Ohjelma on pysyvästi Tiedeykkönen Extra -sivulla. Alla linkki.
Uudet siirtomaaisännät valtaavat köyhiltä viljelysmaita entisistä siirtomaista. Land grabbing, maan kaappaus, on iskenyt uudelleen entisiin ”merentakaisiin siirtomaihin”. Vauraat maat, isot firmat ja sijoittajat ovat kaapanneet viljelymaata Afrikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Etelä-Amerikasta.
Kaapatuilla pelloilla tuotetaan ruokaa vietiin. Siirtomaa-ajan tyylin mukaisesti sadosta tai sen myynnistä hyötyvät uudet siirtomaaisännät tai varakkaat sijoittajat, jotka ovat todenneet, että viljakaupalla voi tienata hyvin. Kauppa on sitä kannattavampaa, mitä halvemmalla viljelysmaat ja työntekijät pelloille on saatu. Paikallisten asukkaiden aliravitsemus ei uusia siirtomaaherroja hetkauta eikä halpatuotteita vaativia kuluttajia.
Kuinka käy peltojen ja ruuantuotannon, kun ilmastonmuutos muuttaa maapallon sade- ja kuivuusalueita. Kuivuus on jo lisääntynyt tärkeillä viljanviljelyalueilla, joten ruuantuotannon epävarmuus lisääntyy. Vesi on rajallinen resurssi ja se sanelee missä viljelyä voidaan ylipäätään jatkaa tulevaisuudessa, sanoo agroekologian professori Juha Helenius. Nähtäväksi jää, kuinka suuret peltoalat ehtivät suolaantua viljelykelvottomiksi pitkäaikaisen keinokastelun vuoksi.
Ihminen on ongelma myös itselleen. Tyhmyyksisään ihminen hävittää metsiä ja siinä samalla menee metsien kyky pidättää vettä ja sitoa maata. Sateet aiheuttavat mutavyöryjä, kun vesi vie pintamaat ja aiheuttaa pahoja tulvia. Kun metsät eivät enää ole pidättämässä sadevesiä ja sitomassa maaperää, niin voimistuneet sateet ryöppyävät mutavyöryinä alas rinteitä.
Jokaisen kannattaisi joskus miettiä, mistä kaukaa ruoka kaupan tiskiin tulee. Onko se tuotettu epäekologisesti, epäeettisesti tai sosiaalisesti epäoikeudenmukaisesti ympäristön ja viljelijöiden kustannuksella. Silläkin on merkitystä, mihin kukin polkaisee vesijalanjälkensä. Toimittaja Leena Mattila tapasi professori Juha Heleniuksen Helsingin Viikissä.
(Kuva: All Over Press/EPA)