Tehokkuutta ihannoidaan - on voittajan tunnit ja mitataan askeleita, aikaansaamisesta tulee hyvä mieli ja enemmän on parempi. Nykyajassa on varmaan vaikeaa olla laiska. Toisaalta jotkut yrittää kyllä elää laiskemminkin. Jotkut ihmiset tekee isoja elämänmuutoksia, downshiftaa, luopuu huippuviroista ja muuttaa maalle tai Lappiin, Tällaiset leppoistamisen ilmiöt jyllää samaan aikaan, kun osa ylisuorittaa.

Onko se laiskuutta vai mitä on laiskuus?

Nykyään pitää ja aina täytyy sitä tai tätä. Nuorista varmaan tuntuu, että pitäisi saada hyvä opiskelupaikka, valmistua nopeasti, löytää hyvä työ, puoliso, perustaa perhe ja alkaa saada niitä lapsia, joita täältä Suomesta puuttuu.

Pitää olla sosiaalinen, hyvä vanhempi, uran pitää olla nousujohteinen ja lisäksi pitäisi olla hyvässä kunnossa. Tärkeää on myös laaja ystäväpiiri, opiskella jatkuvasti ja työyhteisössäkin pitää olla tärkeä ja osaava.

Pitää matkustella cooleissa paikoissa, hyödyntää voittajan tunti, täytyy verkostoitua ja syödä terveellisesti. Meditoidakin pitäisi ja hoitaa parisuhdetta, omistaa asunto ja mielellään auto ja koirakin...

Vai tarvitseeko?

Tämä aihe tuli palautteesta, että tehtäisiin jakso miellyttämisen tarpeesta ja sen hyödyistä ja haitoista. 

Tää on aihe jonka itsekin tunnistaa ihan arjessa, eli aika erilaisia ihmisiä mitä kohtaa. Osalla tuntuu olevan isompi tarve miellyttää ja on huoli jos EI miellytä.

Ja sitten on ihmiisä jotka on jotenki suloisen välinpitämätätmiä että mitä muut ajattelee heistä. 

Mutta mitä hyötyä tai haittaa tästä on?

Kaikki tuntuvat nykyään (ainakin somessa) olevan oman elämänsä sankareita. Hyvinvointiin ja itsensä kehittämiseen liittyykin tosi paljon asioita, jotka on joka tapauksessa tehtävä itse.

Kukaan ei voi puolestasi käydä lenkillä, harrastaa meditaatiota tai opiskella jotakin tärkeitä mielentaitoja. Instassa trendaa elämänhallintavideot, joissa näytetään aamurutiineja. Samaan aikaan on hirveä määrä kaikenlaisia ammattilaisia: juoksuvalmentajia, meditaatio-ohjaajia, kouluttajia, valmentajia, (äänivalmentaja, jalkoihin erikoistunut fysioterapeutti, personal trainer), jotka tarjoavat palveluitaan, niin että ihan menee pää sekaisin.

Kannattaako itsensä kehittämisessä pyytää apua, vai tehdä itse?

Aihe tuli mieleen, koska pistoshoidoista ja erityisesti niistä epäonnistuneista on noussut keskustelua - MOT teki dokumentin, jossa hengenvaarallisen tulehduksen saanut henkilö kertoo tilanteestaan. Jäimme miettimään tätä ulkonäkökeskeisyyttä ja sitä, miten aika isojakin riskejä otetaan, jotta vaikka kasvot tai keho näyttäisi vetävämmältä.

Miten hyvältä nykyään sitten pitäisi näyttää?

Kun on kiire, niin neuvotaan usein priorisoimaan.

Mitä se tarkoittaa ja miten sitä voisi tehdä?

Opitaan lapsesta saakka koulussa, että mitä paremmin teet läksyt ja luet kokeisiin, sitä parempia numeroita saat. Paras numero on kymppi, ja sitten teit täydellisesti. Nyt sitten huomataan, ettei tämä sama strategia ilmeisesti toimikaan työelämässä (tai muissa opiskeluissakaan) - Hesarissakin oli jokin aika sitten artikkeli, ettei kukaan haluakaan palkata perfektionistia ja että ne vaan upuu ja keskittyy ihan epäolennaisuuksiin. Vaikka harvemmin joku esihenkilö sanoo, että älä nyt tee täydellisesti, tai että tee huonommin. 

Tämä on jotenkin ristiriitaista, eikö nyt siis olekaan hyvä tehdä asioita täydellisesti?

Paljon kehotetaan menemään mukavuusalueen ulkopuolelle. On kaikkia hienoja inspiraatiolauseita siitä, miten siellä “that’s where the magic happens” ja kerrotaan mediassa tarinoita siitä, miten mielettömissä jutuissa ihmiset on onnistuneet, kun vaan ovat uskaltaneet poistua mukavuusalueelta. Itsensä haastaminen on suosittua, sekä henkisesti, työelämässä, että myös fyysisesti. Toiset perustaa start -up yrityksiä - tavalliset ihmiset lähtee Iron man kisoihin tai Triahlonille.

Samaan aikaan kerrotaan valtavasta uupumusepidemiasta, ihmiset väsyy töissä ja saa ekan burn-outin jo nuorena. Eikö tämä nyt ole aivan ristiriidassa sen mukavuusaluepuheen kanssa? Ajaako ihmiset itsensä loppuun just tuolla mukavuusalueen ulkopuolelle menemisellä? 

Nykyään puhutaan armollisesti suhtautumisesta itseensä, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? onko se vain hyvä tekosyy jättää kaikki tekemättä vai joustava tapa suhtautua maailmaan ja itseensä? 

Onko itsensä kehittäminen minä-minä-minä projekti vai auttaako oma kasvu myös ympäröivää yhteisiöä ja läheisiä?