Moni vanhempi huomaa yhtäkkiä tekevänsä lapsen puolesta enemmän kuin oli koskaan ajatellut: ennakoi, kantaa, selvittää ja paikkaa tauotta. Hetken se helpottaa, mutta pidemmän päälle se väsyttää vanhemman, ja kaventaa lapsen kokemusta omasta pärjäämisestään. Tässä jaksossa puhutaan siitä, miksi vanhemmat alkavat kantaa liikaa: huolesta, ahdistuksesta, omista lapsuuden malleista, neurokirjon tuomista lisähaasteista ja arjen tilanteista, joissa “tehdä itse” tuntuu nopeimmalta ratkaisulta. Samalla käydään läpi Donald Winnicottin ajatus riittävän hyvästä vanhemmuudesta: lapsi ei tarvitse täydellisyyttä, vaan turvallisen, suurin piirtein oikeaan osuvan aikuisen. Jaksossa avataan myös, miten liiallinen kantaminen vaikuttaa lapseen – ilman syyllistämistä.
Enemmän apua ei aina lisää turvaa: joskus se sitoo lapsen rohkeuden vanhemman läsnäoloon ja heikentää uskoa omiin taitoihin. Lopuksi pohditaan konkreettisia tapoja pienentää apua, vahvistaa lapsen omaa kapasiteettia ja säätää ympäristöä niin, että arki kevenee kaikilla.