sarjan pohjana ovat Douglasin kokemukset 1970-luvun lopulta alkaen. FBI-agentit Holden Ford (Jonathan Groff) ja Bill Tench (Holt McCallany) lähtevät FBI:n päämajasta lähtevät tapaamaan kaikkein väkivaltaisimpia rikollisia. Murhaajilta saatu tieto sen synnyttämä ymmärrys muuttavat rikostutkintaa ja samalla maailmaa. J.P. Pulkkisen vieraana keskustelee Mindhunterista käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Toimittajana J.P. Pulkkinen