Pari Koutsia

Työ vie aika ison osan meidän elämästä, ja onhan se hienoa, jos työ tuntuu mielekkäältä ja tärkeältä. Mutta joskus työasiat seuraavat mukana kotiin, pyörivät mielessä iltaisin ja saattavat pilata jopa yöunet.

Puhutaan paljon työn imusta, sitoutumisesta ja merkityksellisyydestä. Mutta voiko työstä välittää myös liikaa? Ja mistä tietää, milloin terve vastuuntunto muuttuu taakaksi?

Entä voisiko ihminen olla todella hyvä työssään, vaikka työ ei olisikaan hänelle elämän tärkeimpiä asioita?

Selaat Linkediniä, huomaat että tuttusi on saanut aivan huippuhyvän työpaikan, valmistaudut ilahtumaan, mutta huomaatkin että vähän ärsyttää. Ei olekaan helppo olla iloinen toisen puolesta, peukuttaa postausta ja onnitella, kun pinnalle puskee kateuden tunne. Minäkin haluan!

Nykyään puhutaan paljon ymmärtämisestä. Pitäisi yrittää ymmärtää, miksi toinen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, mitä hänen taustallaan on ja millaisia kokemuksia hänellä on. Ja useinhan ymmärtäminen on hyvä asia.

Mutta pitääkö kaikkea ymmärtää? Ja ehkä vielä kiinnostavammin: jos minä ymmärrän, miksi sinä toimit niin kuin toimit, tarkoittaako se, että minun pitäisi myös hyväksyä se? Voinko ymmärtää sinua täydellisesti ja silti sanoa, että toimit väärin?

Lapsena ystäviä tuntui vain ilmestyvän elämään. Samassa pihassa leikittiin, koulussa istuttiin vierekkäin ja yhtäkkiä joku vain oli paras kaveri. Aikuisena tilanne on vähän toinen. Voi olla työkavereita, harrastuskavereita ja valtavasti tuttuja – mutta silti uusien oikeasti läheisten ystävien saaminen voi tuntua yllättävän vaikealta.

Mitä aikuisena ystävystyminen oikein vaatii? Ja miksi voi tuntua jopa vähän kiusalliselta sanoa toiselle aikuiselle, että hei, mä haluaisin tutustua suhun paremmin?

Törmäsin juhlissa kollegaan, joka oli sapattivapaalla. Kuulemma oli monetkin kyselleet, että mikäs se sellainen on? Itselleni tuli välittömästi mieleen 10 vuoden takainen opintovapaavuosi, joka oli ehkä elämäni paras investointi.

Kun täällä arjessa kuljetaan, niin jatkuvasti herää jotain tunteita ja niistä seuraa toimintayllykkeitä. Toimintayllyke on vähän niinkuin tunteen lähettämä kehotus, että toimihan näin. Yksinkertaisimmillaan ne kehottaa lähestymään tai välttämään jotain. Menemään kohti tai vetäytymään pois. 

Satu kirjoitti juuri yhteen blogiin tilanteesta, jossa mun tämän kesän lyhyiden lenkkien suunnitelma meinasi jäädä heti alkuunsa toteutumatta, koska eräänä aamuna juoksusortsit olikin pyykkikorissa. Tuli heti sellainen lannistumisen tunne ja toimintayllyke oli, että nyt tekis mieli mennä takaisin peiton alle nukkumaan.

Olisin saattanut mennäkin, mutta tällä kertaa kaivoin sortsit pyykkikorista ja lähdin lenkille.

Jäin kuitenkin miettimään, että millainen strategia olisi hyvä kehittää näiden toimintayllykkeiden kanssa? Tai siis että joskushan ne voivat ohjata toimimaan ihan “oikein”, jos vaikka joku suunnitelma olikin vähän älytön?

Aina kaivetaan joku vanhempi julkkis kommentoimaan jotain vaikka ei välttämättä tiedä asiasta yhtään mitään. Voisko joskus vaan olla, että en tiedä tarpeesi että voisin muodostaa mielipiteen. 

Nykyisin kuulee, että nuoret kuormittuvat, kun pitäisi jo tosi aikaisin päättää, mitä haluaa opiskella ja tehdä työkseen. Jossakin kohtaa pitäisi kai tietää sekin, haluaako perhettä, ainakin naisilla tiettyyn ikään mennessä.

Toisaalta osa ihmisistä oivaltaa vasta joskus keski-ikäisenä, ja sitten vaihdetaan ammattia tai ainakin työtehtävää. Toiset tuntuu nauttivankin opiskelusta kypsällä iällä. Joillakin perhe- ja parisuhdekuviotkin menevät uusiksi monta kertaa.

Itsereflektiokykyä on pidetty aivan keskeisenä taitona. Pitäähän sitä pystyä itseään tarkastelemaan ja arvioimaankin, jos haluaa kehittyä jossakin. Viime aikoina on kuitenkin nostettu esille, että itseensä keskittymisessä voi myös mennä liian pitkälle.

Lomakausi lähestyy. Mutta voisiko lomaa saada myös arkeen?