Paljon kehotetaan menemään mukavuusalueen ulkopuolelle. On kaikkia hienoja inspiraatiolauseita siitä, miten siellä “that’s where the magic happens” ja kerrotaan mediassa tarinoita siitä, miten mielettömissä jutuissa ihmiset on onnistuneet, kun vaan ovat uskaltaneet poistua mukavuusalueelta. Itsensä haastaminen on suosittua, sekä henkisesti, työelämässä, että myös fyysisesti. Toiset perustaa start -up yrityksiä - tavalliset ihmiset lähtee Iron man kisoihin tai Triahlonille.

Samaan aikaan kerrotaan valtavasta uupumusepidemiasta, ihmiset väsyy töissä ja saa ekan burn-outin jo nuorena. Eikö tämä nyt ole aivan ristiriidassa sen mukavuusaluepuheen kanssa? Ajaako ihmiset itsensä loppuun just tuolla mukavuusalueen ulkopuolelle menemisellä? 

Nykyään puhutaan armollisesti suhtautumisesta itseensä, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? onko se vain hyvä tekosyy jättää kaikki tekemättä vai joustava tapa suhtautua maailmaan ja itseensä? 

Onko itsensä kehittäminen minä-minä-minä projekti vai auttaako oma kasvu myös ympäröivää yhteisiöä ja läheisiä?

Viime aikoina on samaan aikaan olemassa jonkinlainen self help huuma, mutta toisaalta myös muodikasta arvostella koko self helpiä vahingollisesi ja pakkomielteiseksi itsensä parantamiseksi.

Pari koutsia pohti asiaa.

Julkisessa keskustelussa eri medioissa on noussut esiin ajatus, että nuorten pahoinvointi johtuisi liian korkeista odotuksista. On sanottu, että on valheellista kertoa, että voi saavuttaa “mitä tahansa” ja kehotetaan “unelmoimaan isosti”, kun kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia saavuttaa huimia tavoitteita. Kannattaako siis tähdätä korkealle, vai kenties tyytyä vähään?